Hyppää pääsisältöön

Play Rape järkyttää katsomon turvallisuutta

Anna Paavilaisen Play Rape  kertoo teatteriraiskauksista.
Anna Paavilaisen Play Rape kertoo teatteriraiskauksista. Kuva: Tani Simberg / Baltic Circle Anna Paavilainen,play rape

Olin aika järkyttynyt poistuessani viime torstai-iltana Kansallisteatterin suurelta näyttämöltä. Kävin viimein katsomassa Anna Paavilaisen keskustelua nostattaneen Play Rape –esityksen, tai pikemminkin omakohtaisen puheenvuoron. Ensi-iltansa Play Rape sai Klockriketeaternissa jo viime vuoden marraskuussa. Esityksiä on tulossa kesällä lisää ja se on hyvä, koska tämä on todella tärkeä juttu.

Paavilainen kertoo, että hänet on näyttämöllä raiskattu ainakin 100 kertaa. Hän luonnehtii itseään ”raiskaustaiteen ammattilaiseksi”. Ensimmäisen kerran hänet raiskattiin jo teatterikoulun pääsykokeissa.

Miltä tuntuu salaa hävetä omaa ”epäammattimaista” pelkoaan?

Paavilainen pohtii kivuliasta aihetta monelta kannalta: miten on mahdollista, että kaikki muka tietävät, miten raiskaus näytellään? Mitä raiskauksilla halutaan ilmaista? Miltä oikeasti raiskatun ihmisen tuntuu katsella näyttelijöiden tulkintaa raiskauksesta? Millaista ihmiskuvaa ja millaisia valtasuhteita raiskauskohtaukset välittävät? Miksi juuri niitä tarinoita halutaan kertoa? Miksi nainen näytetään niin usein uhrina? Miksei naisen seksuaalista halua käsitellä positiivisesti? Miltä tuntuu näytellä raiskattua? Miltä tuntuu näytellä sama alistuminen uudestaan ja uudestaan? Miltä tuntuu, kun kehoon jää likainen jälki, joka ei lähde pesemällä pois? Miltä tuntuu teeskennellä reipasta ja salaa hävetä omaa ”epäammattimaista” pelkoaan?

Play Rape on julma, suora, inhottava. Se kertoo teatterista epämiellyttäviä asioita. Ja samalla se kertoo paljon tästä maailmasta jossa me elämme. Mutta pelkkä synkkä tilitys se ei ole, sillä Anna Paavilaisella on älyä ja itseironiaa ja silmää komiikalle. Katsomossa naurettiin paljon.

Anna Paavilainen: Play Rape
Anna Paavilainen poimi roolihahmokseen näyttelijätär Verna Piponiuksen, jotta saisi aiheeseen sopivasti etäisyyttä. Anna Paavilainen: Play Rape Kuva: Tani Simberg / Baltic Circle Anna Paavilainen,play rape

En ollut järkyttynyt siksi, että näyttämöllä nähtiin erilaisia raiskauskohtauksia. Vaan siksi, että minun katsojan turvallisuuttani sohaistiin tylysti.

Olen nähnyt yhden niistä esityksistä, joissa Anna Paavilaisen roolihahmo on raiskattu. Olin hämmentynyt jo siitä, että en heti muistanut hänen roolihahmoaan – mutta muistin kyllä raiskaajat ja heidän jääkiekkomailansa, joilla raiskaus tyylitellysti tehtiin. Kun taannoin kirjoitin esityksestä blogiini, en maininnut koko asiasta mitään. Oliko lavalla näkemäni joukkoraiskaus vain pikku juttu minulle katsojana?

Oli kamalaa kuulla, että näyttelijälle se ei ollut pikku juttu, ei sinne päinkään. Kansallisteatterissa Play Rape sai kipeitä lisätasoja siitä, että Paavilainen kertoi raiskauskohtaksien näyttelemisestä samalla näyttämöllä, jossa osa raiskauksista alunperin näyteltiin.

Anna Paavilainen: Play Rape
Anna Paavilainen: Play Rape Kuva: Tani Simberg / Baltic Circle Anna Paavilainen,play rape
Play Rapen jälkeen katseeni muuttuu.

Olen nähnyt teatterissa monia raiskauskohtauksia, paljon uhkaavaa seksuaalista vallankäyttöä. Totta kai olen, olenhan istunut teatterien katsomoissa ahkerasti teinivuosista saakka. Olen vihannut raiskaavia roolihahmoja, eläytynyt kehollani ja mielelläni näkemiini kohtauksiin, tuntenut pelkoa tai kuvotusta. Usein olen myös katsonut kohtauksia kiusaantuneena – kaikenlainen seksin simulointi on monesti kohtuullisen kökköä.

Mutta toden totta: kertaakaan en ole ajatellut asiaa raiskaukseen illasta toiseen eläytyvän näyttelijän kannalta. Enkä totta puhuen myöskään kohtausten sisältämän ihmiskuvan kannalta. Olenko ollut niin tottunut siihen, miten nuoren naisen vartaloa näyttämöllä kuvataan ja kohdellaan?

Anna Paavilaisen Play Rape –monologin jälkeen katseeni muuttuu. Nyt tiedän, että on mahdollista, että näyttelijät vihaavat ja pelkäävät niitä kohtauksia. Että näyttämöllä voi olla paljon tunteita ja ajatuksia, joista meillä katsojilla ei ole aavistustakaan. Olisi mielenkiintoista kuulla yhtä rehellinen ja avoin analyysi siitä, miltä raiskauskohtausten näytteleminen tuntuu miehen mielestä. Tietysti herää myös kysymys: mitä muita salaisuuksia, tarinoita, tabuja ja tasoja teatterissa ja taiteessa on, joista minulla ei ole aavistustakaan?

Totitsesti toivon, että myös teatterintekijöiden, kirjailijoiden ja ohjaajien katse muuttuu.


Klockriketeaternin Play Rape Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Teksti, ohjaus, esiintyjä: Anna Paavilainen

Esityksen voi nähdä Hangon Teatteritreffeilllä, Meidän Festivaalilla Tuusulanjärvellä sekä Tampereen Teatterikesässä.

Kulttuuricocktail: Teatterin raiskauskohtauksia arvostellaan - Play Rape haastaa naisten tyypilliset uhriroolit

Päivitys 16.5.2016: Kirjoitusvirheitä korjattu.

Penkkitaiteilija

  • Media tahtoo olla sosiaalinen

    Facebookin merkitys kasvaa myös Aristoteleen kantapäälle

    Me teemme ohjelmaa, jonka sisältöön te voitte vaikuttaa! Kuuntelijoidemme ilmiantoja, vinkkejä ja toiveita saapuu runsaasti niin sähköiseen kuin perinteiseen postilaatikkoon. Kiitos siitä!

  • Seitsemän nuorta kapinallista

    Seitsemän veljeksen uudet tulkinnat

    Mitä jos ei luettaisikaan Seitsemää veljestä suomalaisen 1800-luvun talonpoikaiselämän roisina kuvauksena, vaan tulkittaisiin veljeksiä yhteisöön sopeutumattomina kapinallisina tai peräti hylkiöinä, muukalaisina ja suvaitsevaisuuden opettajina. Saitko sinäkin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin luettavaksesi äidinkielen tunnilla?

  • Purevan hauska Huovinen

    Veikko Huovisen huumori ei ole hampaatonta

    Veikko Huovinen oli vain 24-vuotias luodessaan korpifilosofi Konsta Pylkkäsen. Havukka-ahon ajattelija saattaisi olla rasittava kaveri oikeassa elämässä, mutta kirjallisena hahmona hän on täydellinen.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Media tahtoo olla sosiaalinen

    Facebookin merkitys kasvaa myös Aristoteleen kantapäälle

    Me teemme ohjelmaa, jonka sisältöön te voitte vaikuttaa! Kuuntelijoidemme ilmiantoja, vinkkejä ja toiveita saapuu runsaasti niin sähköiseen kuin perinteiseen postilaatikkoon. Kiitos siitä!

  • Vuosisadan kirja on Sinuhe egyptiläinen

    Vuosisadan kirja on Sinuhe egyptiläinen

    Yleisö on äänestänyt Vuosisadan kirjaksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Onnea, Sinuhe! Voittaja julkistettiin Vuosisadan kulttuurigaalassa 18.10.2017. Toiseksi eniten ääniä sai Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja kolmanneksi Väinö Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla.

  • Kuinka helppoa olikaan hermostuttaa kaikki! Avaruusromua 22.10.2017

    Miltä kuulostaa neljällä vanhalla Casiolla tehty musiikki?

    Ne olivat laitteita, joilla oli helppo saada läheiset raivon partaalle. Niissä oli usein normaalia pienempi pianokoskettimisto, jonkin verran automatiikkaa ja melko hupaisia soundeja. Ne olivat pieniä muovisia kosketinsoittimia. Varsinkin 1980- ja 90-luvuilla niihin törmäsi siellä täällä. Useimmiten niiden nimi oli Casio. Miltä kuulostaa neljällä vanhalla Casiolla tehty musiikki? Entä kun musiikkia tehdään kolmella rikkakasvilla? Miltä kuulostavat pujo, hevonhierakka ja pelto-ohdake? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Virolainen muusikko Raul Saaremets muistelee karua neuvostoaikaa: “Oikeus musiikkiin riistettiin minulta”

    Melodija-levy-yhtiö päätti mitä Virossa kuunneltiin.

    Neuvostoliitossa musiikkia tuotettiin vain valtiovallan tarkan kontrollin alla. Vuonna 1964 perustettiin kulttuuriministeriön alainen Melodija, joka oli maan ainoa levy-yhtiö lähes 30 vuotta. Sen alaisuudessa toimi käytännössä koko musiikkiteollisuus: levytysstudiot, levyjen valmistus ja jakelu, levykaupat sekä promootio.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 5: Ensimmäinen kosketus

    Jonni Roos tekee ensimmmäiset sahaukset ja höyläykset.

    Puutavaraa hankittuani, aihioita katseltuani ja luettuani kitaranrakennusta koskevia kirjoja koitti vihdoin sitten se odotettu päivä, jolloin astuin ensi kertaa Omnian Nikkariverstaan ovesta sisään.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 6: Parhaat mahdolliset neuvot

    Jonni Roos saa neuvoja kitaranrakentamiseen Kari Niemiseltä.

    Koska olen aloittelija, tarvitsen parhaat mahdolliset neuvot. Kitaranrakentaja Kari Nieminen tekee Versoul-tuotemerkillä kitaroita maailman huipulle. Mm. Rolling Stonesin Ronnie Woodilla ja ZZ Topin Billy Gibbonsilla on useita Niemisen rakentamia kitaroita. Kari koputtelee tuomaani ruusupuuotelaudan aihiota, ja kuuntelee. Helähdys on soiva ja se soi melko korkealta.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 4: Puutavarakaupassa

    Jonni Roos menee ihan oikeaan puutavaramyymälään.

    Kerroin aikaisemmassa blogauksessani, että ostin kitaran rungon valmiiksi höylättynä ja liimattuna lankunpalana, ja sain vielä lisäksi kolme pitkälle tehtyä runkoaihiota kaupan päälle. Stratocaster- ja telecaster -tyyppiset kitarat tehdään usein lepästä, ja ostamani lankku on kotimaista tervaleppää. Kaulaan tarvitaan kuitenkin kovempaa ja jäykempää puuta, ja näissä kitaroissa tyypillinen kaulapuu on vaahtera.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 3: Työkaluja, neuvoja ja kirjallisuutta

    Jonni Roos kertoo, mistä löysi kitaranrakennustietoa.

    Olen jo muutamien vuosien ajan ostanut halvalla eteen tulevia puutyökaluja ilman sen kummempaa tarkoitusta. Päätettyäni rakentaa kitaran, uskoin niille tulevan käyttöä. Autotallin perukoilla minulla oli avaamaton käsisirkkeli pakkauksessaan, pienehkö yläjyrsin, pienoispora ja akkuporakone. Rakentamisen alkuvaiheessa näiden käyttökelpoisuus kitaranrakennukseen oli kuitenkin minulle epäselvää.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 2: Lentävä lähtö

    Jonni Roos ostaa runkoaihion ensimmäiseen kitaraansa.

    Kitaranrakennukseni sai lentävän lähdön. Muusikoiden.net -ilmoituspalastalla Esa ilmoitti myyvänsä kitaran rungoksi soveltuvan palan tervaleppää.