Kemiläinen Henna Tiensuu oli vasta pieni koululainen, kun hän ensimmäisen kerran helpotti henkistä pahaa oloaan oksentamalla. Koulukiusaamisen jäljet veivät syvemmälle syömishäiriöiden maailmaan ja bulimian jälkeen esiin astui anoreksia. Nyt Henna on onnellinen kahden pienen tytön äiti, mutta syömishäiriön jäljet kulkevat edelleen mukana.
Kemiläiskodin oven avaa pirteä ja hymyilevä punapää. Kahvi tuoksuu, on rauhallista ja hiljaista.
– Lapset ovat kyläilemässä mummolassa, Henna Tiensuu selittää harvinaista hiljaisuutta ja esittelee tyttäriensä vaaleanpunaista prinsessahuonetta.
– Ovat ihania tyttöjä. En luopuisi heistä mistään hinnasta. Tytöt ovat antaneet minulle paljon voimaa myös toipumisessani.
Sanottiin, että on paljon mahdollista, etten tule koskaan saamaan lapsia.
Olisi elämä voinut mennä toisinkin. Keholla oli kaikki edellytykset tehdä tepposet, eivätkä lapset nyt kuuluisi nuoren naisen elämään. Siihen Hennaa nuoruuden syömishäiriövuosien jälkeen valmisteltiin.
– Sanottiin, että on paljon mahdollista, etten tule koskaan saamaan lapsia. Toisin kävi, onneksi, Henna miettii.
Henna Tiensuu oli vain 9–10-vuotias pieni koululainen, kun hän ensimmäisen kerran työnsi sormet kurkkuunsa ja oksensi syömänsä ruoan. Koulukiusatun tytön olo oli ahdistunut, mutta ahdistuksen käsittelyyn ei löytynyt työkaluja.
– Olin vielä niin pieni, etten osannut millään tavalla käsitellä niitä asioita. Ja sitten löysin mielestäni hyvän keinon. Oksentaminen helpotti oloa hetkeksi.
– Muistan, että lähdin monta kertaa itkien koulusta kotiin. Ahdisti niin paljon. Ja kerran minua sanottiin läskiksi. Se yksi kerta riitti minulle. Sen jälkeen aloin syyllistää itseäni syömisestä. Halusin niin kovasti mukautua ja muuttua sellaiseksi, että kuuluisin porukkaan, Henna muistelee.
Yläasteiässä Hennan sairaus paheni. Hän oksensi jokaisen ruokailun jälkeen ja teinitytön elämään tuli mukaan myös viiltely.
– Yläasteella kaikki puhuivat laihduttamisesta ja siitä, kuinka hienoa ja mahtavaa se on. Samaan aikaan tapahtuneet murrosiän mukanaan tuomat vartalon muutokset olivat minulle tosi hankalia. Niin siinä sitten kävi, että oksentaminen ryöstäytyi käsistä. Samalla aloin viillellä itseäni ja lisätä liikuntaa, joka sekin lähti aivan käsistä.
Minusta tuli tosi ahdistunut ja ehkä jopa agressiivinen.
Hetken aikaa Henna oli ylpeä itsestään. Hän ei enää oksentanut ruokaa. Tosiasiassa tilanne oli vain pahentunut. Ruoka-annokset olivat pienentyneet huomattavasti ja päivät olivat täynnä valehtelua.
– Valehtelin kotona, että olin syönyt koulussa ja koulussa valehtelin kavereille, että olin syöny kotona. Eikä kukaan tiennyt, mitä minulle oikeasti kuuluu.
– Laihduin valtavasti, mutta käytin isoja vaatteita, joilla peitin pienuuteni. Minusta tuli tosi ahdistunut ja ehkä jopa agressiivinen.
Yläasteen jälkeen Henna muutti omaan asuntoon opiskelupaikkakunnalle. Nuori nainen tunsi helpotusta. Enää ei tarvinnut kotipaikkakunnalla esittää kenellekään mitään. Samalla anoreksia otti suuremman vallan elämässä.
Pahimmillaan ajattelin, että jos juon vähänkään vettä, lihon.
– Pahimmillaan ajattelin, että jos juon vähänkään vettä, lihon. Sitten lähdin lenkille ja juoksin niin kauan, että veri maistui suussa. Joskus jopa lyyhistyin lenkkipolulle, mutta aina minä sieltä jotenkin pääsin kotiin, Henna miettii.
Hennan kuukautiset jäivät pois, iholle kasvoi pehmeää nukkakarvaa ja palelu oli kokoaikaista. Sairaus väsytti ja vei kaikki voimat. Apuakaan ei enää jaksanut pyytää vaikka olisi halunnut.
– Olin jo niin syvällä siellä sairauspeikkoni pauloissa, etten enää osannut pyytää apua. Opiskelin lähihoitajaksi ja tiesin koko ajan, että teen väärin ja tiesin, mikä minulla on hätänä, mutta ei vain ollut enää voimia, Henna kertoo ja istahtaa samalla tietokoneen ääreen kirjoittamaan blogiaan.

Tänä päivänä Henna kertoo sairaudestaan ja elämästään blogissa. Kirjoittaminen on yksi hyvä keino käsitellä huonoja päiviä ja pohtia omia tunteita. Samalla Henna toimii vertaistukena muille.
– Sehän oli minulle maanpäällinen helvetti. En todellakaan halua, että kukaan muu joutuu siitä kärsimään. Siksi kirjoitan blogia ja vedän myös vertaistukiryhmää täällä Kemissä syömishäiriötä sairastaville. Haluan auttaa.
Omalla kohdallaan Henna koki käänteen 17-vuotiaana kesken työharjoittelujakson. Siitä lähti liikkeelle pitkä paranemisprosessi.
– Olin kotipaikkakunnalla työharjoittelussa ja jätin työvuoroja väliin. Sitten työpaikalta soitettiin isälleni asiasta. Sen jälkeen en enää jaksanut valehdella vaan romahdin täysin ja kerroin, mikä minulla on.
– Isä vei minut sitten mielenterveystoimistoon ja sitä kautta pääsin psykologin ja ravitsemusterapeutin juttusille.
Hennan paranemisprosessi on ollut täynnä ylä- ja alamäkiä, mutta nainen on päättänyt olla luovuttamatta.
Suurin ongelma on ollut myöntää, että takapakkia voi tulla.
– Suurin ongelma on ollut myöntää, että takapakkia voi tulla. Mutta jos sulla menee yksi päivä häneksi, ei se tarkoita, että sun koko loppuelämä on taas anoreksian vallassa. Pitää antaa itselle lupa välillä romahtaa. Kyllä sieltä nousee vielä vahvempana ylös, Henna kertoo katsoen seinällä olevaa tekstiä "Never lose hope".

Syömishäiriö on jättänyt Hennaan jälkensä. Keho oireilee vieläkin jatkuvalla palelulla ja nivelkivuilla eivätkä ruokailut ole edelleenkään joka päivä helppoja.
– Syömishäiriöinen kääntää kaiken hieman itseensä. Ajatus siitä, että kaikki katsoo kuinka paljon minä syön, on itselle todellinen vaikka asia ei niin tietenkään ole. Kotona kyllä nautin ruoanlaitosta ja leipomisesta, mutta ravintolassa käynnistä en edelleenkään nauti.
– Joinakin päivinä edelleenkin tuntuu, että se peikko haluaisi hallita minun elämääni, mutta en enää anna sille valtaa. Ja vaikka peili tuntuu joinakin aamuina pahimmalta viholliselta, osaan jo sivuuttaa sen asian. Aikaisemmin se olisi voinut pilata koko päiväni.
Henna sai toipumisessaan keskusteluapua ja tukea psykologilta, mutta vertaistukea hän jäi kaipaamaan. Kunpa olisi ollut joku joka olisi täysin ymmärtänyt, mistä nuori nainen puhuu ja mitä hän on kokenut.
– Vertaistukea kaipaa jokainen ihminen elämän jokaisella osa-alueella. Olen nyt tyytyväinen, että vaikka en itse sitä saanut, voin nyt antaa sitä muille.
Henna haluaisi syömishäiriöistä puhuttavan enemmän. Samalla hän haluaa murtaa käsityksen, ettei sairaudesta voi parantua.
– Syömishäiriöhän on yleensä vain oire jostakin. Pitää vaan riipiä vähän pintaa syvemmälle, että löytyy, mistä se johtuu. Ei tätä sairautta tarvitse orjailla. Kyllä tästä voi parantua, Henna kertoo.
Seisomme eteisessä peilin edessä ja kerromme yhden kohteliaisuuden itselle ja toisillemme.
Hennan suurin voimanlähde on omat tyttäret, joille Henna haluaa äitinä tarjota parhaat mahdolliset lähtökohdat hyvän itsetunnon rakentumiselle.
– Yleensä joka aamu ennen kuin lähdemme töihin ja päiväkotiin, seisomme tyttöjen kanssa eteisessä peilin edessä ja kerromme yhden kohteliaisuuden itselle ja toisillemme. Joku asia, mikä on sinä päivänä hyvin toisessa. Haluan, että heillä olisi sellainen itsetunto, että se kestäisi niitä kovimpiakin kolauksia.

Lue Hennan blogia: Olallani istuu peikko
Lisää ohjelmasta





