Hyppää pääsisältöön

Kokonaiskuvan kaipuu

Jari Hanska
Jari Hanska Kuva: Yle / Anna Hämäläinen, graafikko Annukka Palmén-Väisänen Jari Hanska,#kulttuurinvälikysymys

”Miten voisimme hyväksyä, että todellisuus on helvetin sekava ja moniulotteinen?” kysyy toimittaja ja käsikirjoittaja Jari Hanska. Hanska oli yksi huhtikuun alussa järjestetyn Nykyaika-seminaarin järjestäjistä. Nuoren Voiman Liiton ja Kriitisen korkeakoulun yhdessä järjestämässä seminaarissa pyrittiin keskustelemaan yhden päivän aikana mm. sellaisista teemoista kuin maapallon ekologinen kantokyky, taiteen rooli, kaupunkitilan demokraattisuus, tiedon pirstaloituminen, ihmiskunnan kehittyminen, finanssikriisit ja rakkaus.

Epävarmuus ja pelko ovat hiipineet yhteiskunnalliseen keskusteluumme. Se on näkynyt retoriikan koventumisessa ja avoimen rasistisessa suhtautumisessa vähemmistöihin. Jos voisimme lähettää kymmenen vuotta taaksepäin ajassa otteita tämän päivän keskusteluista, ihmiset tuskin uskoisivat lukemaansa. Eihän noin voi sanoa!

Samaan aikaan hallitus järsii hyvinvointivaltiota sen kaikista nurkista. Vasta hallituksen iskiessä hampaansa koulutuksen määrärahoihin, vastarintaan nousivat laajassa rintamassa myös keskiluokkaiseen turvallisuuden tunteeseen uppoutuneet.

Suomessa vallitsevaa ilmapiiriä voisi tässä tilanteessa luonnehtia vähintäänkin apaattiseksi. Poliittinen johto viljelee sellaisia tyhjyyttä kumisevia termejä kuin luottamus ja talkoot.

Tällaisen todellisuuden vallitessa Ylioppilasteatterissa järjestettiin huhtikuun alussa seminaari otsikolla Nykyaika. Tilaisuuden järjestämisestä vastasivat Ylioppilasteatterin ohella Nuoren Voiman Liitto ja Kriittinen Korkeakoulu. Koko päivän kestävään seminaariin oli saatu haalittua kasaan eri alojen asiantuntijoita taloustieteen, filosofian, sosiologian ja taiteen kentältä.

Kakofoninen ja juuri siksi kiinnostava!

Eräs osallistujista kuvaili minulle jälkikäteen seminaaria täysin kakofoniseksi ja juuri siksi kiinnostavaksi. Nykyaika-teemaa toisistaan täysin poikkeavista näkökulmista lähestyvät alustukset loivat mosaiikkimaisen kuvan ajastamme. Jokainen puhuja onnistui avaamaan oman erikoisosaamisensa kautta tirkistysaukon siihen, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu juuri nyt. Näky ei ollut kovin mairitteleva.

Seminaarin käsittelyssä oli niin maapallon ekologinen kantokyky, taiteen rooli yhteiskunnassa, kaupunkitilan demokraattisuus, tieteen ja tiedon pirstaloituminen, ihmiskunnan kehittyminen, finanssikriisien taudinkuvat ja suurimpana tietysti rakkaus.

Kuka voisi tuottaa meille kokonaisvaltaisen näkemyksen mihin me olemme menossa?

Ensimmäisen tunnin jälkeen ryhdyin tivaamaan kokonaiskuvaa. Kuka voisi tuottaa meille kokonaisvaltaisen näkemyksen mihin me olemme menossa? Kenen vastuulla on ottaa koko yhteiskunta sen monimuotoisuudessaan haltuun ja rakentaa siitä ymmärrettävä kuva meille muille?

Pari tuntia myöhemmin hyväksyin, että pirstaleinen maailma on pysyvä tila, jota ei voi hallita. Kaipuu kokonaiskuviin ja suuriin yhteiskunnallisiin narratiiveihin kumpuaa epävarmuudesta. Kun yhteiskunnan peruspilarit ovat liikkeessä, tarvitsemme jotain mihin takertua.

Yksinkertaiset totuudet ja maailmanselitykset eivät valitettavasti ole mahdollisia. Ne jäävät aina vajaiksi tai oikaisevat liiaksi mutkia. Mahdottomuudesta huolimatta, näille narratiiveille on kova tilaus.

Ennen kaikki oli yksiuloitteisempaa, koska kilpailevia kertomuksia ei ollut niin paljon.

Sitä mukaa kun ihmiskunnan käytettävissä oleva tieto on lisääntynyt, luku- ja kirjoitustaito yleistyneet, koulutusasteet nousseet, olemme kyenneet hahmottamaan todellisuutta entistä tarkemmin. Se on aiheuttanut perspektiiviharhan siitä, että ennen kaikki oli yksinkertaisempaa ja paremmin. Ei ollut. Ennen kaikki oli vain yksiuloitteisempaa, koska kilpailevia kertomuksia ei ollut niin paljon.

Nyt meillä on käsillämme enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin, mutta miten pystyisimme käsittelemään sitä? Ylioppilasteatterissa järjestetyssä seminaarissa pallo heitettiin etenkin toimittajille. Heillä on perinteisesti ollut vastuu siitä miten tieteestä, politiikasta ja taloudesta voidaan kertoa ymmärrettävästi.

Nyt mediatalot ovat ajaneet itsensä ahtaalle, journalismin rahoitus on kriisissä ja kokonaiskuvaa pyrkivät rakentamaan erilaiset nettijulkaisut, joiden tavoitteena on yksipuolinen pelonlietsonta ja hajaannuksen aiheuttaminen.

Miten voisimme hyväksyä, että todellisuus on helvetin sekava ja moniulotteinen?

Miten voisimme hyväksyä, että todellisuus on helvetin sekava ja moniulotteinen? Yksinkertaisia ratkaisua monimutkaisiin ongelmiin ei ole olemassa. Mustaa ja valkoista ei ole, on vain harmaan sävyjä. Kaiken selittäviä narratiiveja ei ole olemassa, koska niitä ei ole koskaan ollutkaan.

Se ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi luovuttaa pyrkimyksistämme selittää asioita ymmärrettävästi. Päinvastoin, meidän tulisi ponnistella entistä enemmän, jotta ymmärtäisimme miksi monimuotoisen tuhansien totuuksien maailman vastaanottaminen tekee niin kipeää.

Viime eduskuntavaalien alla nähtiin erikoinen tilanne, kun valtiovarainministeriön virkamiehet julkaisivat oman tilannekuvansa Suomen taloudesta. Sen seurauksena kaikki suuret puolueet ottivat ministeriön virkamiesten linjaukset omikseen lähes sellaisenaan. Vaihtoehtoisille narratiiveille ei ollut tilaa. Se on sääli, koska niille vaihtoehdoille olisi ollut tarvetta. Tuo tarve ei ole kadonnut mihinkään.

Jari Hanska
toimittaja, käsikirjoittaja

  • Miten Minna Canth ehti?

    Mikä mahdollisti Minna Canthin valtavan elämäntyön?

    Palvelijoiden ja kauppa-apulaisten saatavilla olevan ja edullisen työpanoksen ansiosta Minna Canthilla oli mahdollisuus kirjoittaa tasa-arvoa edistäviä artikkeleita ja näytelmiä.

  • Avaruusromua: Palmut, hiekkaranta ja tähtikirkas yö

    Mitä on eksotiikka musiikissa?

    Mitä on eksotiikka? Mitä on eksotiikka musiikissa? 1950-luvulla se oli viihdyttäviä viuluja, intensiivistä tunnelmaa, villejä rytmejä ja salaperäisiä ääniä. Tuolloin levyillä soivat tunnelmat eksoottisilta kaukomailta: Aasiasta, Havaijilta, Amazonilta, Andeilta ja Afrikasta. Mutta musiikki ei ollut mitään kansanmusiikkia tai etnoa, vaan aitoa eskapistista viihdettä. Se oli eksoottista fantasiaa. Se oli epäaitoa muka-musiikkia. Se oli musiikillista kolonialismia. Mutta hyvin viihdyttävää, ja nykyään kuunneltuna mitä viehättävintä kitschiä ja campia. Ja eksotiikka viehättää yhä. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Avaruusromua: Ne oli suunniteltu muuttuvaan maailmaan

    Ne oli tehty liikuteltaviksi ja korvattaviksi.

    Ne oli tehty liikuteltaviksi ja korvattaviksi. Niiden ei ollut tarkoitus olla ikuisia, vaan niiden rooli oli väistyä, kun tilalle tulisi jotakin uudempaa ja ehkä parempaa. Ne ovat värikkäitä ja sulavasti muotoiltuja tuoleja 1960-luvun alusta. Punainen, keltainen ja sininen. Edessä matala pöytä. Värikkäiden huonekalujen yläpuolella kuvassa lukee suurilla valkoisilla kirjaimilla: Optimistic Modernism. Optimistista modernismia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Asterix opettaa latinaa

    Asterix-kirjoja lukemalla voi suorastaan sivistyä.

    Asterix seikkailee -sarjakuvat perustuvat löyhästi Julius Caesarin jo ennen ajanlaskua kirjoittamiin Gallian sota -teoksien tapahtumiin.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri