Televisiosarjat tuottavat paljon vainajia. Game of Thronesin viiden kauden aikana on saatettu yli 700 henkilöhahmoa ajasta ikuisuuteen, jopa The Wire ylitti sadan vainajan saldon. Mutta enemmän kuin määrä, tässäkin painaa laatu. Kun Olive Kitteridge sarjan alussa kävelee metsään revolverin kanssa, kun Tony Soprano ensimmäisen kerran murhaa ihmisen, kun Don Draper ja kumppanit irrottavat hirttäytyneen kollegan kiikusta, tiedämme, että kuolemalle on kirjoitettu merkityksellinen rooli. Mitä eroa sitten on sillä, kuoleeko elokuvassa, minisarjassa vai kausisarjassa?
Vanhahko nainen kävelee syksyisessä metsässä. Hän kantaa nahkaista kassia, saapuu mielestään perille, levittää villahuovan pudonneiden lehtien päälle. Päivä on aurinkoinen, nainen ottaa kassista matkaradion ja virittää sen klassista musiikkia soittavalle kanavalle. Hän pudottaa huovalle avaimet ja kirjeen, jonka kuoressa lukee “to whom it may concern”. Leopold Mozartin trumpettikonserton soidessa hän asettuu huovalle polvilleen, ottaa kassista pyyhkeeseen käärityn revolverin ja virittää sen.
Hetkinen. Näyttelijä on Frances McDormand. Hän esittää tämän sarjan, Olive Kitteridgen nimiroolia. Nyt hän siis aikoo ampua itsensä, näinkö tämä menee?
Oidipusta ei olisi psykoterapia auttanut
Introjakson perään seuraa tekstiplanssi “25 vuotta aiemmin” ja minun lienee syytä pakittaa hieman itsekin. Joskus 25 vuotta sitten kuolema ei juurikaan vaivannut, mutta ajan ja ihmisen kuluminen ja televisiosarjojen seuraaminen muovaa ihmistä. Olive Kitteridgen alkumetreillä esittelemä ratkaisu vaatii hyvät perusteet. Niin kuin Anu Koivunen Television tiiliskivien keskustelussa sanoo: "Ne musertavat ongelmat, joiden parissa ihmiset painivat, eivät ole sellaisia, joita voidaan fiksata sosiaalipoliittisilla uudistuksilla tai terapialla. Oidipusta ei olisi psykoterapia auttanut." Puhutaan tragediasta. Vastauksen saamiseen vaaditaan koko tuo neliosainen sarja.
Television tiiliskivet ja Olive Kitteridge. Keskustelemassa Anu Koivunen ja J.P. Pulkkinen Yle Radio 1 to 26.5. klo 17.20 ja ti 31.5. klo 22.05 + Areena.
Kuoleman merkitys, se millaisin perustein ja motiivein henkilöitä poistuu ja poistetaan sarjojen maailmasta ei ole enää niin kevyt asia kuin Bonanzan, Smith & Jonesin tai edes Hill Street Bluesin aikoihin. Kaltaiseni katsojan ikääntyminen ei ole tähän ainoa syy. Sarjatkin ovat aikuistuneet, niissä tarjottu draama on parhaimmillaan painavaa kuin päähän isketty tiiliskiviromaani.
Tuotannolliset ja taiteelliset kuilut elokuvien ja televisiosarjojen välillä on 2010-luvulla jo lähimain katettu, jäljellä on vielä näiden välineiden eroista oleellisin eli kesto. New York Timesin James Poniewozik vertasi artikkelissaan perinteisen television ja striimauspalveluiden aikakäsitystä. Perinteinen televisio olettaa katsojan ajan olevan tiukassa, sitä on arkisin muutama kallisarvoinen tunti ennen nukkumaanmenoa. Nuo ohjelmakaavion tunnit oli täytettävä harkiten. Striimauspalveluiden asenne on toinen. Ne pitävät itsestään selvänä, että ne omistavat katsojan vapaa-ajan. Ihan sama missä se pilkahtaa esille, matkalla tai lomalla tai viikonloppuisin. Pikimmiten ne täyttävät sen viiden tai kymmenen tunnin sarjapaketeillaan. Ne tietävät kuvaruudun magneettisen voiman, vaikka tuo kuvaruutu mahtuisi taskuun.
Olive Kitteridge on sarjana lyhyt, lyhyempi kuin mikään Television tiiliskivissä käsitelty, vain neljä tunnin mittaista jaksoa. Se on kausisarjoista poiketen ns. minisarja ja voisi toimia elokuvanakin, jos elokuvateollisuus ottaisi sellaisia riskejä. Toisessa päässä janaa on vuosikausia jatkuvia kausisarjoja, jolloin kokonaiskesto voi hyvin liikkua 50 ja 100 tunnin välillä.
Television tiiliskivissä käsitellyistä sarjoista minisarjoja ovat mm. Pennejä taivaasta, Mennyt maailma, Pimeyden ytimessä, alkuperäinen House of Cards, mistä jo näkee että se on brittien suosima formaatti. Lukuisat kirjallisuuden klassikoiden tv-sarjaversiot kertovat samaa (Shakespeare, Austen, Dickens, Galsworthy), kuten myös aikalaiskirjallisuus (Hilary Mantel, John Le Carré). Muutoinkin on enemmän sääntö kuin poikkeus, että laadukkaat minisarjat pohjaavat kirjaan (Generation Kill, Taistelutoverit, Mildred Pierce) tai näytelmään (Angels in America), mutta toki joukossa on myös alkuperäiskäsikirjoituksia (Carlos, Prime Suspect, Black Mirror). Keston kysymys akselilla romaani-televisiosarja-elokuva tuntuu asialliselta pohdinnan aiheelta.
Elokuvan maailmaan astuva katsoja tietää jutun olevan ohi parissa tunnissa
Elokuvan maailmaan astuva katsoja tietää jutun olevan ohi parissa tunnissa. Metafyysisesti ajateltuna elokuvan mitta on elämän mitta. Katsoja on tietoinen tarinan rajallisuudesta. Elokuva avautuu, näyttää muotonsa, loppuu ja sulkeutuu. Siitä tuo tyhjä, mykistynyt, kielen tavoittamattomissa oleva tunne elokuvan jälkeen.
Televisiosarjassa katsoja joutuu keskelle tarinaa, jonka kesto on epävarma, jonka laatu - varsinkin kausisarjoissa - heittelee, jonka alku ja loppu ovat usein pettymyksiä. Sarjan aikana tapahtuu odottamattomia asioita, kuten elämässä. Katsojalle tulee vastaan tihentymiä, mutta yhtä lailla myös pitkästyttäviä hetkiä, joille sitten tiskaamisen, ruuanlaiton, työperäisen stressin ja yleisen painovoimantunteen keskellä hakee merkityksiä. Ihmisiä kuolee, toisia tulee tilalle. Miksi?
Televisiosarjat ovat romaanin perillisiä
Kokemus muistuttaa romaanin lukemista, jossa luisutaan välinpitämättömyydestä ahmimiseen, selataan ja luetaan uudelleen jaksoja, jotka hämmentävät ja kiihdyttävät. Aikaa kuluu, elämä tunkee keskelle lauseita.
Televisiosarjan todellisuus on moniselitteinen ja suhteellinen, se rakentuu leikin keveydestä ja unen odottamattomuudesta. Sen henki on kompleksisuuden ja jatkuvuuden henkeä, se törmäyttää yksityisen muistin ja kollektiivisen ajan, se kertoo että asiat ovat monimutkaisempia kuin luulitkaan. Yhden totuuden sijaan esiin tulee lukemattomia suhteellisia totuuksia, “jotka ruumiillistuvat henkilöhahmoiksi kutsutuissa kuvitteellisissa minuuksissa”. Lainaus ja määritelmät ovat peräisin Milan Kunderan kirjasta Romaanin taide. Televisiosarjat ovat romaanin perillisiä.
Palataan Maineen, mutta toiseen HBO-sarjaan. Saman osavaltion teillä liikkuu orastavaa keskivartalolihavuutta poteva keski-ikäinen mies, jonka päämäärät ja elinaikaodote ovat toiset kuin Olivella. Mies kuskaa teini-ikäistä tytärtään mahdollisesta opiskelupaikasta toiseen. Kesken yliopistoshoppailun hän näkee huoltoasemalla tutunoloisen miehen. Tapahtuu yhtä ja toista mielenkiintoista - tytär kysyy kuuluuko isä mafiaan, kotona flunssaa poteva äiti saa yövieraaksi toisenlaisen isän, papin - ennen kuin ihminen pääsee hengestään. Tony Soprano kuristaa ilmiantajan, Febby Petrulion. Kyseessä on Tony Sopranon ensimmäinen katsojien todistama murha Sopranos-sarjassa.
Sopranos ei tullut tyhjästä. Televisiosarjoista kirjoittaneen Alan Sepinwallin mielestä HBO:n vuosina 1997-2003 esittämä Oz eli Kylmä rinki oli tärkeä vuosituhannen vaihteen jälkeiselle sarjavallankumoukselle. Sen myötä päästiin irti tietyistä pakollisista asetuksista, joihin kuuluivat päähenkilön kuolemattomuus, katsojalukujen raamatullisuus ja se, että sankarit eivät voineet olla epämiellyttäviä. Kirjoittajat pääsivät tekemään sitä, mikä tuntui hyvältä. Mielenkiintoiset henkilöt ja innostavat dialogit saattoivat jyrätä juonen. Sepinwallin mukaan tästä hyötyivät varsinkin sellaiset sarjat kuin Sopranos ja The Wire.
Sopranos saattoi leikata pieruhuumorista W.B. Yeatsin runon aiheuttamaan eksistentiaaliseen kriisiin, kuten tapahtui 6. kauden jaksossa The Second Coming. Se saattoi kasvattaa päähenkilökseen hahmon, jolla ei ollut pidäkkeitä elämän ja kuoleman kysymyksissä. Oli tarinoita, joihin ei saatu lainkaan ratkaisua, niin kuin esimerkiksi venäläisen palkkatappajan kohtalo jaksossa Pine Barrens tai Furion katoaminen tai Melfin raiskaajan rankaiseminen. Sarjan luoja David Chase oli nähnyt 60- ja 70-lukujen eurooppalaista ja japanilaista leffaa ja niiden luoma mysteerin tuntu ja avoimuus viehätti häntä.
kuolema on maski, joka syöpyy kasvoihin
Edellä kuvailtu jakso College on Sopranos-sarjan ensimmäisen kauden viides jakso. Voimme näin jälkeenpäin tarkistaa Tony Sopranon koko sarjan kuuden kauden ja 86 jakson kaaren aikana tekemien ja aiheuttamien kuolemien rikkaat variaatiot, sen miten poikamaisten ja nautinnollisten ilmeiden takaa kurkistelee murhanhimoinen tai kuolemasta hyötyvä katse. Aikaa myöten ilo ja uteliaisuus katoavat. Hiipuu myös voiman- ja voitontunne. Jää vain valta. "Celebrity is a mask that eats into your face", kirjoitti John Updike. Tony Sopranon kohdalla itse kuolema on maski, joka syöpyy kasvoihin. Kun perhe Soprano sarjan viimeisen kauden lopussa - monia katsojia turhauttavasti - jätettiin istumaan dineriin ja leikattiin mustaan, lopetuksen chaselainen avoimuus peitti ovelasti sen itsestäänselvyyden, mikä jo oli Tonyn kasvoilla.
Sopranos ei esittele väkivaltaa ja kuolemaa turhaan. Kuolema mahdollistaa Sopranos-perheen hyvän elämän niin kuin se laajemmassa mittakaavassa mahdollistaa halpatuotannon ja ensimmäisen maailman hyvinvoinnin. Tony tarvitsee terapeuttia, koska hänessä on vielä jäljellä myötäelämisen kykyä, joka pitäisi saada hallintaan.
Sopranosissa ei ole tarpeetonta väkivaltaa, väkivaltaa ja kuolemaa pelkän huvituksen, viihdytyksen tai naurun vuoksi, jonka sellaisenkin viehätyksen ajoittain ymmärrän. Tony-barometrillä mittaan kuitenkin televisiosarjan laadukkuutta sen kuolemasuhteen voimakkuudella eli sillä, miten sarja merkityksellistää kuoleman. Mitä merkityksellisempi kuolema, sitä täydempi katsojan kokemus.
Save us from shotguns & fathers’ suicides
Takaisin Maineen, Elizabeth Stroutin Pulitzer-palkitusta romaanista tehtyyn televisiosarjaan. Sarjan ensi metreillä Olive Kitteridge oli metsässä polvillaan huovan päällä, viritetty revolveri kädessään. Takauma alkaa, meille selviää, että vimmaisen älykkäällä ja kärsimättömällä Olivella on kärsivällinen ja lempeä apteekkariaviomies Henry, mutta myös rakastaja. Ensimmäisen jakson lopulla Olive on miehensä Henryn ja ystäväpariskunnan kanssa ravintolassa. Martha Wainwrightin esittämä pianisti Angela soittaa ja laulaa Olivia Newton-Johnin kappaletta Magic. Oliven rakastettu opettajakollega Jim O’Casey istuu baaritiskillä sänkisenä ja surkeana, juo viskiä ja kirjoittaa jotain lautasliinaan. Baarimikko ripustaa sen baarin seinään Jimin lähdettyä: “Save us from shotguns & fathers’ suicides”, se on säe John Berrymanin (1914-1972) runosta.
John Berrymanin isä teki itsemurhan kuten Berryman itsekin. Berrymanilla oli tapana kirjoittaa Dream Song -kokoelmansa runoja lautasliinoihin juodessaan martineita baarissa. O’Casey siis lähti baarista, ajoi autonsa päin puuta ja itsensä kuoliaaksi. Koko sarjan keskeinen kysymys asettuu kahden mahdollisuuden, satunnaisen eli mielettömän kuoleman ja itsemurhan välille.
Jossain tuon ravintolakohtauksen tienoilla Olive Kitteridgen ja toisen mestarillisen sarjan Mad Menin maailmat asettuivat lomittain. Muistettakoon, että Don Draper, joka vietti paljon aikaa baareissa luonnostellen mainoslauseita servetteihin, on varastanut kuolleen miehen identiteetin. Hän on mainosmies, äärimmäisen taitava löytämään ne pisteet, joissa ihmisen halu herää. Mutta Don ikääntyy ja epäilys kytee: pärjääkö hän oman aikansa hipstereille ja kulttuurisnobeille vai onko hän pelkkä isopalkkainen pukumies. Pohjalla Donissa on maalaispoika. Näemme hänen oikean kotiväkensä, hänen itsemurhaan päätyvän veljensä ja oikean Don Draperin polion sairastaneen lesken Annan, jonka luona Don vierailee. Askel maaseudulle on tärkeä, sillä sen jälkeen voimme kuvitella nämä Madison Avenuen mainostoimistoihmiset jähmeämpinä ja juurevampina maalaisversioinaan, esimerkiksi mainelaisen pikkukaupungin seurapiirinä, jota näemme Olive Kitteridgessä.
Don joutuu kaivamaan omia halujaan, omia pelkojaan ja omaa varastettua identiteettiään ollakseen luova. Hän lukee runoja eksistentiaaliseen tuskaan ja käyttää niitä kaupalliseen tarkoitukseen. Mad Menin kakkoskauden avausjaksossa For Those Who Think Young Don Draper lukee Frank O’Haran runoa Majakovski kokoelmasta Meditations in an Emergency: “Now I am quietly waiting for the catastrophe of my personality to seem beautiful again”. Jos Mad Men olisi ollut tragedia, niin kuin Olive Kitteridge, Don Draper olisi tappanut itsensä. Mutta Don on pesty ja lingottu niin moneen kertaan tv-sarjan myllyssä, että hänestä ei ole itsemurhaan eikä vallankumoukseen. Sen sijaan hän solahtaa hyvin kalifornialaiseen hippiretriittiin ja istuu virnuillen joogaamassa, kun kuvissa alkaa pyöriä maailmojasyleilevä “I’d like to buy the world a Coke”-mainos. Donin levoton elämä, “the catastrophe of my personality”, näyttääkin nyt levolliselta. Onko hän löytänyt rauhan? Saanut idean Coca-cola-mainoksesta? Kuten Sopranosin loppu, tämäkin on avoin ja tulkinta jää katsojalle.
Entä Oliven ratkaisu? Keskelle itsemurha-aietta ja Leopold Mozartin konserttoa tulee joukko lapsia. Olive on opettaja. Hän ei voi lasten edessä tai mahdollisesti lasten löytämäksi joutuvana toteuttaa suunnitelmaansa. Hän kerää tavaransa ja painuu kotiin. Jonkin ajan kuluttua Olive tapaa toisen onnettoman ihmisen, Bill Murrayn esittämän Jackin, toisen lesken. Kaksi miinusmerkkistä hahmoa luo vastoin kaikkia odotuksia positiivisen jännitteen. Muodostuu paikka Oliven viimeiselle lauseelle, joka on kuin alun itsemurhayrityksen jännitettyyn jouseen asetettu nuoli: “Tämä elämä hämmentää minua. En halua jättää sitä vielä.”
En keksi vaikuttavampaa ilmausta elämän ja kuoleman väliselle jännitteelle.
Olive Kitteridge Yle Teemalla 20.-23.6.2016.
