"Minulla ei olisi mitään futisvanhemmuutta vastaan. Ajauduin itse lapsena yksilölajien pariin ja olen myöhemmässä elämässäni haikaillut joukkueurheilun yhteisöllistä kokemusta. Soisin sen pojilleni mielelläni."
Pelaan nykyään myös jalkapalloa kirjailijoiden futisjoukkueessa FC Kynässä, jossa roolini on lähinnä juosta linkkinä laidalla ja toivoa, että joku harhautuu juoksemaan mukanani. Jos olisin pelannut juniorina edes muutaman vuoden, osaisin mahdollisesti tehdä jotain muutakin.
Lisäksi jalkapalloa oikeasti pelaavat, futiskulttuuriin kasvaneet miehet vaikuttavat keskimääräistä onnellisemmilta. Heidän elämässään on tukeva pohja. He tietävät, mihin vapaa-aikansa käyttää. Jalkapallo, tuo pelien kuningas ja vihreän veran shakki, avautuu heille tavalla, jota en tällaisena satunnaisena pallonpotkijana ja aina MM-kisojen aikaan havahtuvana tv-katsojana ikinä voi tavoittaa.
Nuorempi pojistani on tosin vasta viisi, hänen osaltaan en vielä kokonaan ole heittänyt toivoani.
Keksin siis monta hyvää syytä kasvattaa lapsistani itseäni parempia jalkapalloihmisiä. Ikävä kyllä ennuste ei vaikuta lupaavalta.
Nuorempi pojistani on tosin vasta viisi, hänen osaltaan en vielä kokonaan ole heittänyt toivoani. Menemme luultavasti ensi kesänä jälleen Käpylän Pallon futiskouluun ja yritämme uudestaan – ehkä hän haluaa jo pelata futista muidenkin kuin minun kanssani.
Vanhempi, nykyään kymmenvuotias poikani, oli hänkin kyllä pienenä aina halukas peliseurakseni. Sen sijaan yritykset siirtyä organisoituun toimintaan tyssäsivät alkuunsa. Kun aikoinaan vein hänet kaupunginosajoukkueen treeneihin, hän kuului siihen poikajoukkoon, joka juoksenteli summittaisesti pitkin kenttää ja pysähteli aina välillä katselemaan kengänkärkiään.
Porukasta erottui jo silloin yksi todellinen lahjakkuus. Katselin ällistyneenä samanikäistä, selvästi lyhytkasvuisempaa poikaa, joka näytti kuin syntyneen pallo jalassaan.
Sellainen oman poikani ei tietenkään olisi tarvinnut olla. Silti pienen pallotaiturin suvereenius muistutti minua siitä, että lapset ovat vahvasti yksilöitä. He oppivat asioita, joista he ovat kiinnostuneita. Jos mitään erityistä kiinnostusta ei tunnu olevan, lasta on turha harrastukseen pakottaa.
En ole sentään niin pahoillani olemattomista jalkapallotaidoistani, että pojistani olisi tultava futareita vaikka väkisin.
En ole sentään niin pahoillani olemattomista jalkapallotaidoistani, että pojistani olisi tultava futareita vaikka väkisin.
Sen sijaan toivon kyllä, että he harrastaisivat liikuntaa. Harrastin itse lapsena sekä musiikkia että urheilua, ja harrastan niitä edelleen. Haluaisin tarjota pojilleni ainakin mahdollisuuden molempiin, sillä uskon ikivanhaan viisauteen, terveeseen sieluun terveessä ruumiissa.
Siksi olinkin iloinen, kun jalkapallosta parilla myöhemmälläkin yrityksellä vähät välittänyt vanhempi poikani löysi oman lajinsa. Hän löysi sen itse, omien vahvuuksiensa ja mielenkiintonsa kohteiden kautta. Hän soittaa viulua, hänellä on luontainen rytmitaju, hip hop -kulttuuri vetää häntä puoleensa: on siis varsin luontevaa, että hän käy nyt kolme kertaa viikossa Street Dance -tunneilla, vaikka minä en juuri tällaista harrastusta hänelle mitenkään olisi voinut keksiä.
Poikani on innostunut. Hän oppii. Se on kaikkein tärkeintä, paljon tärkeämpää kuin se, olenko minä futisvanhempi vai tanssivanhempi.
