”Heti kun ne sotahommat loppui, olin mukana Jussi Jalaksen johtamassa Sibelius-Akatemian orkesterissa”, professori Tuomas Haapanen muistelee. Haapasen syntyessä 1924 sinfoniaorkesteri oli toiminut kahdeksan vuotta. Haapanen aloitti Akatemian nuoriso-osastolla 14-vuotiaana 1938, mutta pian sota keskeytti viuluopinnot vuosiksi. Sodan jälkeen Haapanen palasi Akatemiaan, suoritti viuludiplomin 1948 ensimmäisenä Suomessa, piti ensikonsertin ja lähti Pariisiin. Seuraavan kerran hän palasi Sibelius-Akatemiaan vuonna 1978, silloin viulunsoiton professoriksi.
– Minä olen ihan stadin kundi!
Tuomas Haapanen syntyi helsinkiläiseen kulttuurikotiin 29. joulukuuta 1924. Isä oli neumi-kirjoituksesta väitellyt musiikkitieteen professori Toivo Haapanen, äiti Arma os. Gustafsson oli hammaslääkäri. Esikoinen Aune oli 2-vuotias, kun Tuomas tuli maailmaan. Tämän jälkeen perheeseen syntyivät vielä Matti ja Eero.
Tänä päivänä Haapasten sisarussarja on yhä elossa. Aunesta tuli musiikinopettaja, Eerosta Helsingin kaupungin lakimies ja Matista laivanrakennusinsinööri. Kaikki lapset soittivat pianoa, ja Tuomas tarttui myös viuluun.
Pienet miehet radion sisällä
Isä Toivo Haapanen aloitti tiedemiehenä, mutta siirtyi sitten vastaperustetun Yleisradion musiikkipäälliköksi ja Radio-orkesterin kapellimestariksi. Tuomas Haapanen kertoo, että vastuullisena miehenä isä hoiti hallinnolliset tehtävät, mutta pohjimmaltaan hän oli muusikko ja taiteilija. Toivo Haapanen oli Porin lukion kasvatti, hän oli soittanut viulua koulun kvartetissa ja Helsingissä hän oli ollut suomalaisen viulunsoiton pioneerin Elis Jurvan oppilas.
– Radiotoiminta oli 1920-luvun lopulla aika lailla lapsenkengissä. Olin 5-vuotias, kun meille tuli ensimmäinen radio. Minä ihmettelin, että miten sieltä voi kuulua orkesterisoittoa? Isältäni kysyinkin, että onko siellä jotain pieniä miehiä sisällä?
Professori Haapasen perhe asui Töölössä Museokatu 24:ssä. Ajalle tyypillisesti vierailtiin ahkerasti toisten kodeissa, oli kutsuja ja sukujuhlia.
– Se oli lapsista hauskaa!
Mutta Haapasilla nähtiin muunkinlaisia vieraita.
– Musiikkipäällikkönä isä joutui kutsumaan ulkomaisia kapellimestareita ja solisteja ja myös suomalaista musiikkiväkeä kotiinsa. Sain tutustua Suomen musiikkielämään säveltäjistä Leevi Madetojasta ja Uuno Klamista lähtien. Yksi aktiivisimpia vierailijoita ja ystäviä oli kapellimestari Jussi Jalas, joka vaikutti myöhemmin kovasti musiikkikasvatukseeni.
Hamppari Töölön pihoilla
Tuomas Haapanen kuvailee isäänsä tavattoman hienotunteiseksi, suvaitsevaiseksi ja oikeudentuntoiseksi mieheksi. Toivo Haapanen ei ollut ankara määräilijä eikä hän pakottanut lapsiaan soittamaan.
– Tosin minut painostettiin soittamaan viulua näille vieraille. Se oli kyllä paha koettelemus, kun siellä istui isoja merkkimiehiä. Se hermostutti oikein pahasti!
– Virkansa puolesta isä joutui olemaan paljon poissa kotoa. Että ei siinä ihan pienenä lapsena päässyt mitään hyvin läheistä isä-lapsi-suhdetta syntymään.
Kun pikku-Tuomakselta kysyttiin, kuka oli hänen holhoojansa, hetken mietittyään poika vastasi: Katri Lyyra. Neiti Lyyra oli perheen lastenhoitaja.
Tuomas Haapasen viuluopinnot käynnistyivät Radio-orkesterin alttoviulistin Erik Karman johdolla, ja aluksi kaikki sujuikin hyvin.
– Mutta sitten tuli murrosiän kynnyksellä vaikea kausi. Se oli sellaista hampparoimista pihoilla, eikä harjoittelu oikein sujunut. Vasta 14-vuotiaana – siis liian myöhään - innostuin oikein vakavasti.
Haapasen viuluopinnot jatkuivat vuonna 1938 Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla.
– Siitä alkoi aivan räjähdyksenomainen innostus. Opettajani oli Gösta Schatelowitz, erittäin hieno henkilö. Oikeastaan kaikki, mitä muistan hänen opettaneen, oli hirveän hyvää asiaa. Hänen oma soittonsa ei vaan kuulostanut enää kovin hyvältä, siksi en uskonut häntä.
Nuoren viulistin seuraava opettaja oli ”suunnaton idoli” Erik Cronvall. Mutta silloin Suomi oli joutunut jo talvisotaan.
Koulu päättyi sotaan
Talvisodan syttyessä marraskuussa 1939 Yleisradio muutti pommitusten alta Poriin. Myös Radio-orkesteri, se mitä siitä oli jäljellä, siirtyi Poriin, ja sen mukana Haapasen perhe.
– Sain Porissa tunteja Erik Cronvallilta, ja siitä lähti yhteistyö hänen kanssaan, joka jatkui aina diplomiin asti.
– Erik Cronvall, tai Erkki niin kuin me häntä kutsuimme, oli luonnostaan suunnattoman lahjakas muusikko. Hänellä oli ehkä hiukan rajallinen ohjelmisto, mutta se, mitä hän konserttimestarina ja viulusooloissaan teki, oli kyllä ihan ainutlaatuista. Kelpaisi hyvin tänäänkin!
Cronvall mm. johti Radiosekstettiä, joka soitti viihteellisempää musiikkia. Tuomas pääsi myöhemmin mukaan sekstettiin.
Helmikuussa 1943, kun Tuomas oli viimeisellä luokalla ja täyttänyt juuri 18 vuotta, hänet kutsuttiin sotaväkeen. Siinä vaiheessa kutsunnat ulottuivat aivan nuoriin ikäluokkiin.
– Se tuntui ihan luonnolliselta, totta kai sinne lähdetään!
Haapanen joutui ensin jalkaväkeen Karhulaan.
– Levisi huhu, että täällä on semmoinen kaveri, joka osaa soittaa. Niin sain komennuksen lähteä Helsinkiin hakemaan viulua. Olikin oikein mukavaa päästä pois hetkeksi, kun siihen aikaan ei muuten saanut lomia.
– Niin me saatiin pieni orkesteri pystyyn ja soitettiin erilaisissa tilaisuuksissa. Minun täytyi perehtyä kevyempään puoleen, kun kaverit toivoivat kaiken maailman valkoisia liljoja ja metsäkukkia ja mitä niitä schlagereita nyt oli, joita en tuntenut lainkaan.
Taistelulentäjä
Kolmen kuukauden jalkaväkikoulutuksen jälkeen Haapanen haki ilmavoimien ohjaajakoulutukseen ja pääsi. Hakijoita oli paljon, mutta hän läpäisi testin ja tuli valituksi. Koulutus lentäjäksi kesti puolitoista vuotta.
– Kun sitten olin valmis sotatoimiin ja Kemissä pommituslentolaivueessa, niin sota loppui. Varsinaisia sotalentoja en ehtinyt lentää.
– Se oli minulle erittäin voimakas elämys, lentäminen ja koko se koulutus. Kun oli 50 kaveria, jotka elivät puolitoista vuotta samassa yhteisössä, niin siitä syntyi sellainen verraton toveruus. Se oli hienoa aikaa!
– Lentosotakoulun aulassa oli flyygeli. Vietin siellä paljon aikaa, soitin sekä pianoa että viulua. Jos ei olisi ollut tätä viulunsoittoa, niin olisin saattanut ryhtyä lentäjäksi.
Kodikas konservatorio
Vasta tammikuussa 1945, kun Tuomas Haapanen oli 20-vuotias, pääsi opiskelu Sibelius-Akatemiassa varsinaisesti alkamaan.
– Ilmapiiri Sibelius-Akatemiassa oli tavattoman kodikas. Kansliassa istui kaksi henkilöä. Sitten oli rehtori Ernst Linko, vararehtori, opettajat ja opiskelijat. Musiikki oli se, mitä opiskeltiin.
– Linko oli lujaluonteinen mies, sanoi sen mitä tarkoitti. Mutta hänen suhtautumisensa opiskelijoihin oli tavattoman lämmin ja kannustava. Samaten Ilmari Hannikainen, pianonsoiton professori, oli aina lausumassa kannustavia sanoja.
– Opiskelijat olivat varsin hyviä kavereita keskenään. Ei siellä kamalasti pingotettu ja mietitty arvojärjestyksiä.
Keväällä 1945 jatkoi toimintaansa myös Jussi Jalaksen johtama Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri.
– Ei se nykymittapuulla mitattuna ollut niin läpeensä taitava orkesteri, mutta kyllä me soitimme heti näitä Webernin ouvertureja, aika vaikeita teoksia.
Säveltäjä Aarre Merikanto opetti Haapaselle soinnutusta Konservatorion ravintolassa piippu kädessä. Taiteilijaravintolassa oli pöytiintarjoilu ja valkoiset liinat.
– Luulen, että jotkut opettajat käyttivät sitä vähän turhan ahkerasti, mistä tietyt piirit saivat aiheen ponnistella sen eteen, että Konservatorion ravintola lopetettiin. Siitä tuli sitten Sibelius-Akatemian ruokala.
– Juopottelukulttuuri oli siihen aikaan ihan toisenlaista kuin nykyään. Kyllähän nämä Sibeliuksen Kämp-reissut olivat sitä aikaa ihan puhtaimmillaan.
Tuomas Haapanen eli myös opiskelijaelämää.
– Mutta olin aika ujo henkilö, joten en nyt kovin riehakkaasti ollut mukana.
Suomen ensimmäinen viuludiplomi
Haapanen opiskeli Erik Cronvallin johdolla kolme vuotta ja suoritti viuludiplomin ensimmäisenä Sibelius-Akatemian historiassa 1948.
– Tutkintoja tehtiin siihen aikaan harvakseltaan. Tutkintoja tehtiin, koska ne olivat tehokkaita ohjelmiston valmistamisprosesseja. Nykyään liikaakin painotetaan, että pitää tehdä tutkintoja, sen sijaan, että opittaisiin soittamaan. Kyllä jokainen koko ajan ponnistelee kehittyäkseen varmemmaksi osaajaksi ja muusikoksi.
Haapanen vertaa omaa ja nykyajan nuorten muusikkojen tilannetta toisiinsa.
– Nykynuoret elävät ihan eri maailmassa. Heiltä vaaditaan tavattoman paljon laajempaa osaamista. Ennen repertoaari oli paljon rajoitetumpi. Vaikka kyllä soitettiin niin kutsuttua moderniakin musiikkia, niin aika harvoin. Siihen eivät muusikot olleet sillä lailla tottuneet.
– Nykynuoret soittavat mitä hyvänsä tuosta vaan. Taitotaso on yleisesti noussut. Yhä useammat soittavat hyvin ja samanaikaisesti vaatimukset kiristyvät. Paikan saaminen sinfoniaorkesterista vaatii aivan huimaavaa lahjakkuutta ja osaamista ja myös lapsesta asti aloitettuja musiikkiopintoja.
Haapanen jatkoi vielä opintojaan ranskalaista viulukoulua edustavan Arno Granrothin johdolla. Tähtäimessä oli Pariisi.
"Ei sitä Pariisissa ihan koko ajan sitä viulua harjoiteltu”
Diplomia seurasi ensikonsertti, ohjelmassa Händelin sonaatti, Tartinin paholaistrillisonaatti, Mozartin Rondo ja Sibeliuksen viulukonsertto. Pianon ääressä istui Jussi Jalas.
– Häneltä sain monesti erittäin hyviä neuvoja. Sitten hänellä oli vielä kontakti Sibeliukseen tämän vävynä. Sieltäkin tuli monta arvokasta vihjettä.
Ensikonsertin jälkeen 1949 Haapanen matkusti ensi kerran Pariisiin.
– Se oli aika vaiherikas matka, ensin laivalla Tukholmaan ja sieltä junalla. Hampurin läpi oli karmeata ajaa, kaikki oli maan tasalla, joka puolella rikkoutuneita taloja. Sodan jäljet olivat ihan silmin nähtävästi esillä.
Haapanen teki useita opintomatkoja Pariisiin, ja ne kestivät aina useita kuukausia. Hän opiskeli Léon Nauwinckin johdolla, joka oli ”vanhan ranskalaisen koulun tavattoman hieno taitaja”. Opettajan oma viulu ei ollut ihan enää parhaassa vireessä, mutta pedagogina hän oli uskomaton.
– Hän löysi kaikki minun heikkouteni! Ja antoi erittäin hyviä lääkkeitä.
Nauwinck oli erittäin suosittu opettaja suomalaisten viulistien keskuudessa. Hänellä kävivät myös mm. Arno Granroth, Hugo Huttunen ja Erik Cronvall.
– Nauwinck oli kyllä viisas mies, hän on yksi erittäin suuresti soittooni vaikuttanut persoona. Kun sitten ihan omasta intressistä jouduin opettamisen hommaan jo 1950-luvulla – opetin jonkun vuoden Kotkan musiikkiopistossa ja oli sijaisuus Sibelius-Akatemiassa – niin siitä heräsi kiinnostus opettamiseen. Se mitä opin Léon Nauwinckilta, se on nimenomaan pedagogista eli miten asioita harjoitellaan, miten niihin päädytään ja miten edistetään tiettyjä asioita. Siinä hän oli aivan mestari.
Nauwinckin kuoltua Haapanen kävi Pariisissa vielä Renée Benedettillä.
– Hän oli huikea korkean tason viulutaituri. Häneltä opin hyvin paljon teknisestä osaamisesta.
Taiteilijaelämää
Pariisissa oleskeli samaan aikaan muita suomalaisia muusikoita kuten pianistit Timo Mikkilä ja Rolf Bergroth ja sellisti Esko Valsta.
– Ja tietysti Erik Tawaststjerna. Meille syntyi siellä erittäin läheinen ystävyyssuhde.
Pariisissa tutustui myös suomalaisiin kuvataiteilijoihin, heidän joukossaan mm. Unto Pusaan ja Kauko Lehtiseen.
Suomalaiset tapasivat Montparnassella. Istuttiin Dome’ssa tai vastapäisessä Selectissä. La Coupole oli jo kalliimpi paikka.
– Sellaista yhteistä elämää se oli! Ei sitä ihan koko ajan sitä viulua harjoiteltu.
Nuori suomalainen oli Pariisissa ahkera konserttivieras. Vaikka matkabudjetti oli kireä, Haapanen sijoitti konserttilippuihin ja koki suuria elämyksiä.
– Muistan, kun Berliinin filharmonikot tulivat Wilhelm Furtwänglerin johdolla vierailulle Pariisiin. Menin aamulla jonottamaan lippuja ja siellä oli pitkä paksu jono, joka kiersi ympäri. Lopulta kyllästyin siihen jonottamiseen, kun siellä oli toinenkin kassa, jossa myytiin vähän kalliimpia lippuja. Menin sinne ja uhrasin kaikki rahani. Eikä se ollut turhaa. Se oli yksi suurimpia elämyksiä, mitä minulla on koskaan ollut.
Radio-orkesterissa isän johdolla
Tuomas ehti soittaa myös isänsä johdolla, kun hän vuodesta 1949 toimi Radio-orkesterin avustajana. Tällaisia konsertteja ehti olla vain muutama, sillä Toivo Haapanen kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen kesällä 1950 vasta 61-vuotiaana. Tuomas Haapasesta tuli Radio-orkesterin vakituinen ykkösviulisti vuonna 1953.
– Nykyään orkesterit ovat tuntuvasti korkeammalla tasolla kuin silloin. Kysymys on yleistasosta. Nykyään kaikki orkesterisoittajat ovat huippuluokan ammattilaisia. Silloin oli enemmän eroavaisuuksia. Mutta kyllä Radio-orkesterissa soitti silloin joitakin huomattavan lahjakkaita muusikoita.
Hedelmällinen Turun kausi
1960-luvulle tultaessa Tuomas Haapanen oli jo ehtinyt kyllästyä orkesterissa soittamiseen. Kun Turkuun perustettiin musiikkiopisto 1962 ja Haapasta pyydettiin viulunsoiton pääopettajaksi:
– Suostuin suoralta kädeltä! Siitä alkoi hedelmällinen Turun kausi 1962–78.
– Varotettiin, että Turussa on sellaiset sosieteetit, ettei siellä tutustu ihmisiin eikä pääse piireihin. Se oli roskapuhetta! Musiikin kautta tuli heti suuri määrä hyviä ystäviä.
Uuden rehtorin, kapellimestari Tauno Hannikaisen johdolla tähdättiin korkealle.
– Ja mielestäni siinä aikalailla onnistuttiinkin. Saatiin työskennellä rauhassa musiikin parissa. Byrokratia ja tieteellisyys eivät vaivanneet, niin kuin ne vaivaavat tämän päivän opiskelua.
Isänsä poikana Tuomas Haapanen joutui hallinnollisiin tehtäviin, ensin musiikkiopiston vararehtoriksi ja sitten rehtoriksi.
– Suistuin hallinnollisiin tehtäviin, vaikka mieluummin olisin vaan soittanut. Samaan aikaan opettaminen tuli minulle hyvin läheiseksi.
Pian Turkuun muutettuaan Tuomas Haapanen perusti perheen ja sai kaksi poikaa. Janne ja Lauri Haapasesta tuli molemmista ammattimuusikoita.
– Turun musiikkiopistossa oli oikein mukava ilmapiiri. Vasta kun minulle aukeni professuuri Sibelius-Akatemiassa 1978, muutimme takaisin Helsinkiin.
