Hyppää pääsisältöön

Play Rape järkyttää katsomon turvallisuutta

Anna Paavilaisen Play Rape  kertoo teatteriraiskauksista.
Anna Paavilaisen Play Rape kertoo teatteriraiskauksista. Kuva: Tani Simberg / Baltic Circle Anna Paavilainen,play rape

Olin aika järkyttynyt poistuessani viime torstai-iltana Kansallisteatterin suurelta näyttämöltä. Kävin viimein katsomassa Anna Paavilaisen keskustelua nostattaneen Play Rape –esityksen, tai pikemminkin omakohtaisen puheenvuoron. Ensi-iltansa Play Rape sai Klockriketeaternissa jo viime vuoden marraskuussa. Esityksiä on tulossa kesällä lisää ja se on hyvä, koska tämä on todella tärkeä juttu.

Paavilainen kertoo, että hänet on näyttämöllä raiskattu ainakin 100 kertaa. Hän luonnehtii itseään ”raiskaustaiteen ammattilaiseksi”. Ensimmäisen kerran hänet raiskattiin jo teatterikoulun pääsykokeissa.

Miltä tuntuu salaa hävetä omaa ”epäammattimaista” pelkoaan?

Paavilainen pohtii kivuliasta aihetta monelta kannalta: miten on mahdollista, että kaikki muka tietävät, miten raiskaus näytellään? Mitä raiskauksilla halutaan ilmaista? Miltä oikeasti raiskatun ihmisen tuntuu katsella näyttelijöiden tulkintaa raiskauksesta? Millaista ihmiskuvaa ja millaisia valtasuhteita raiskauskohtaukset välittävät? Miksi juuri niitä tarinoita halutaan kertoa? Miksi nainen näytetään niin usein uhrina? Miksei naisen seksuaalista halua käsitellä positiivisesti? Miltä tuntuu näytellä raiskattua? Miltä tuntuu näytellä sama alistuminen uudestaan ja uudestaan? Miltä tuntuu, kun kehoon jää likainen jälki, joka ei lähde pesemällä pois? Miltä tuntuu teeskennellä reipasta ja salaa hävetä omaa ”epäammattimaista” pelkoaan?

Play Rape on julma, suora, inhottava. Se kertoo teatterista epämiellyttäviä asioita. Ja samalla se kertoo paljon tästä maailmasta jossa me elämme. Mutta pelkkä synkkä tilitys se ei ole, sillä Anna Paavilaisella on älyä ja itseironiaa ja silmää komiikalle. Katsomossa naurettiin paljon.

Anna Paavilainen: Play Rape
Anna Paavilainen poimi roolihahmokseen näyttelijätär Verna Piponiuksen, jotta saisi aiheeseen sopivasti etäisyyttä. Anna Paavilainen: Play Rape Kuva: Tani Simberg / Baltic Circle Anna Paavilainen,play rape

En ollut järkyttynyt siksi, että näyttämöllä nähtiin erilaisia raiskauskohtauksia. Vaan siksi, että minun katsojan turvallisuuttani sohaistiin tylysti.

Olen nähnyt yhden niistä esityksistä, joissa Anna Paavilaisen roolihahmo on raiskattu. Olin hämmentynyt jo siitä, että en heti muistanut hänen roolihahmoaan – mutta muistin kyllä raiskaajat ja heidän jääkiekkomailansa, joilla raiskaus tyylitellysti tehtiin. Kun taannoin kirjoitin esityksestä blogiini, en maininnut koko asiasta mitään. Oliko lavalla näkemäni joukkoraiskaus vain pikku juttu minulle katsojana?

Oli kamalaa kuulla, että näyttelijälle se ei ollut pikku juttu, ei sinne päinkään. Kansallisteatterissa Play Rape sai kipeitä lisätasoja siitä, että Paavilainen kertoi raiskauskohtaksien näyttelemisestä samalla näyttämöllä, jossa osa raiskauksista alunperin näyteltiin.

Anna Paavilainen: Play Rape
Anna Paavilainen: Play Rape Kuva: Tani Simberg / Baltic Circle Anna Paavilainen,play rape
Play Rapen jälkeen katseeni muuttuu.

Olen nähnyt teatterissa monia raiskauskohtauksia, paljon uhkaavaa seksuaalista vallankäyttöä. Totta kai olen, olenhan istunut teatterien katsomoissa ahkerasti teinivuosista saakka. Olen vihannut raiskaavia roolihahmoja, eläytynyt kehollani ja mielelläni näkemiini kohtauksiin, tuntenut pelkoa tai kuvotusta. Usein olen myös katsonut kohtauksia kiusaantuneena – kaikenlainen seksin simulointi on monesti kohtuullisen kökköä.

Mutta toden totta: kertaakaan en ole ajatellut asiaa raiskaukseen illasta toiseen eläytyvän näyttelijän kannalta. Enkä totta puhuen myöskään kohtausten sisältämän ihmiskuvan kannalta. Olenko ollut niin tottunut siihen, miten nuoren naisen vartaloa näyttämöllä kuvataan ja kohdellaan?

Anna Paavilaisen Play Rape –monologin jälkeen katseeni muuttuu. Nyt tiedän, että on mahdollista, että näyttelijät vihaavat ja pelkäävät niitä kohtauksia. Että näyttämöllä voi olla paljon tunteita ja ajatuksia, joista meillä katsojilla ei ole aavistustakaan. Olisi mielenkiintoista kuulla yhtä rehellinen ja avoin analyysi siitä, miltä raiskauskohtausten näytteleminen tuntuu miehen mielestä. Tietysti herää myös kysymys: mitä muita salaisuuksia, tarinoita, tabuja ja tasoja teatterissa ja taiteessa on, joista minulla ei ole aavistustakaan?

Totitsesti toivon, että myös teatterintekijöiden, kirjailijoiden ja ohjaajien katse muuttuu.


Klockriketeaternin Play Rape Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Teksti, ohjaus, esiintyjä: Anna Paavilainen

Esityksen voi nähdä Hangon Teatteritreffeilllä, Meidän Festivaalilla Tuusulanjärvellä sekä Tampereen Teatterikesässä.

Kulttuuricocktail: Teatterin raiskauskohtauksia arvostellaan - Play Rape haastaa naisten tyypilliset uhriroolit

Päivitys 16.5.2016: Kirjoitusvirheitä korjattu.

Penkkitaiteilija

  • Väinö Linna, väärin kerrottu ja oikein suututtu!

    Eihän se noin ollut. Väärin kirjoitettu!

    Minusta on aina tavattoman hauskaa, kun jotkut suuttuvat kaunokirjallisuuden kuvaamista tapahtumista ja sanovat että ei, eihän se noin ollut. Väärin kerrottu! Käsittääkseni tällöin luullaan, että aikoinaan jossain tapahtuneet asiat muuttuvatkin kirjan julkaisun myötä kirjalliseen muotoon ja maailma siitä luetun tekstin mukaiseksi.

  • Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä

    Monenlaisia kansallisia henkilöitymiä Suomi-neidon lisäksi

    Miksi meillä on kansallisena symbolina heiveröinen neito, kun naapureilla on valkyriamaisia äitihahmoja miekkoineen? Usein kuulee väitettävän, että Suomi-neito on kehittynyt Suomen kartan muodosta. Siinähän näyttäisi olevan hameeseen pukeutunut henkilö käsivarsi kohotettuna.

  • Oikea joulu sielumusiikilla maustettuna

    The right x-mas

    "Suomessa oli jo 1990-luvun lopulla paljon maahanmuuttajia ja me mietimme ohjelmaan antirasistista teemaa. White christmas ei tuntunut hyvältä. Miksi se ei voisi olla vaikka black tai red christmas.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Väinö Linna, väärin kerrottu ja oikein suututtu!

    Eihän se noin ollut. Väärin kirjoitettu!

    Minusta on aina tavattoman hauskaa, kun jotkut suuttuvat kaunokirjallisuuden kuvaamista tapahtumista ja sanovat että ei, eihän se noin ollut. Väärin kerrottu! Käsittääkseni tällöin luullaan, että aikoinaan jossain tapahtuneet asiat muuttuvatkin kirjan julkaisun myötä kirjalliseen muotoon ja maailma siitä luetun tekstin mukaiseksi.

  • Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä

    Monenlaisia kansallisia henkilöitymiä Suomi-neidon lisäksi

    Miksi meillä on kansallisena symbolina heiveröinen neito, kun naapureilla on valkyriamaisia äitihahmoja miekkoineen? Usein kuulee väitettävän, että Suomi-neito on kehittynyt Suomen kartan muodosta. Siinähän näyttäisi olevan hameeseen pukeutunut henkilö käsivarsi kohotettuna.

  • Keräilijä toi Euroopan uuden taiteen Venäjälle

    Sergei Štšukinin kokoelma innoitti avantgardisteja

    1900-luvun alkuvuosina venäläinen liikemies Sergei Štšukin keräsi uskomattoman taidekokoelman. Vallankumouksen jälkeen hän joutui pakenemaan maasta ilman rakkaita taideteoksiaan.

  • Kriisien, uppoamisten, surujen ja ilojen 1990-luku - lue vuosikymmenen klassikot e-kirjoina!

    Lukulista 1990-luvulle

    1990-luvun alussa Suomessa oli maan historian pahimpia lamakausia ja ennennäkemätön suurtyöttömyys. Neuvostoliitto hajosi, Euroopan kartta meni uusiksi ja Jugoslaviassa syyllistyttiin kansanmurhiin. Teknologian, kännyköiden ja pöytätietokoneiden kehitys synnytti www-tietoverkon ja auttoi Suomen lamasta. 90-luvulla kotimaiset romaanit nostivat esiin monia yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten ihmisten pahoinvoinnin, huolen Suomen asemasta Euroopassa sekä jatkuvan kasvun ideologian mahdottomuudesta. Afrikan ongelmista, nälästä, pakolaisuudesta, rikollisuudesta ja terrorismista kirjoitettiin 2000-luvun kriisejä ennakoiden, mutta ilmastomuutoksesta ei vielä oltu tietoisia.

  • Antti Heikkinen: Jag är en juntti!

    Puikulaperuna nenään ja loukkaantumaan.

    Lukeudun niihin juntteihin, jotka kouluaikoina näyttivät ruotsinkielelle keskisormea ja tuumivat, että ei jumalauta sisämaassa asuvan savolaisen tarvitse länsinaapurin kanssa kommunikoida.

  • Oikea joulu sielumusiikilla maustettuna

    The right x-mas

    "Suomessa oli jo 1990-luvun lopulla paljon maahanmuuttajia ja me mietimme ohjelmaan antirasistista teemaa. White christmas ei tuntunut hyvältä. Miksi se ei voisi olla vaikka black tai red christmas.

  • Black metal kylvi pelkoa ja sekasortoa, kunnes keski-ikäistyi

    Kolme black metal -muusikkoa matkaa myyttiseen Norjaan.

    90-luvun alussa uutisissa, keskusteluohjelmissa ja iltapäivälehtien lööpeissä kauhisteltiin norjalaisen black metal -yhteisön toimia. Kirkkojen polttamiset, murhat ja satanismin kanssa flirttailu herättivät pelkoa ja inhoa tavallisen kansan keskuudessa. Teini-ikäisiä hevifaneja black metalin saama huomio kiehtoi ja Norja kasvoi heidän silmissään myyttiseksi paikaksi. Tuore norjalaisdokumentti seuraa Iranista, Kreikasta ja Kolumbiasta Norjaan saapuvia black metal -muusikoita. Kohtaavatko odotukset ja todellisuus?

  • Äärirajoille asti! Avaruusromua 10.12.2017

    Avaruusromussa matkataan retrohengessä.

    Osa kaikkein parhaasta taiteesta on tehty rajoitusten puitteissa. Usein kaikkein rohkein ja vaikuttavin elektroninen musiikki on syntynyt artistien käyttäessä saatavilla ollutta tekniikkaa sen äärirajoille asti. Tällaisia ajatuksia esittävät japanilaista videopelimusiikkia esittelevän kokoelman toimittajat. Tuntuu siltä, että he ovat oikeassa. Samat ajatukset pätevät musiikkiin laajemminkin. Avaruusromussa matkataan retrohengessä. Yllätyksiä Japanista, Suomesta, Yhdysvalloista, Ranskasta ja Saksasta. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Kirjojen Suomen vuoden 2017 kirja "Mennään jo naapuriin" kuvaa monikulttuurista Suomea

    Kirja, joka kuvaa kuluvaa vuotta 2017

    Politiikan murros, Turun puukotustragedia, ilmastonmuutos - mitä muistamme itsenäisyytemme juhlavuodesta 2017? Kirjojen Suomi valitsi luettavaksi yhden kirjan jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta. Viimeisenä listalle pääsee oman aikamme, vuoden 2017 osuvimmin taltioiva teos. Se on Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen monikulttuurista Suomea kuvaava lastenkirja Mennään jo naapuriin. Toimittaja Seppo Puttonen kertoo valintansa taustoista.

  • Ryssäviha kulkee raskaana perintönä

    Keminmaalainen bloggari teki itsenäisyyspäivän julistuksen.

    Keminmaalainen itseoppinut bloggari, maallikkokirjailija, videotaiteilija Seppo Oförsagd kirjoitti pyynnöstämme itsenäisyyspäivän julistuksen. Hän on tehnyt myös ennätykselliset kuusitoista Oi maamme! -videota.

  • Sohvaperunat ennen sohvaperunoita

    Ennen Goggleboxia ja Sohvaperunoita nähtiin Itsenäisyyspäivä

    Ensin oli The Royle Family (1998-2000), englantilainen menestyssarja, jota Suomessa esitettiin nimellä Sohvanvaltaajat. Siinä työväenluokkainen perusperhe löhösi sohvalla ja horisi niitänäitä, syöden roskaruokaa ja tuijotti hajamielisesti telkkaria. Ideana oli, että kamera ei näyttänyt lainkaan seurattavaa tv-ohjelmaa, ainoastaan hupaisaa perhettä.