Hyppää pääsisältöön

Sata päivää saada Ranska onnistumaan

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Ranskan yhteiskunnalliset uudistuspyrkimykset ovat lähes kaikki epäonnistuneet ja kolmen viimeisen presidentin jäljiltä maata hallitsee työttömyys, turvattomuus ja pessimismi. Näin kirjoittaa ranskalainen mielipidevaikuttaja Jacques Attali uunituoreessa kirjassa 'Sata päivää aikaa saada Ranska onnistumaan'.

ajattelevan näköinen mies ja tekstit
Jacques Attali ajattelevan näköinen mies ja tekstit Jacques Attali

Presidentti François Mitterandin neuvonantaja ja väkevä mielipidevaikuttaja Jacques Attali työryhmineen on tarttunut härkää sarvista jotakuinkin tasan vuosi ennen Ranskan presidentinvaaleja toukokuussa 2017. Kun valtaosa politiikan asiantuntijoista analysoi mielipidetutkimuksia, spekuloi vasemmiston ja oikeiston esivaalikuvioita ja pohtii kuka asettuu ratkaisevalle toiselle kierrokselle Marine Le Peniä vastaan, on Attali heittänyt pöytään oman 'projektien esivaaliksi' kutsumansa lähes kolmesataasivuisen yhteiskuntasuunnitelman, joka analysoi Ranskan tilaa ja antaa numeroita myöten kolmesataa ehdotusta toteutettavaksi kenelle tahansa presidentiksi valittavalle.

« Ehdotamme vision ja ohjelman. Emme ehdokasta. Ohjelman emmekä iskulausetta. Ohjelman keskusteltavaksi nyt äänestäjien kesken, jotta voidaan valmistautua kunnianhimoisen presidentin valitsemiseen vuonna 2017. Seuraavakin presidentti on
ratkaisevassa asemassa puhaltamaan tahdon, antamaan päämäärân, asettamaan suunnan, johtamaan valtion toimia sekä valitsemaan tärkeysjärjestyksen osatakseen saada aikaan vahvan ja tehokkaan valtion, motivoituneen virkamieskunnan ja purkaakseen keskusjohtoisuutta. Hänen viisivuotisen mandaattinsa aikana näiden pyrkimysten on ryhmityttävä kolmen perusidean ympärille : uskaltamisen, yhteenkokoamisen ja suojelun. »

Jacques Attalin ohjelmakirjan 'Sata päivää aikaa saada Ranska onnistumaan' aikaraja sadasta päivästä tarkoittaa tulevan presidentin kauden ensimmäisiä kuukausia, joiden aikana on mahdollista toteuttaa suuret muutokset ohjelmalupausten mukaisesti ja piittaamatta mahdollisista mielipidetiedustelukarikoista. Mainitun ensimmäisen, 'uskaltamisen' jalustan päälle Attali asettaa koulutuksen : esikoulussa tarvitaan jopa yksi opettaja kolmea lasta kohti, jotta muun muassa kielenoppimisen tasa-arvoisuus toteutuisi. Työelämään suuntautumista pitää vahvistaa koulutuksen myöhemmässä vaiheessa ja yliopistojen autonomiaa ja monikielisyyttä vahvistettava. Aikuisten elinikäinen koulutus erityisesti ammattitaidottomien kohdalla on taattava, yhteiskunnan läpidigitalisointi on perusedellytys nykyaikaan ja koko verotusviidakko Ranskassa on purettava.

Toinen jalusta 'yhteenkokoaminen' tarkoittaa koko poliittisen rakennelman uudelleenluontia : poliittisesta luokasta on saatava parhaat esille. Presidentti valittakoon kerran seitsenvuotiselle kaudelle, kansanedustajien määrä tiputettakoon kolmannekseen eli kahteensataan ja maksimissaan kaksi kautta kaikille vaaleissa valituille. Kulttuurin asema on nostettava yhdeksi tärkeimmistä yhteiskunnassa. Ranskan erityispiirteen tasavaltalaisen maallisuuden asemaa on vahvistettava, rapakunnossa oleva rangaistus- ja vankilajärjestelmä uudistettava kokonaan. Maahanmuuttajien kielenoppimista tehostettava roimasti ja tasavallan arvoperusteet opetettava samalla ja kunnolla. Kolmannen eli 'suojelun' peruspilarit Attalin ohjelmassa ovat puolustusmenojen nostaminen vähintään kahteeen prosenttiin budjetissa sekä Ranskan aseman vahvistaminen kansainvälisesti muun muassa rakentamalla uudelleen G7/G8 -maiden asema G12:ksi ja talous- ja finanssielimeksi laajennettu G20-elin. Pelkästään tämän hyvin raa'alla kädellä summatun listan toteuttamisen esteenä on tietenkin paljon asioita ja vastarintaa.

« Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on politiikan sosiologia Ranskassa muuttunut syvällisesti. Nykyisestä tasavallasta on tullut niiden erioikeus, jotka eivät koskaan ole olleet muissa töissä kuin suoraan politiikassa. He ovat muovautuneet nuorisojärjestöistä tai yhdistyksistä ja yhteisöistä, jotka ovat heidän puolueidensa ympäröimiä – he ovat siis mitä nuoremmasta iästään lähtien olleet politiikan ammattilaisia. Edelleen, he ovat asettaneet omaksi edukseen vaaleissa valitun statuksensa hankkimalla erilaisia palkkioita, rahallisia hyvityksiä ja ilmaisia palveluita, suojelua ja eläkkeitä. Tämä on johtanut lukuisiin tuhoisiin seurauksiin ranskalaisessa poiittisessa järjestelmässä. Parlamentaarikot eivät edusta enää yhtäkään sosioammatillista kategoriaa. Sama irtikytkentä yhteiskuntaan koskee sukupuolta, ikää ja alkuperää. Poliittisista puolueista on tullut virkojenjakokoneita. Valittujen puoluetausta ei mahdollista vaikeiden asiakokonaisuuksien käsittelyä eikä niiden päätöksentekoa, vaan kylläkin kokousten järjestämistä ja aloitteiden tekoa.
Suurin osa heistä ei matkusta eivätkä he juurikaan puhu englantia – muiden tekemistä uudistuksista he eivät tiedä mitään. He voivat äänestää laeista, jotka eivät esimerkiksi verokysymyksissä koske heitä lainkaan. Heitä on voimakkaasti neuvottu välttämään mitään riskejä, jotka saattaisivat vaikkapa vain väliaikaisesti alentaa heidän suosiotaan. Ja toisaalta, tasavallan parlamentaarikkojen avustajat toimivat yhdessä teknokratiavallan kanssa. Ja kuten tiedämme, tuntemamme poliittinen välinpitämättömyys on teknokraattien aikaansaamaa. »

Tuttua analyysia monesta muustakin maasta, mutta Jacques Attali muistuttaa Ranskan todellakin olevan ilman perspektiiviä ja projektia huolimatta siitä että maa on maailman kuudenneksi suurin talousmahti ja Euroopan kolmonen. Se on kuitenkin Attalin laskelmien mukaan Euroopan viimeinen maa, jossa ei juurikaan ole tehty reformeja vuosikymmeniin. Poliittisen luokan kamppailu perustuu henkilöiden vastakkainasettelulle, kuvitteellisille taisteluille ja keveille debateille. -80-luvun alkupuolella tehtiin Ranskassa puolentusinaa suurta yhteiskuntaremonttia, sen jälkeen politiikalta on puuttunut kypsyys ja pedagogia, jolla projektit syntyvät. Jonkinlaisen esimerkin antaa Attalin uusin kirja – vuoden aikana siihen tavalla tai toisella otti osaa 10-tuhatta kansalaista mielipiteillään ja kaikkiaan 250:tä asiantuntijaa kuultiin reformien tarpeesta ja niiden sisällöstä. Valtion instituuttiremontti, koulutusjärjestelmän uudistaminen – koulutusbudjetista kun peräti 40 prosenttia on järjestelmän hallintoa, teollisuuspolitiikan uudelleenajattelu, työllisyyden, verotuksen, innovaatiopolitiikan, infrastruktuurin, asuntopolitiikan, maatalouden ja kaiken muun big bang - suojelun, rohkeuden ja yhdessölon periaatteiden mukaisesti on Attalin motto. Puolustupolitiikan, Eurooppa-suhteiden ja ulkopolitiikan kursseja olisi niitäkin seuraavan presidentin korjattava. NATO:n roolin pohdinta ja ehdotukset sen muuttamisesta kiirivät varmasti tämän kirjan kansia pidemmälle.

« Lyhyellä tähtäimellä NATO pysyy meidän pääasiallisena kollektiivisena turvallisuusmekanismina. Mutta toisaalta on vakuutettava, selkeästi, että tämän liiton rajoja ei laajenneta. Eikä erityisesti Ukrainaan. NATOa ei myöskään pidä esitellä liittoutumana Venäjää vastaan. Venäjällä kun voi olla liittolaistehtävä vaikkapa terrorismin vastaisessa taistelussa. Pitkällä aikavälillä Ranskan toiveena on tavoite todellisesta eurooppalaisesta operationaalisesta puolustuksesta. Kaikkia siihen liittyviä rakenteellisia aloitteita, puolustusteollisuutta myöten, on rohkaistava. Tällä tiellä on nähtävissä lukuisia etappeja : operationaalinen yhteistyö YK:n, Euroopan turvallisuus-ja yhteistyöjärjestön, Afrikan unionin tai Arabiliiton kanssa sekä uudistettava, konkreettinen kumppanuussuhde pohjois-Afrikan arabimaiden kanssa.
Kun pohdimme liitolaissuhteitamme, on hyvä muistaa lordi Palmerstonin sanat : »meillä ei ole pysyviä liittolaisia eikä pysyviä vihollisia. Meillä on pysyvät intressit. » Sanalla sanoen, Krimin tapahtumien yhteydessä Venäjää vastaan asetetut pakotteet eivät palvele mitenkään Ranskan etuja. »

Attalin näkemyksen mukaan juuri terve itsekkyys ulkopolitiikassa vaatii ulkomaan kauppapolitiikan nivoutumista yhdeksi keskeiseksi ulkopolitiikan ulottuvuudeksi. Kirjoittajamme laskee tässä yhteydessä ranskankielisen, frankofonisen, alueen maailmassa kasvavan seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana 700-miljoonan asukkaan valtavaksi ja neljänneksi suurimmaksi geolingvistiseksi talousalueeksi. Niinpä hän haluaa seuraavalta presidentiltä myös uudenlaista kehitysapupolitiikkaa. Selkeä keskittyminen suurimpien riskien maihin kuten Maliin, Nigeriin, Tsadiin tai Burkina Fasoon. Globaalista yleisestä kehitysavusta olisi luovuttava ja otettava tilalle projektien kehitysapu ja sivuutettava maiden hallitukset avun vastaanottajina. Oikeusvaltio- ja universaalit ihmisoikeusperiaatteet ovat Attalin suunnitelmassa pidettävä aina päällimmäisenä kun avusta projekteihin päätetään. Avun suoraa perillemenoa voidaan tehostaa myös siten, että osaa kehitysavuista vähennetään kulkemasta kansainvälisten järjestöjen kautta. Ulkopolitiikassa Ranskassa nousee vuorenvarmasti esiin kysymys Euroopasta yhtenä keskeisenä teemana presidentinvaalien alla. Attali jyrähtää sanoessaan, että Euroopan on otettava historiallinen käänne eikä oltava selkä seinää vasten, vaikka uhat tunnetaan.

« Yksi pelipanos presidentinvaalikampanjassa on saada ranskalaiset vakuuttumaan siitä, että tulevaisuus on parempi vahvistetussa Euroopan unionissa kuin eristäytyneessä Ranskassa. Matkalla läpi historian, joka aivan hiljattain vielä oli traaginen, Eurooppa on rakentanut mallin, jota monet kadehtivat. Rauhan ja vapauden alue poliittisten, kulttuuristen ja kielellisten rajojen toisella puolella. Alue, jonka elämänlaatu ja turvallisuus ei löydä mistään vertaistaan. Sosiaaliselta malliltaankin, vaikkakin maa maalta erilaisena, Eurooppa hakee vertaistaan. Myös ekologinen malli on edistyneempi kuin missään muualla maailmassa. Ranskan ja Saksan liitto on yksi arvokkaimmista tukipilareista menneen ja turmiollisen historian jälkeen. Sen eteen on tehtävä kaikki ja edettävä yhdessä. Monien Euroopan menestystekijöiden ei kuitenkaan saa antaa piilottaa eurooppalaisen mekaniikan hengästymistä. Eurooppa ei ole kyennyt pitämään lupauksiaan turvallisuudesta tai arvojen puolustamisesta ja jäsenvaltioidensa vaikutusmahdollisuuksista. Unioni näyttäytyykin nyt kaikille poliitikoille ongelmien syynä eikä niiden ratkaisijana. «

Attalin lääkkeinä Ranskassa on maan ulkoministeriön muuttaminen siten, että Eurooppa -ministerin posti on luotava yhtä autonomisena kuin ulkoministerin asema. Saksan mallin mukaisesti parlamenttia on konsultoitava ennen tärkeitä neuvotteluja selkeän neuvottelumandaatin antamiseksi. Saksan ja Ranskan -akselia on vahvistettava budjetillisesti, turvallisuuspolitiikan ja puolustuksen alueilla. Humanitaarisen avun vahvistaminen unionin reuna-alueiden kriisialueille on myös kiirellinen uuden presidentin tehtävä. EU:n on konkreettisesti kyettävä rankaisemaan niitä jäsenmaita, jotka rikkovat allekirjoittamiaan sopimuksia eurooppalaisista yhteisistä arvoista. Unkarin piikkilankarajapolitiikkaa ei voida hyväksyä. Massiiviseen pakolaisten vastaanottoon on luotava yhteiset mekanismit, siinäkin saa Ranskan uusi presidentti olla aloitteentekijänä, jotta ranskalaiset vakuuttuisivat siitä, että yhteistyö on eristäytymistä parempi vaihtoehto. Institutionaalisen, taloudellisen ja sosiaalisen muutoksen tekeminen Ranskassa tuottaa Attalin mukaan välittömästi 30-miljardin euron säästöt. Ellei näihin uusi presidentti kykene, luvassa on nopeasti maan julkisen velan kasvu 140 %:seksi kansantuotteesta. Attalin ohjelma on ohjelma ennen yhdenkään presidenttiehdokkaan ohjelmaa. Avaimet käteen – voisi siitä sanoa. Uskaltaako kukaan tulevista kymmenistä ehdokkaista edes avata kirjaa? Kirjan ilmestymisen jälkeen Attalia on haastateltu kaikissa arvovaltaisissa medioissa. Les Echos -lehden haastattelussa hän sanoi näin.

« Ei olisi mitenkään uutta, että mitään ei synny. Jacques Chiracilla ei ollut ohjelmaa Le Peniä vastaan 2002. Eikä Nicolas Sarkozylla sen kummemmin 2007 – sama koski François Hollandea 2012 aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Ranskassa pääsee valituksi murtovarkaudella, mutta sen sijaan pitäisi olla tahtoa, luonnetta ja ohjelma. Ja nykyinen vaalitapa on kuin nykyisen poliittisen luokan tekemä ryöstö oman aseman säilyttämiseksi ; kaikki on tehty pikku-ehdokkaiden eliminoimiseksi. Se on surullista. Ja siitä tulisi taas uusi sotku. Ranskan historia on miehitetty tehottoman suosituilla ihmisillä ja tuhlaavilla kyvyillä. »

Mallia Jacques Attali hakee Ranskan uudistamiseksi monista maista ; innovaatioihin ja tutkimuksen yhdistämiseen uuden teollisuuden kanssa Yhdysvalloista, verotuksen remonttiin Ruotsista, työelämään siirtymisestä ja ammattikoulutuksesta Saksasta. Kirjassa 'Sata päivää saada Ranska onnistumaan' Attali antaa presidenttikandidaateille kuin kädestä pitäen budjettilaskelmat ja säästöluvut. Attalin ohjelmaan voi tutustua myös internetissä osoitteessa www.france2022.fr eli mitä vuoteen 2022 olisi tehtävä syöksykierteen estämiseksi. Tänä aikana uuden presidentin on ehdottomasti oltava koko Ranska -laivan kapteeni eikä vain äänestäjiensä. Jopa nykyisenkaltaisesta tärkeiden asioiden delegoimisesta kansan valitseman parlamentin ulkopuolelle pitää luopua, kun kyseessä ovat todelliset yleiset intressit. Attali mainitsee erityisesti etujärjestöt – niiden kanssa on neuvoteltava, mutta niiden teeskentelystä siitä, että ne voivat ilmaista maan yleistä intressiä, on oltava tarkkana. Kirjoittajamme mukaan, jos tulevalla presidentillä ei ole 'attalimaista' ohjelmaa tästä keväästä alkaen keskustelun käymiseksi eikä hän kykene sitä toteuttamaan mandaattinsa ensimmäisen sadan päivän aikana, ei kansallisen luottamuksen palauttamiseen Ranskassa ole mahdollisuutta.

Ismo Nykänen

Kirja : 100 jour pour que la France réussisse ; Jacques Attali avec la collaboration d'Angélique Delorme. Fayard. Huhtikuu 2016. 298 sivua.
Lisätietoja : www.france2022.fr

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta