Hyppää pääsisältöön

Levykriitikko Ville Komppa: "Parasta on musiikki itse"

Ville Komppa
"Koska Uudet levyt on ainoa suomenkielinen klassisen musiikin levyohjelma, on toki velvollisuuteni pitää suomalaisia tekijöitä esillä." Ville Komppa rentoutuu Esplanadin puistossa. Ville Komppa Kuva: Raimo Oinas ville komppa

Uudet levyt Yle Radio 1:ssä perjantaisin klo 11 on tekijöidensä mukaan "maailman paras ja ainoa suomenkielinen levykritiikkiohjelma". Uusia levyjä arvioivat toimittajat Kare Eskola ja Ville Komppa. Mitä he ovat miehiään? Millaista on toimia musiikkikriitikkona niin pienessä maassa kuin Suomi? Ville Komppa vastaa omasta puolestaan.

Parasta kaikessa on musiikki itse. Olen tehnyt musiikkiohjelmia Yleisradiolle vasta kolmen vuoden ajan, mutta jo sinä aikana on käynyt selväksi, että tärkeintä ja rakkainta minulle - tässäkin työssä - on musiikki itse.

Kauanko olet tehnyt Uudet levyt -ohjelmaa?
Aloitin Uusien levyjen parissa Risto Nordellin lomittajana syksyllä 2013. Vuoden 2015 ahkeroin muiden ohjelmien parissa, kunnes nyt, vuoden vaihteen jälkeen, sain osakseni taas jatkaa levyjen esittelemistä. Kriitikonurani alkumetrit menevät hieman kauemmas, lähes kymmenen vuoden päähän, jolloin kirjoitin muun muassa konserttiarvioita Amfion-verkkojulkaisuun toimien myös vuoden ajan sen päätoimittajana.

Miten tulit ryhtyneeksi kriitikoksi?
En ole koskaan liiemmin perustanut musiikkikritiikistä. Kritiikki jää ensinnäkin usein pintapuoliseksi ollen milloin yksittäisten virheiden kyttäämistä, milloin tyhjänpäiväistä yleiskuvailua. Muusikoille musiikkikritiikki on lähinnä kiusallista: yhtäältä he ovat tottuneet opiskeluajoistaan lähtien ammatilliseen palautteeseen, joka tulee musiikillisesti ylemmiltä, opettajilta tai kapellimestareilta; niinpä kriitikoiden musiikillisesti vähäpätöiset näkemykset ärsyttävät; toisaalta juuri nämä vähäpätöiset näkemykset saattavat ratkaista sen, kiinnostuuko yleisö ja suuri maailma heistä.

Kuunteletko kollegasi Kare Eskolan ohjelmia?
Jos saan kollegaani kehaista, Kare Eskolan ote musiikkikritiikkiin on esimerkillinen: hänellä on perusteltuja mielipiteitä, jotka hän osaa lausua julki terävästi ja vakuuttavasti—viihdyttävästikin. Kriitikkohan on lopulta yleisön, ei muusikoiden edustaja. Hänen mielipiteensä on yhden yleisön jäsenen mielipide, parhaimmillaan valistunut ja kiinnostava.

Kenelle osoitat sanasi kriitikkona, kuka on yleisösi?
Vaikka olen itse musiikin maisteri ja kuulun Sibelius-Akatemian opettajakuntaan, pyrin toimittajantyössä asemoimaan itseni mieluummin yleisön kuin muusikoiden puolelle. Tunnistan itsessäni ikävän taipumuksen luennointiin, joka johtunee akateemisesta taustastani, mutta ensisijaisesti haluan tarinoida ja tunnelmoida. Haluan tuoda esiin ilmiöitä, teoksia, säveltäjiä, muusikoita ja esityksiä sen kautta mitä itse pidän kiinnostavana. Ja arvioin niitä tietoisen subjektiivisesti. Olen vakuuttunut siitä, että vain näin voin itse olla toimittajana ja musiikkikriitikkona vakuuttava.

Mikä on levykriitikon tehtävä?
En pidä ensisijaisena tehtävänäni virheiden etsimistä tai sitä, että juuri minun pitäisi sanoa jotain painavaa tämän hetken kaikkein puhutuimmista levyistä. Sen sijaan koen tärkeäksi tuoda esiin levyjä, joiden kautta tämän ajan trendit tulevat näkyviksi ja kuuluviksi. Ja koska Uudet levyt on ainoa suomenkielinen klassisen musiikin levyohjelma, on toki velvollisuutena pitää suomalaisia tekijöitä esillä.

Miten levybisnes on muuttunut?
Kansainvälisesti ottaen haaste on valtava, sillä toisin kuin pelättiin, uusia levyjä tehdään jopa enemmän kuin ennen. Vaikka lopputuote on usein sama kuin ennenkin - eli CD-levy tai vastaava - levyjen julkaiseminen on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana valtavasti. Se on ensinnäkin teknisesti vaivattomampaa, ja toiseksi digitaalinen jakelu on mullistanut sen mitä levyiltä - tai ”albumeilta” - odotetaan.

Suuret yhtiöthän ovat pitkälti muuttuneet jakelijoiksi, ja tuotantoa tekevät pikkutekijät, jotka saattavat olla jopa yhden projektin firmoja. Sen sijaan, että markkinoille tuotaisiin loppuun asti hiottuja referenssitulkintoja, tehdäänkin dokumentteja, parhaimmillaan taitavasti esitettyjä ja tuotettuja väläyksiä jostakin, joka on selvästi matkalla johonkin.

Tavallaan tämä on aidompaa kuin se kiveen hakattujen, virheettömien näkemysten ikuistaminen, jollaiseksi klassisen musiikin ääniteteollisuus ehti vajota vuosikymmeniksi. Musiikin esittäminen on aina work in progress, yhden hetken subjektiivinen näkemys siitä mitä säveltäjä on ehkä ajatellut. Miksi siis pelätä virheitä, ja varsinkaan kriitikoita?

Ville Komppa
Ville Komppa ei pidä ensisijaisena kriitikon tehtävänään virheiden etsimistä. Ville Komppa Kuva: Raimo Oinas ville komppa

Millaista on toimia kriitikkona?
En ole siis erityisen ihastunut musiikkikritiikkiin ylipäätään, mutta arvostan niitä, jotka osaavat tehdä sitä kritiikin kohteena olevia ilmiöitä kunnioittaen. Kunnioituksensa pystyy parhaiten osoittamaan pureutumalla musiikilliseen kokonaisuuteen: Mistä juuri tämä musiikki on peräisin, miksi se on kiinnostavaa? Mitä tuoreita tulokulmia juuri tämä esittäjä on musiikkiin löytänyt: yhtäältä, millä tavoin esittäjä on kyennyt kiinnittämään musiikin sävellyksen syntyaikaan, usein menneeseen, mutta myös tähän aikaan; ja toisaalta, miten vakuuttavasti esittäjä on ylipäätään päässyt sisään musiikkiin? Ja onko äänityksessä, tuotannossa ja paketoinnissa lisämateriaaleineen jotain sellaista joka tukee musiikillista kokonaisuutta tai tuo esiin sen erityisiä ominaisuuksia?

Helpoimmalla kriitikko pääsee tekemällä kärpäsestä härkäsen, kiinnittämällä huomion vaikkapa pianistin niukkaan esiintymisasuun tai luonnehtimalla laulajaa tämän ulkoisen olemuksen perusteella. Joidenkin mielestä tämä on kiinnostavaa, ja totta onkin, että musiikkielämässä kuten elämässä yleensä ulkoinen tai vaikkapa ihmissuhteet synnyttävät iskevämpiä otsikoita kuin sisäinen, itse soivaan kudokseen liittyvä.

Niin paljon kuin ulkoisesta pidänkin - minäkin - parasta kaikessa on musiikki itse. Se on minun kriitikon uskontunnustukseni, se, miksi innostun aina saadessani käsiini uuden levyn. Toivon voivani antaa kuulijoillekin antoisia hetkiä Uusien levyjen parissa.

  • Live-Tetzlaff ei aivan vakuuta

    Levyarvostelu

    Viulisti Christian Tetzlaff on paitsi Ondine-yhtiön luottoartisti myös säännöllinen vieras Helsingin orkesterien solistina. Radion sinfoniaorkesterin solistina Tetzlaff kävi muun muassa viime lokakuussa, soittamassa Béla Bartókin kaksi viulukonserttoa. Nyt Ondine on julkaissut levyn, joka häveliäästi ilmaistuna perustuu noihin konserttiesityksiin, eli sisältää myös yleisöttömiä paikkauksia. Gramophone-lehden kollegat ennättivät kehua levyn maasta taivaisiin, mutta itse en ole yhtä vakuuttunut.

  • Sielun silitystä vaan ei myllerrystä

    Levyarvostelu

    Viulisti Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch ja pianisti Tuija Hakkila ovat Suomen parhaita periodimuusikoita, mutta nyt he ovat soveltaneet erityisosaamistaan Brahmsin kolmeen sonaattiin. Tarvitseeko romantiikan perusohjelmisto vanhan flyygelin mattaista sointia ja suolikielten pehmeyttä? Tämän levyn perusteella sanon, että ilman muuta tarvitsee.

  • Se oikea tapa laulaa englantilaista renessanssipolyfoniaa

    Levyarvostelu

    Renessanssin vokaalipolyfonia on musiikkina yhtä tarpeellista kuin raikas vesi juomana, mutta Iso-Britanniassa sitä levytetään yli kohtuuden. Brittiläisen Hyperion-yhtiön kuukausikirjekin esittelee viisi levyllistä vokaalipolyfoniaa. Moninaisuuden äärellä musiikinkuluttaja hämmentyy. Onko kaikille tarvetta, ja ovatko kaikki hyviä? Ei hätää - joukosta voi valita The Gesualdo Six -yhtyeen uutuuden English Motets, se riittää.

  • Uusiokadensseista särmää Mozartin pianokonsertoille

    Levyarvostelu

    Alba-yhtiön uutuuslevyllä tanskalaispianisti Katrine Gislinge soittaa kolme Mozartin pianokonserttoa yhdessä Stenhammar-jousikvartetin kanssa. Orkesteriosuudet sovitti jousikvartetille Mozart itse, joten siinä ei ole mitään erikoista. Mutta siinä on, että kadenssit konserttoihin on säveltänyt Gislingen puoliso Bent Sörensen. Onneksi Sörensenillä on sekä kokemusta että näkemystä oman musiikkinsa punomisesta vanhojen mestariteoksien lomaan. Siisti mutta hieman karuksi pelkistetty levy saa uusiokadensseista ihastuttavaa särmää.