Tutkija Mikko Salasuo on huolissaan: "Suuri osa lasten ja nuorten ohjatusta liikunnan harrastamisesta tapahtuu urheiluseuroissa. Seurat ovat yleishyödyllisiä yhdistyksiä ja niiden toimintaa kutsutaan kansalaistoiminnaksi. Kansalaistoiminnan voi määritellä esimerkiksi yhteisön hyväksi työskentelyksi, jossa yhdistellään tietoja, taitoja, arvoja ja tavoitteita paremman yhteisen hyväksi. Motiivina ei ole raha, vaan halu toimia yhdessä."
Tärkeä, ellei tärkein, osa kansalaistoimintaa on vapaaehtoistyö. Se on urheiluseurojen toiminnan selkäranka, jota ilman mikään ei toimisi eikä mitään tapahtuisi. Kansalais- ja vapaaehtoistoiminta eivät kuitenkaan tarkoita ainoastaan aikuisten järjestämien liikuntaharrastusten tarjoamista lapsille ja nuorille, vaan siihen tulisi liittyä olennaisesti vahva kasvatuksellinen ja osallistava ulottuvuus: seuroissa kasvatetaan ja kasvetaan.
Tärkeä osa liikunnan kansalaistoimintaa on tarjota nuorille mahdollisuus osallistua päätöksentekoon, oppia toimimaan itsenäisesti ja olla mukana toiminnan suunnittelussa. Nuorisolaki on ollut suunnannäyttäjä nuorten itsenäistymisen vahvistamisessa sekä aktiivisen kansalaisuuden edistämisessä. Liikuntaseurojen on helppo soveltaa lakia, sillä seurat ovat otollinen paikka kasvattaa aktiiviseen kansalaisuuteen, elämäntaitojen kehittämiseen ja syrjäytymisen ehkäisyyn.
Syystä tai toisesta liikunnan kansalaisjärjestötoiminta kiinnostaa muuta järjestötoimintaa vähemmän.
Lasten osalta urheiluseuroissa tulisi keskittyä kuuntelemiseen ja lasten näkemysten huomioimiseen. Sen sijaan yli 13-vuotiaat nuoret olisi hyvä saada mukaan toimintaan laajemmin kuin vain liikkujina ja urheilijoina: talkootyöhön, toiminnan suunnitteluun ja kehittämiseen. Mikään helppo tehtävä se ei ole, sillä kyselytutkimusten mukaan nuoret ovat mieluusti toiminnassa mukana, mutta into laskee selvästi, kun kysytään urheiluseuroissa toimimisesta – talkooduunista puhumattakaan.
Urheiluseurat poikkeavat tässä muusta nuorten kansalais- ja vapaaehtoistoiminnasta, sillä syystä tai toisesta liikunnan kansalaisjärjestötoiminta kiinnostaa muuta järjestötoimintaa vähemmän.
Syitä nuorten haluttomuuteen toimia urheiluseuroissa on yritetty kartoittaa tutkimuksin ja selvityksin. Dosentti Päivi Berg kirjoitti aiemmassa Futisvanhemmat-kolumnissaan siitä, miten urheilun kansalaistoiminta oli hänen nuoruudessaan ”oma juttu”, jossa mahdollisimman paljon tehtiin heti kun kynnelle kyettiin, kaveriporukan kesken. Vanhempia pyydettiin apuun lähinnä silloin, kun oli tarve saada joku kuskaamaan porukkaa kisoihin.
Päivi edustaa sitä sukupolvea, joka omaa vahvan osaamisen urheiluseura- ja kansalaistoiminnasta. Vaikuttaa ilmeiseltä, että tällainen osaaminen on katoava luonnonvara – nuoremmat sukupolvet ovat olleet mukana vain liikkujina, joten liikunnan kansalaistoiminnan perustaitoja ei ole opittu.
Professori Pasi Koski selvitti vuonna 2009 ilmestyneessä raportissa urheiluseurojen muutosta. Samalla hän hahmotti niitä kehityskulkuja, jotka näkyvät 2010-luvulla niin aikuisten kuin nuortenkin osallistumisessa seurojen toimintaan – heijastuvat kasvamiseen ja kasvattamiseen.
Koski kuvaa urheiluseuroja yhteiskunnan peileiksi, joissa näkyvät myös laajemmat yhteiskunnalliset kehityskulut. Tästä metaforasta ponnistaen hän nostaa esiin toiminnan ja seurakirjon moninaistumisen, ammattimaistumisen, vaatimustason kasvun ja toimijoiden ikärakenteen vanhenemisen. Lisäksi vanhempien käsitykset ja odotukset urheiluseuratoiminnsta ovat hyvinkin erilaisia: yksi tuo lapsen opettelemaan liikkumista, toinen kilpailemaan hampaat irvessä, kolmas kasvamaan vertaisten ja liikunnan parissa ja neljäs ”ihan muuten vaan”.
Voiko näin vaihtelevien motiivien sävyttämältä kansalaistoiminnalta odottaa samanlaista yhteisöllistä aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamista kuin muutama vuosikymmen aiemmin?
Mikäli perinteinen kansalaistoiminta jää alakynteen, tulee nuorten liikuntaharrastuksesta pelkkä ostopalvelu muiden kaupallisten palveluiden sekaan.
Pasi Koski pohtii asiaa seuratoiminnan tulevaisuuden kannalta: ”Löytyykö seuroista enää yhteisön rakentajia ja toimijoita, jotka ovat valmiita kantamaan vastuuta yhteisöistä ja toimimaan yhteisten päämäärien eteen henkilökohtaisten intressien häiritsemättä?” Hän jatkaa Nuorten vapaa-aikatutkimukseen 2009 viitaten: ”Jos Myllyniemen tiedot nuorten vetäytymisestä seuratoiminnasta pitävät paikkaansa, on liikunta- ja urheiluseuratoiminta suuremman haasteen edessä kuin koskaan.”
Urheiluseurojen junioritoiminta vaikuttaa jakautuvan nykyisin kahtia: yritysten tavoin toimiviin, kohti ammattimaisempaa otetta pyrkiviin seuroihin sekä niihin, jotka vaalivat liikunnan kansalaistoiminnan perinteitä ja pyrkivät pitämään hinnat alhaalla.
Jälkimmäiset panostavat aidosti toiminnan kasvatukselliseen sisältöön, osallisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Mikäli perinteinen kansalaistoiminta jää alakynteen, tulee nuorten liikuntaharrastuksesta pelkkä ostopalvelu muiden kaupallisten palveluiden sekaan. On helppo yhtyä Pasi Kosken vuonna 2009 esittämään huoleen liikunta- ja urheiluseuratoiminnan tulevaisuudesta. Nyt tehtävät liikuntapoliittiset valinnat, lajiliittojen painotukset ja seurojen linjaukset voivat johtaa tilanteeseen, jossa tulevien polvien vanhemmilla ei ole enää kykyjä liikunnan kansalaisjärjestötoiminnan pyörittämiseen.
Mikko Salasuo
Talous- ja sosiaalihistorian dosentti Mikko Salasuo toimii vastaavana tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa. Yksi hänen tutkimusaiheistaan on lasten ja nuorten liikunta yhteiskunnallisena ilmiönä.
