Hyppää pääsisältöön

Elias Westerberg ja Anssi Niemi kokeilivat, millaista on asua suljetulla osastolla

Anssi Niemi ja Elias Westerberg
Anssi Niemi ja Elias Westerberg Kuva: Yle /Elina Kokko draamasarja sekasin

Elias Westerberg ja Anssi Niemi antoivat noin kuukauden ajan kaiken itsestään roolihahmoilleen Papillonille ja Hydelle. Vaikka projekti oli rankka, ei kumpikaan miehistä myönnä olevansa enempää sekasin kuin aiemminkaan.

Elias Westerberg on energinen helsinkiläinen nuori mies, joka ei tykkää olla paikoillaan. Juuri omilleen muuttaneen Eliaksen selkeä haave on tulla näyttelijäksi ja tätä haavetta hän edistää parhaillaan Laajasalon opistossa opiskelemalla näyttelijäntyötä.

Syksyllä kun Sekasin-sarjaan etsittiin näyttelijöitä, Elias sai hakuun linkin siskoltaan ja ajatteli pyrkiä mukaan. Hakemus lähti viisi minuuttia ennen hakuajan päättymistä ja onneksi lähti, sillä Elias sai sarjasta pääroolin, 17-vuotiaan Papillonin osan. Papillon, eli Eetu, joutuu suljetulle osastolle lääkkeiden ja alkoholin väärinkäytöstä johtuvien psykoosien takia.

Papillon on ristiriitojen ihminen, joka tahtoo hyvää, mutta käyttäytyy huonosti. Omaa hyvän sydämen, mutta huonot lähtökohdat, Elias kuvailee roolihahmoaan, jota hän oppi ymmärtämään kuvausten aikana.

- En halua sanoa Papillonia kusipääksi, vaikka sen käytös sellaista onkin. Se kokee lähinnä ulkopuolisuutta kaikesta. Se tarttis rakkautta ja hyväksyntää ja siksi se on niin huomionhakuinen.

Papillonin huonetoverina suljetulla makaa stand up-koomikko Hyde, joka hakeutuu hoitoon harkittuaan itsemurhaa. Hyden diagnoosiksi määrittyy kaksisuuntainen mielialahäiriö ja aluksi masentunut ja ankea mies muuttuukin sarjan edetessä vauhdikkaaksi ja yli-innokkaaksi duracell-pupuksi.

Hydeä näyttelee niin ikään näyttelijän urasta haaveileva Anssi Niemi, jonka viime vuodet ovat kuluneet suurelta osin Kellari- ja Ylioppilasteattereiden lavoilla.

- Hyde katsoo maailmaa huumorin läpi, mutta se huumori on sysimustaa, kuvailee Anssi hahmoaan, jonka tekemiseen hän pystyi hakemaan piirteitä omista äärilaidoistaan, parhaista ja pahimmista päivistään. Kaikkeen ei oma fiilistely riittänyt ja Anssi etsi taudinkulusta tietoa myös netistä.

- Sain myös mielettömän mahdollisuuden, kun sain tavata henkilön, johon Hyden tarina perustuu. Kysyin paljon konkreettisia asioita, millaista tekeminen ja oleminen missäkin taudin vaiheessa on ja se helpotti näyttelemistä tosi paljon.

Hyvä työryhmä kaikki kaikessa

Elias antaa roolihahmoilleen kaikkensa ja tekee luonnostaan täysillä. Hän myöntää olleensa kuukauden kuvausten jälkeen todella uupunut ja voimien säätely olikin ensimmäinen asia, joka hänen täytyi oppia.

- Ekana kuvauspäivänä kaikki oli mennyt tosi hyvin ja keskittyminen alkoi herpaantua, kun illalla pitikin kuvata hankalampi kohtaus, jossa Papillon joutuu ekan kerran psykoosiin. Se tuntui tosi haastavalta, kun paukkuja ei tahtonut olla enää jäljellä.

- Mutta vaikka oli rankkaa, niin joskus kuvauksissa havahduin miettimään, että täällä mä oon tekemässä just sitä, mitä oon aina halunnu.

- Ja työryhmä oli mieletön. En osannut kuvitella et tekeminen voi olla niin tehokasta ja tuotteliasta. Ja kuvauksissa oli aina tosi turvallinen olo, vaikka usein sit illalla pelkäsinkin, että mitä jos en huomenna enää pystykään? Elias kuvailee.

Anssi kehuu työryhmää, ettei masennuksen tunteisiin voinut jäädä kiinni, kun ympärillä oli niin hyvä porukka.

- Mania jäi kyllä pari kertaa, kun jalka jatko vipattamistaan ja kädet rummutti, vaikka kamera ei enää käynytkään. Mutta mieluummin tietysti niin päin, Anssi hymähtää.

- Ja ne päivät oli toki vaikeita kun aamulla kuvattiin Hyden masennusaikaan sijoittuvaa kohtausta ja illalla joku tosi vauhdikas maniakohtaus. Piti miettiä, kuinka saa käynnistettyä moottorin äärilaidasta toiseen.

Hyvällä asialla

Molemmat miehet hakivat rooleihin myös siksi, että aihe on todella tärkeä ja nostettava pöydälle.

- Ajattelin hakuvaiheessa, että tän roolin jos saan, oon todella etuoikeutettu, Anssi muistelee.

- Mun mielestä on maailman siistein ja mahtavin juttu, että sarja on tehty. Mut jostainhan sekin kertoo, et tällanen on pitänyt tehdä. Pitäisi luoda yhteiskunnan tasolla sellainen ilmapiiri, että avuntarvitsijat saisi sitä pyydettyä ja sitten sitä saisi. Pahinta on varmasti se, kun lopulta saat hakeuduttua hoitoon ja sitten sun ongelmat torjutaan liian vähäisinä, Elias kuvailee.

Anssi näkee ison ongelman siinä, kun järjestelmä toimii se edellä, että kaikki täytyy saada mahdollisimma nopeasti takaisin työelämään.

- Ihmisillä on helposti terveenoloinen työminä ja sitten se henkilökohtainen minä on masentunut. Näin se ongelma jää piiloon ja pitkittyy, Anssi pohtii ja jatkaa:

Mielenterveysongelmiin liittyvä häpeä pitäisi saada poistumaan puhumalla. On käsittämätöntä miten vähän aiheesta puhutaan ääneen, vaikka ongelmat näkyy kaikkialla, ihmisten lähtökohdista riippumatta.

Elias toivoo että sarja herättäisi keskustelua, sillä taiteessa aihe on kuitenkin aina tarinaa tärkeämpi.

- Me ollaan monilla mittareilla hyvinvoiva maa, joten tällaisia asioita pitäisi voida ennaltaehkäistä. Ja saahan täällä monet apua ja siitä pitää toki olla kiitollinen, Elias tarkentaa.

Miesten homma on nyt tehty ja he jäävät odottamaan, millaisen vastaanoton sarja saa. Molemmat ovat itse tyytyväisiä lopputulokseen ja toivovat, että kampanjan kautta suurimmat epäkohdat mielenterveysongelmista saataisiin hiottua pois. Elias Westerberg haluaa kuitenkin muistuttaa, että lopulta asiat ovat aika yksinkertaisia:

- Tärkeintä olis ettei kadoteta sitä olennaista: Ihmisiähän täällä kaikki vaan on.

Katso sarjan ensimmäinen jakso:

Kommentit
  • Rakel & Kasper

    Erään äidin ja pojan tarina

    Keskiluokkaisen perheen tytär pääsi aikuisena takaisin kiinni elämään ja yhteiskuntaan, mutta tie oli pitkä ja kivinen. Sen jälkeen alkoi pelko oman lapsen syrjäytymisestä. Rakel ja Kasper kertovat tarinansa omista näkökulmistaan.

  • Pohjoisen pojat

    Puoli vuotta valoa, toinen puoli pimeyttä. Selviääkö siitä?

    Inarissa on talvi, ja kinokset alkaa olemaan jo metrin korkuisia. Nuori pojanalku kahlaa hangessa ja luukuttaa täysiä 8 Mile -leffasta tuttua Eminemin Lose Yourself -biisiä vanhalla Motorola-puhelimella.

  • Lastenkotilapsia

    Lapsikin voi romahtaa, mutta sille on syynsä.

    Lastenkotilapsia on neliosainen podcast-sarja. Kokemuksensa kertoo neljä kolmekymppistä aikuista, joiden lapsuus on ollut yhtä helvettiä. Sarjassa henkilöt muistelevat kipeää lapsuuttaan, nuoruutta sekä miettivät miten se on vaikuttanut nykyisyyteen.

  • Nuoruudesta selviytynyt: Viki, 34

    Meillä oli ihan normi perhe. Paperilla ehkä jopa unelmaperhe

    Meillä oli ihan normi perhe. Kai me oltiin myös jollain tavalla outoja. Vanhemmat oli yhdessä vaan lasten takia. Mä en koskaan nähnyt niiden välillä mitään hellyyden osoituksia. En ymmärtänyt, miksi toisten vanhemmat diggas toisistaan.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Sekasin

SEKASIN RADIOSSA

SEKASIN SOMESTA

  • Rakel & Kasper

    Erään äidin ja pojan tarina

    Keskiluokkaisen perheen tytär pääsi aikuisena takaisin kiinni elämään ja yhteiskuntaan, mutta tie oli pitkä ja kivinen. Sen jälkeen alkoi pelko oman lapsen syrjäytymisestä. Rakel ja Kasper kertovat tarinansa omista näkökulmistaan.

  • Nuori selviytyjä: Emppu, 21

    Mun lapsuus oli aika suojattua ala-asteella.

    Mun lapsuus oli aika suojattua ala-asteella. Niin sanotuilta elämän realiteeteilta suojeltiin paljon. Yläasteella alkoi nukkuminen ja kodissa makaaminen kiinnostamaan vähän enemmän. Mun kaksosveli lopetti koulun kasiluokalla.

  • Nuori selviytyjä: Jassu, 24

    Mulla oli normaali perhe ja normaali lapsuus.

    Mulla oli normaali perhe ja normaali lapsuus. Sitten alakoulun ekoilla luokilla mun vanhemmat erosivat. Kävin koulussa, tein kouluasiat ja sitten menin kotiin ja sit tietokoneella, niin se meni.