Hyppää pääsisältöön

Radion alkuaikoina kuuluttajalla oli monta roolia

Yleisradion alkuvuosina radiokuuluttajat toimivat uutistenlukijoina, ohjelmien kuuluttajina, ulkolähetysten selostajina ja esiintyjien vastaanottajina. Radioäänen lisäksi kuuluttaja saattoi vastata laaja-alaisesta ohjelmaosastosta. Kuuluttajalegendat Markus Rautio, Carl-Erik Creutz, Kaisu Puuska-Joki ja Ebba Jacobson-Lilius muistelevat vanhoja aikoja radion 40-vuotisjuhlakahveilla marraskuussa 1966. He ovat kokoontuneet tuttuun Fabianinkadun studioon.

Ohjelman toimittaja Martti Silvennoinen aloittaa Markus Raution esittelyllä: "Päivälleen tasan 40 vuotta sitten tuli radion palvelukseen merkillinen mies, josta vuodet ovat muovanneet unohtumattoman radiokäsitteen."

Markus Rautio aloitti Yleisradion toimittajana ja kuuluttajana joulukuun alussa 1926. Hän tuli radioon töihin tilapäiseksi avustajaksi Alexis af Enehjelmille: "vain väliaikaisesti, ehkä kevääseen saakka, ja päätin heti alussa että lapset pitää saada mukaan."

Heti iltapäivän lopulla lähetettiinkin ensimmäinen Lastentunti. Siitä muodostui vuosien varrella Markus-sedän tunnetuin ohjelma, jota esitettiin vuosina 1926–1956. Rautio ja Enehjelm muodostivat myös radion ohjelmaneuvoston. Ohjelmaa suunniteltiin viikon tähtäimellä, kahden miehen voimin. Radio oli tuolloin alimiehitetty ja aliresursoitu: esimerkiksi levyvarastoa ei ollut. Ohjelman täytteeksi kuuluttaja joutuikin tekemään "melkein mitä tahansa". Kerran esitelmöitsijä peruutti tulonsa viime tingassa, joten Rautio improvisoi kaksikymmentä minuuttia ohjelmaa kertomalla omista ulkomaanmatkoistaan.

Minä uskoin radioon ja sen tulevaisuuteen. Uskoin vuorenvarmasti, että tästä kehittyy jotain ennennäkemätöntä.― Markus Rautio

Työkenttä oli laaja ja tekemistä paljon. Monesti ei ollut edes hengähdystaukoa, kun illan kuulutusten jälkeen oli jo suunniteltava seuraavan päivän ohjelmaa.

Rautio kertoo, että työintoa ylläpiti usko radion tulevaisuuteen. Enehjelmin hän kertoo olleen hyvä työkaveri, leppoisa ja sympaattinen. Oli vain yksi asia, josta he eivät olleet yksimielisiä. Rautio maalaili Enehjelmille radion tulevaisuutta: "Kyllä tästä radiosta tulee vielä suuri juttu. Mitäs sanoisit, jos lisenssit nousisivat vaikka sataantuhanteen?"

Enehjelm toppuutteli häntä: "Kyllä sä olet Markus hyvä sadunkertoja, mutta kyllä saduillakin sentään on rajansa."

Edelläkävijät keskellä sirkusta, ulkomailla ja yksinäisten ihmisten tukena

Alkuaikoina kuuluttajan tehtävät olivat moninaiset. He lukivat radiossa suorana uutiset, jotka saapuivat aina viime hetkellä ja huonosti kirjoitettuina. He vastasivat puhelimeen, hoitivat kirjeenvaihdon ja maksoivat esiintyjien palkkiot. Rautio toimi vieläpä kuunnelma- ja teatteriosaston johtajana. Hän loi Radioteatterin kokeilemalla näyttelijöiden kanssa, miten mikrofoni reagoi missäkin tilanteessa. Ensimmäiset äänitehosteet syntyivät herneillä ja pahvilaatikolla.

Markus Rautio teki myös Yleisradion ensimmäisen ulkomaanlähetyksen suorana Tallinnasta. Se lähetettiin kaapelia pitkin ja Rautio kertoo olleensa henki kurkussa jännittäessään, kuuluuko lähetys.

Carl-Erik Creutz sai innoituksen kuulokuvien tuottamiseen toiselta kuuluttajalta, Lars von Willebrandilta: "Kerran ohjelman puuttuessa Lars von Willebrand keksi sellaisen idean, että hän menee studioon, istuu siellä silmät ummessa, hänellä on kaksi tehostelevyä – toisella naurua, toisella kättentaputuksia – ja hän kuvailee, miten sirkuksessa ollaan."

Ainoa ihminen, joka minulle moniin vuosiin on sanonut hyvää yötä, on radion kuuluttaja.― Kuuntelijapalaute

Creutz kehitti ideaa, hankki tehosteita ja vei kuulijat mukanaan äänimatkoille teatteriin ja kabareehen. Vuosien aikana hän tuotti yli kaksikymmentä kuulokuvaa. Astuessaan jatkosodan aikana palvelukseen, eversti kysyi häneltä: "Kuulkaa Creutz, ettehän te ole olleet ulkomailla? Minä kuuntelin eilen radiosta ohjelmaa ja siinä väititte olevanne kabareessa, jollaisia meillä ei ainakaan täällä ole."

Kaisu Puuska-Joki muistelee, miten hän ymmärsi juhlapyhien työvuoroissa radion ja radiokuuluttajien suuren merkityksen kuulijoille: "Jouluaattona kun toivottaa hyvää joulua, joutuu toivottamaan sen monellekin, jolle kukaan muu ei toivota."

Puuska-Joki kertoo, että on saanut paljon kuuntelijapalautetta etenkin yksinäisiltä ihmisiltä. Yksi radion suurista tehtävistä onkin auttaa yksinäistä ihmistä.

Raskaimmat hetket eetterissä ja sen ulkopuolella

Kuuluttajat muistelevat myös radiotyön raskaita hetkiä. Kollegan Alexis af Enehjelmin äkillinen kuolema heinäkuussa 1939 kosketti kaikkia. Enehjelm oli lähdössä Englantiin juttumatkalle ja kuvaili vielä vuoronsa päätteeksi Puuska-Joelle kaikkia niitä kohteita, joissa hänen oli tarkoitus käydä. Ohjelmapäivystäjän päiväkirjaan Enehjelm kirjoitti punaisella kynällä "Huomenna tämä poika lähtee Englantiin!" Seuraavana päivänä Kaisu Puuska-Joki joutui lukemaan radiossa tiedon hänen poismenostaan.

Jatkosodan päätyttyä Creutz määrättiin lukemaan ylipäällikön jäähyväispäiväkäsky. Hän sai ohjeita päämajasta asti. Mannerheimin adjutantti kertoi ylipäällikön haluavan nimenomaan Creutzin lukevan päiväkäskyn ja se tulee lukea "arvokkaasti, muttei hitaasti, silti eloisasti". Päiväkäskyn lukua ei saanut tallentaa nauhalle, vaan se piti lukea suorana uutislähetysten jälkeen. Silloin Creutz oivalsi miten suuri merkitys kuuluttajalla on, vaikka kyseessä oli näennäisesti yksinkertainen tehtävä: paperista lukeminen.

Ebba Jacobson-Lilius oli pohjoismaiden ensimmäinen naiskuuluttaja. Hän kertoo pelänneensä alussa kovasti, koska on luonteeltaan niin ujo. Kuuluttajalla oli siihen aikaan paljon tehtäviä: ohjelmakuulutusten lisäksi piti vastaanottaa esiintyjät ja seurata kuuluttamon toisesta ikkunasta orkesteria, toisesta esitelmää. Uutiset luettiin monta kertaa päivässä. Heidät lähetettiin myös ulkotehtäviin kuuluttamaan teatteria ja opperaa. Jacobson-Lilius muistelee, miten silloin piti lukea uutiset "pimeässä komerossa" ja hän pelkäsi näkisikö lukea niitä, huononäköinen kun oli.

Arvokkaasti, muttei hitaasti, silti eloisasti.― Mannerheimin adjutantin ohje siitä, miten päiväkäsky tulisi lukea

Ebba Jacobson-Lilius oli kuuluttajavuorossa 13.3.1940. Hänen kohdalleen tuli velvollisuus lukea kuulutus talvisodan päättymisestä. Ne olivat raskaita minuutteja. Hän pidätteli tunteitaan odottaessaan hetkeä, jolloin sai ilmoittaa Moskovan rauhansopimuksesta. Kuulutuksen jälkeen ulkoministeri Väinö Tanner piti radiossa puheen talvisodan päättymisestä ja sen raskaista rauhanehdoista.

Sodan aikana kuuluttajien tutut äänet ohjelmien alku- ja loppukuulutuksissa vahvistivat yleisölle, että kyse oli Yleisradion lähetyksestä, eikä vihollisen porpagandasta. Kuuluttajat lukivat sodan aikana myös "tärkeitä nimitiedotuksia", jotka olivat salakoodattuja sanomia, nk. Viesti Wihureita. Nillä saatiin rintamalle tieto esim. lisävahvistukseksi lähetetystä partiosta. Autenttisia Viesti Wihureita ei ole tallella radioarkistossa, mutta yksi on rekonstruoitu vuonna 1993. Se on kuultavissa Elävän Arkiston artikkelissa Asemasotaa 1942–1944. Näistä aiheista ei kuitenkaan keskustella juhlakahveilla, vaan jutustelu kääntyy kevyempiin aiheisiin: miten kuuluttajan työ on ollut niin sidoksissa kelloon, että heille on kehittynyt aikavaisto, jonka avulla tietävät ajan katsomatta kelloa.

Ohjelman lopulla Martti Silvennoinen arvelee, että radio on keksinyt ikuisen nuorennuspillerin: "Te ette koskaan vanhene."

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto