Hyppää pääsisältöön

Osa 8: ‘Jazz’ vai ‘jatsi’ – siinä vasta vallankäyttöä

1960- ja 1970-luvuilla yksi musiikki sai eri tiedotusvälineissä rinnalleen musiikkeja. Yleisradioon tuli viihdeosasto, ei-klassisen musiikin toiminta-alue. Laajennettujen näkökulmien toimittajia alkoi ilmaantua alalle, ja lehdistä irtosi palstatilaa.

Äänilevytutkijana ja Yleisradion entisenä arkistopäällikkönä tunnettu Pekka Gronow oli yksi niistä kirjoittajista, jotka toivat muuta musiikkia kuin klassista yhä nävyvimmille paikoille 1960-luvulla. Hän aloitti kirjoittamisensa ensin Ylioppilaslehteen vuonna 1963. Gronow näkee, että perinnehakuisinta suuntaa ylläpitivät aikansa kirjoittajina Joonas Kokkonen ja Seppo Nummi, jotka esitellään Klassisen Suomen kahdeksannessa osassa.

Kultuurisivuilla ei käsitelty moniakaan niistä taiteenlajeista, jotka nykyisin ovat luonteva osa sisältöä. Helsingissä julkaistiin 1960-luvulla kuitenkin kuutta eri valtakunnallista päivälehteä ja lisäksi opiskelija- ja kulttuurilehtiä, joissa musiikki ylipäänsä sai käsittelytilaa. Pekka Gronowin oma tavoite oli “osoittaa, että kaikenlaista musiikkia voi arvioida asiallisin kriteerein”.

Seppo Heikinheimo veti Helsingin Sanomissa pysyvästi tiukkaa klassista linjaa ja halusi välttämättä kirjoittaa ‘jatsi’ eikä ‘jazz’. -Pekka Gronow

Hän muistelee, että lehdet antoivat mielellään tilaa polemiikille. Myös Heikinheimolla oli tiukkuudessa pilkahdus huumoria, ja Helsingin Sanomien muut kollegat tasapainottivat hänen mielipiteitään.

Mieleen on jäänyt Sibelius-Akatemian silloisen rehtorin Taneli Kuusiston avajaispuhe kuusikymmenluvun puolivälistä, jossa hän viittasi ”musiikin lätäköissä porskuttelijoihin”. Se oli vastaus aloitteisiin, joissa ehdotettiin jazzin opetuksen aloittamista akatemiassa.

Toimittaja ja kirjailija Minna Lindgren muistuttaa, että vuosikymmeniä sitten klassisen musiikin saama palstatila oli etupäässä arvosteluja. Hän ei itse “jaksa lukea yhtäkään arvostelua” eikä siksi sure sitä, että yhden asian moninkertainen käsittely on paljolti hävinnyt. Lindgrenin mukaan notkeamman genreajattelun kasvukipuilua oli eritoten se, kuinka mahtimies ja säveltäjä Kokkonen ei mieltänyt Toivo Kärkeä tasaveroiseksi kollegakseen.

Aikakauteen kuului myös ylhäältä alaspäin katsova kirjoittelu, jossa lukijan valistaminen oli tärkeätä, usein myös alan ammattilaisten arvostuksen kerääminen.

Gronow pitää Helsingin Sanomia osuvana esimerkkinä kulttuurisivujen uudistumisesta. Lehdessä työskentelevä kulttuuritoimittaja Vesa Sirén kuvaa tilannetta, jossa pääkaupungin musiikkielämässä tapahtuu valtavasti, kilpailu printin palstatilasta on kiristynyt ja esimerkiksi sirkuksen kaltaiset taidemuodot ovat ilmestyneet osaston alle uusina tulokkaina.

- Näin pitikin tapahtua, Sirén sanoo.

- Joka tapauksessa emme ole enää printtitilan varassa. Jos tekstiä esimerkiksi Hesarissa joudutaan lyhentämään printtitaitossa muun runsaan ja monipuolisen tarjonnan vuoksi, lyhentämättömän version saattaa silti saada julki digilehdessä ja verkon kulttuuriosiossa.

Sirén kertoo, kuinka Helsingin Sanomissa on tapahtunut varsin merkittävää suhdannevaihtelua vaikkapa jo yksittäisen konserttikritiikin laajuudessa. Kulttuurisivuilla viimeisin palstatilan nousukausi oli 2000-luvun vaihteen tuntumassa. Sirén kirjoittaa omassa lehtiartikkelissaan (HS 3.10.2015) hauskaa kertomaa muun muassa siitä, miten kriitikko Evert Katila (1872–1945) oli itse asiassa koko arvostetun lehden ensimmäinen toimitussihteeri ja “saattoi antaa omalle arviolleen vaikka ison broadsheet-sivun, jos kynä kulki.”

Printtilehti paisuu ja ohentuu aina muutenkin taloudellisen tilanteen mukaan. En ole kuitenkaan havainnut esimerkiksi Hesarissa koskaan sellaista klassisen musiikin vastaisuutta, mikä on aiheuttanut ikäviä asioita Tukholman lehdissä.

Pitäisikö nykymusiikin puolesta olla erityisen huolissaan?

Sirénin mielestä klassisesta musiikista kirjoittavat ovat yleensä hyvin kiinnostuneita uusimmasta musiikista, ja sitä on helpommin saatavilla kuin koskaan ennen.

- Levytyksiä ja konsertteja löytyy verkosta niin paljon kuin vain ehtii kuunnella. Partituurejakin on hienosti saatavilla niin verkosta kuin vaikkapa Sibelius-Akatemian kirjastosta. Nyt tarvitaan vain yhä enemmän medioita, jotka johdattavat yleisöjä uusimman ääreen.

Minna Lindgrenin mielestä kirjoittajan osoittama into sekä paneutuminen ratkaisevat, ja ne johtavat hyvässä tapauksessa ennen kaikkea laatuun.

- Minusta Suomessa ei kauheasti erotella uutta ja muuta taidemusiikkia. Kaikesta kirjoitetaan ja usein kaikkein uusin saa parhaiten tilaa mediassa.