Hyppää pääsisältöön

Diagnoosi: Raskausmyrkytys – "Tuntuuko vauva omalta vai sairaalan lapselta?"

leena prykäri ja vauvanvaate
leena prykäri ja vauvanvaate Kuva: Yle, Marko Väänänen leena prykäri,Raskausmyrkytys

Keskosena syntyneen lapsen kasvua ja kehitystä seurataan tarkasti. Kontrollointi on lapsen parhaaksi, mutta vanhemman näkökulmasta lapsen jatkuva syynääminen on raskasta. Näin kokemuksistaan kertoo Leena Prykäri, jonka esikoinen syntyi raskausmyrkytyksen vuoksi vain hieman yli kilon painoisena keskosena.

"Vanhemmaksi tuleminen muuttaa koko elämän ja ajatusmaailman. Keskosvanhemmaksi tuleminen muuttaa sen eri tavalla. Jo keskososastolla juteltiin siitä, tuntuuko vauva omalta vai sairaalan lapselta. Itse olin niin aktiivisesti hoitamassa vauvaa, kyselin, seurasin ja opettelin heti alusta asti, että kyllä se minun vauva oli heti.

Keskosuuden seurauksena lapsella todettiin keskosten keuhkosairaus BPD. Tämä, ja liian aikaisin syntyminen aiheutti paljon kaikenlaisia kontrolleja ja tarkastuskäyntejä sairaalassa.

Ensimmäisen vuoden kontrollit olivat kokopäiväisiä, koska pyrittiin saamaan kaikki tapaamiset samalle päivälle. Lapsi oli lisähapessa ja sen kanssa kulkeminen oli aina haastavaa. Kolmen kuukauden välein tavattiin keuhkolääkäri, neurologi, ravitsemusterapeutti, fysioterapeutti sekä puheterapeutti.

Keuhkolääkäri seurasi keuhkojen kehitystä, neurologi ja fysioterapeutti antoivat käsittelyohjeita, jotta lapsen liikkeet kehittyisivät täysiaikaisen tasolle.

Puheterapeutin kanssa opeteltiin syömisjuttuja, jotta suu ei vaurioituisi puheen kehityksen kannalta, koska vauvalle aloitettiin kiinteät ruuat jo kolmen kuukauden iässä. Jossain vaiheessa kuvioon tuli myös lehmänmaitoallergia, joka omalta osaltaan lisäsi kontrollien tarvetta eri osastoille.

Tämän lisäksi meillä kävi fysioterapeutti kotona ensimmäiset kaksi vuotta tukemassa liikunnallista kehitystä. Poika ei esimerkiksi pystynyt koskaan ryömimään, kun mahallaan olo ei tuntunut sairaiden keuhkojen vuoksi hyvältä. Siksi hänet opetettiin konttaamaan, koska konttaaminen taas on tärkeää muun muassa puheen kehityksen kannalta.

Lisäksi jokainen alansa ammattilainen suositteli erityisen säännöllistä päivärytmiä ja ylipäätään elämän rytmitystä niin, että lapselle muodostuu turvalliset rutiinit jo pienestä asti. Tämä tietenki on tärkeää kaikille lapsille, mutta korostuu vielä keskosen herkempien aistien vuoksi.

Jossakin vaiheessa alkoivat myös kasvukontrollit, joissa väläyteltiin kasvuhormoneja, koska poika on niin lyhyt. Niihin en koskaan halunnut suostua, vaikka tiedän, että nekin olisivat olleet vain lapsen parhaaksi.

Kuitenkin ajattelin sen niin, että elämänlaatu ei ole ihmisen koosta kiinni. Itsekään en ole kovinkaan pitkä, eikä se ole mielestäni vaikeuttanut elämääni ylitsepääsemättömästi. Tuntui liian raskaalta päätökseltä päättää nelivuotiaan puolesta, saako hän mahdollisia loppuelämään vaikuttavia "ylimääräisiä" aineita kehoonsa.

Poika itse on kuitenkin hyvin tietoinen siitä, että on vähän pienempi muita, mutta osaa kyllä hyvin elää sen asian kanssa. Kuitenkin sekin päivä koitti, kun todettiin, että kasvu on saavuttanut kasvukäyrällä niin sanotun "normaalin" alarajan, eikä kasvuhormoneja näin ollen tarvita. Tämä oli äärettömän raskas asia, mutta tuo päivä oli niin helpottava! Itkin ilosta!

Kaikki lapsen kehitykseen ja elämäämme osallistuneet ihmiset olivat äärimmäisen mukavia ja ammattitaitoisia.

Luotin heidän osaamiseensa ja noudatin ohjeita todella tarkasti. Tiesin, että kaikki tämä tulisi olemaan pohja ja perusta poikani kehitykselle ja kasvulle – ennen kaikkea matka samaan, kuin täysiaikaisten lasten.

Tarkempaa seurausta ja kontrollointia jatkui noin nelivuotiaaksi asti. Pari vuotta saatiin elää normaalia päiväkotiarkea, kunnes sitten eskarissa ilmeni seuraavat ongelmat: Jo eskarisyksynä pidettiin ensimmäinen palaveri eskaritädin kanssa, jossa hän ei aluksi oikein tiennyt mitä sanoa tai mistä aloittaa kertomisensa. Sanoin, että kerro vain kaikki, juuri niin kuin asia on.

Oli ilmennyt, että lapsi ei aivan pysy perässä oppimisaikataulussa. Matemaattiset ja lukemisvalmiudet eivät aivan vastaa toivottua. Muuten on kuulemma sosiaalinen ja sääntöjä noudattava lapsi. Aikamme keskusteltuamme, kerroin hänelle pojan taustoista. Niinpä siinä sitten eskaritäti sanoi palasten loksahtaneen paikoilleen. Että ei se sitten ihme, jos ei aivan poika perässä pysy. Vetistelikin siinä vähän, kun oli varmasti helpottunut minun positiivisesta reaktiostani.

Ollaan siis yhdessä lapsen kehitystä seuranneiden ammatti-ihmisten kanssa päätetty, että annetaan hänelle vielä vuosi aikaa kehittyä ja kasvaa ennen raaempaa koulumaailmaa. Siispä hän käy eskarin kahdesti. Itse olisi mielellään menossa kouluun, mutta muistuttelen välillä siitä, miten hän on monesti huokaissut eskarin jälkeen, "äiti oli taas niin vaikeita tehtäviä". Lohdutan sillä, että tehtävät ovat helpompia ensivuonna ja vuoden päästä koulussa, kun hän saa vähän lisäaikaa kasvaa. Kasvaa siksi, koska on syntynyt liian aikaisin. Yleensä hän hyväksyy asian, ja alkaa kertoa kuvistaan, kun hänellä oli happiviikset.

Kaikki tämä kontrollointi ja syynäminen on ollut äärimmäisen raskasta.

On ollut välillä turhauttavaa, kun on tullut tunne, että minun lapsi ei kelpaa mihinkään, eikä poika ole missään asiassa normien mukainen. Kuitenkin itselle omassa kodissa, oman kodin seinien sisällä, hän on aina ollut yhtä rakas ja tärkeä.

Olen ehkä alitajuisesti yrittänyt etsiä niitä asioita, joissa hän oikeasti on hyvä, ja joissa hän oikeasti pärjää. Kuitenkin tiedän ja huomaan koko ajan pojan kasvaessa, että kaikesta tästä on ollut vain ja ainoastaan hyötyä.

Kaikki on ollut sen vaivan arvoista, ja olen aina luottanut ammatti-ihmisiin, jotka ovat olleet elämässämme mukana. Olen myöskin jo saanut kiitosta fysioterapeutilta, miten helpotin hänen työtään osallistumalla ja tekemällä niin paljon ohjeiden mukaisesti. Olisin ollut itsekäs, jos en niin olisi tehnyt. Kaikki vain oman lapseni parhaaksi.

Sitä en edelleenkään ymmärrä, miksi pitää edes olla sana "normaali". Miksi pitää olla "muotit" ja "raamit", joiden mukaan lasten pitää osata tiettyjä asioita tietyssä iässä. Jopa kasvun pitää olla käyrien mukaista.

Kaikki ihmiset ovat normaaleja omine erityisyyksineen ja ominaisuuksineen. Ei se tee kenestäkään "epänormaalia", että ei osaa samoja asioita, kuin ikätoveri. Tai, no toisaalta ymmärrän, toisaalta en. Ei kenenkään ihmisarvo ole toista huonompi, vaikka kaikkea ei samalla tavalla osaakaan. Kuitenkin olen edelleen tyytyväinen siihen, että asioita seurataan ja tutkitaan. Että lapsi saa nykypäivänä niin paljon tukea ja apua, kuin tarvitsee.

Ehkä tämän kaiken läpi käyneenä ajatus toisesta keskoslapsesta ei pelota niin paljoa. Tiedän, että hoitohenkilökunta tietää mitä tekee, ja luotan heihin täysin. Tällä hetkellä enemmän jännittää, se että jos ei tulekaan pikkukeskosta. Sekin on uusi tilanne, kun en täysiaikaista omaa lasta ole ikinä hoitanut."

– Leena

28+5 ja Leenalla kaikki hyvin! "Vauva potkii jo välillä tosi kipeää. Oon saanu pestyä ja laitettua kaikki pikkuvaatteet. Ainahan sitä jotaki haluaa uuttaki, mutta periaatteessa näillä pärjää aika pitkälle, eikä tarvi ressata nyt materiasta."

Aiemmin julkaistut artikkelit ja videot Leenan raskauteen liittyen löydät tämän linkin kautta