Hyppää pääsisältöön

Omimisen oikeus ja taiteen vapaus

Otso Kantokorpi
Otso Kantokorpi Otso Kantokorpi Kuva: Yle/Jyrki Valkama kultakuume,kolumnistit,kriitikot

Kuulun niihin ihmisiin, joille mielipiteen muodostaminen on yleensä helppoa. Toisinaan se on vaikeampaa, jos ei tiedä asiasta tarpeeksi. Tietoa voi kuitenkin hankkia.

Mielipide on subjektiivinen käsitys jostain asiasta, mutta se ei yleensä synny ilman kytkeytymistä mielipiteisiin toisista asioista. Mielipiteet muodostavat tietynlaisen rakenteen, joka yleensä käy yksiin vakaumusten kanssa. Kun havaitsee omassa rakenteessaan ristiriidan, ei pelkkä tiedonhankinta aina tunnu auttavan. Hämillään olemisen tunne on hyödyllinen ollessaan jollain tavalla kasvattava, mutta kun ratkaisua ei tunnu syntyvän, saattaa epätietoisuus olla piinaavaa. Näin on varsinkin
silloin, jos epätietoisuutta tuottava asia liittyy omaan elämään perustavalla tavalla – esimerkiksi sekä moraaliin että ammatilliseen identiteettiin.

Uskoni taiteen vapauteen on vakaa

Olen painiskellut vaikeaksi kokemani ongelman kanssa nyt kolme päivää. Mielessäni on asettunut vastakkain kaksi minulle tärkeää vakaumuksellista asiaa. Uskoni taiteen vapauteen on vakaa. Enkä ole uskossani yksin: todetaanhan perustuslaissakin (16 §), että ”taiteen vapaus on turvattu”.

Vapautta on kahdenlaista: negatiivista ja positiivista, vapautta jostakin tai vapautta johonkin, mikä tekee perustuslain tulkitsemisen ongelmalliseksi. Demokraattisessa yhteiskunnassa olisi mielestäni syytä panostaa positiiviseen vapauteen. Olen kirjoittanut Antti Majavan kanssa: ”Markkinaistuvassa yhteiskunnassa ilmaisunvapaus toteutuu vain, jos sille annetaan edellytykset. On syytä kysyä: Kuka saa puhua, kuka saa esiintyä, ketkä pääsevät kerrotuksi? Kulttuurimme on täynnä erilaisia ryhmiä, vähemmistöjä, myös alistetussa asemassa olevia ryhmiä, joita opimme ymmärtämään vasta kuultuamme heidän tarinansa. Ilmaisunvapaus tarvitsee julkista tukea, koska kaikilla tarinoilla ei ole eikä voi olla markkinointikanavia.”

Yksi Suomessa yhdenvertaisuustaistelua käyvä ihmisryhmä on saamelaiset

Uskoni alistetussa asemassa olevien ihmisryhmien yhdenvertaisuustaistelun oikeutukseen on yhtälailla vakaa. En ole tässäkään yksin: perustuslaissa (6 §) todetaan, että ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella”. Yksi Suomessa yhdenvertaisuustaistelua käyvä ihmisryhmä on saamelaiset. Olen kirjoittanut pariinkin otteeseen paheksuvasti siitä, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden.

Nyt nämä kaksi asiaa ovat mielessäni törmänneet yhteen. Kuvataiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski kirjoittivat Helsingin Sanomiin (9.5.) mielipidekirjoituksen, jossa he tuomitsivat kollegansa Jenni Hiltusen videoteoksen The Grind (2012) hankinnan Kiasman kokoelmiin. Videossa twerkataan – eli heilutellaan provokatiivisesti pyllyä – feikkisaamenpuvussa.

Taiteessa appropriaatiota eli omimista on pitkään pidetty yhtenä peruskeinona. Taiteilijat ovat tottuneet ottamaan haltuunsa ja varioimaan edeltäjiensä käyttämiä kuvia. Yhteiskunnallisessa taiteessa appropriaatio on ollut yksi keskeinen taistelun väline: esimerkiksi Jani Leinonen on ominut taiteeseensa globaaleja brändejä ja pilkannut niitä.

Helander ja Pieski kokevat appropriaation Hiltusen tapauksessa kulttuuriseksi varkaudeksi, jolla loukataan saamelaisia. Kyse ei siis ole siitä, että teos käsittelisi saamelaisia väärin, vaan siitä, että teos ei käsittele lainkaan saamelaisia mutta käyttää motivoimattomasti hyväkseen heille symbolisesti tärkeitä asioita.

Mielipidekirjoitus on herättänyt somemyrskyn, jossa pääsääntöisesti on asetuttu Helanderin ja Pieskin kannalle. Taidehistorioitsija ja sukupuolentutkija Leena-Maija Rossi kirjoitti: ”Kiasman taholta osoitetaan nyt käsittämättömän huonoa visuaalista lukutaitoa ja erittäin horjuvaa kulttuurista sensitiivisyyttä.” Harvoja riitasointuja tarjoili kuvataiteilija Riiko Sakkinen, joka hihkui: ”Taiteen vapauden puolesta! Poliittista korrektiutta vastaan! Viva Jenni Hiltunen!”

Kenen omaisuutta on hyväksyttävää omia

Kiistämätön fakta kuitenkin on, että Hiltusen vapautta ei ole kukaan rajoittanut tai yrittänyt rajoittaa. Ongelma tuntuu asettuvan siihen, kenen omaisuutta on moraalisesti hyväksyttävää omia ja ennen kaikkea siihen, tuleeko tuolle omimiselle lisähyväksyntää vallankäyttäjien taholta.

Kyse ei ole poliittisesta korrektiudesta. Kyse on vallasta ja siten väistämättä alistussuhteista. Kiasman jokainen ostopäätös on poliittinen teko, jolla on seuraamuksensa. Mainittakoon vielä, että Kiasman kokoelmissa ei ole Helanderin tai Pieskin teoksia – eikä myöskään appropriaatioistaan tunnetun saamelaisaktivismiryhmä Suohpanterrorin teoksia, vaikka niitä on sen seinillä nähtykin.

Kansallisen instituution suorittama taiteen ostaminen voidaan tulkita myös positiivisen vapauden mahdollistamiseksi. Tätä Kiasmakin voisi miettiä.

Kommentit
  • Miten Minna Canth ehti?

    Mikä mahdollisti Minna Canthin valtavan elämäntyön?

    Palvelijoiden ja kauppa-apulaisten saatavilla olevan ja edullisen työpanoksen ansiosta Minna Canthilla oli mahdollisuus kirjoittaa tasa-arvoa edistäviä artikkeleita ja näytelmiä.

  • Avaruusromua: Palmut, hiekkaranta ja tähtikirkas yö

    Mitä on eksotiikka musiikissa?

    Mitä on eksotiikka? Mitä on eksotiikka musiikissa? 1950-luvulla se oli viihdyttäviä viuluja, intensiivistä tunnelmaa, villejä rytmejä ja salaperäisiä ääniä. Tuolloin levyillä soivat tunnelmat eksoottisilta kaukomailta: Aasiasta, Havaijilta, Amazonilta, Andeilta ja Afrikasta. Mutta musiikki ei ollut mitään kansanmusiikkia tai etnoa, vaan aitoa eskapistista viihdettä. Se oli eksoottista fantasiaa. Se oli epäaitoa muka-musiikkia. Se oli musiikillista kolonialismia. Mutta hyvin viihdyttävää, ja nykyään kuunneltuna mitä viehättävintä kitschiä ja campia. Ja eksotiikka viehättää yhä. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Avaruusromua: Ne oli suunniteltu muuttuvaan maailmaan

    Ne oli tehty liikuteltaviksi ja korvattaviksi.

    Ne oli tehty liikuteltaviksi ja korvattaviksi. Niiden ei ollut tarkoitus olla ikuisia, vaan niiden rooli oli väistyä, kun tilalle tulisi jotakin uudempaa ja ehkä parempaa. Ne ovat värikkäitä ja sulavasti muotoiltuja tuoleja 1960-luvun alusta. Punainen, keltainen ja sininen. Edessä matala pöytä. Värikkäiden huonekalujen yläpuolella kuvassa lukee suurilla valkoisilla kirjaimilla: Optimistic Modernism. Optimistista modernismia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Asterix opettaa latinaa

    Asterix-kirjoja lukemalla voi suorastaan sivistyä.

    Asterix seikkailee -sarjakuvat perustuvat löyhästi Julius Caesarin jo ennen ajanlaskua kirjoittamiin Gallian sota -teoksien tapahtumiin.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri