Hyppää pääsisältöön

Tie palaa - Roadburniin ja takaisin

Liiduilla kylttiin kirjoitettu festivaali roadburn
Liiduilla kylttiin kirjoitettu festivaali roadburn Kuva: Ville Tapio Roadburn Festival,Roadburn,Cul de Sac

Koska missasin hollantilaisen Roadburn-festivaalin ensimmäisen päivän, päätin korvata harmistuksen suuntaamalla Helsingin Kuudennelle linjalle kuuntelemaan A Place To Bury Strangersia. Kutosella kuultiin juuri sitä mitä olin odottanut, väkivaltainen ja kaunis meluvalli, joka ei paljon biisejä kumartellut. Sitten olikin aika lähteä pakkaamaan Roadburn-retkeä varten.

Perjantai 15.4.

Ennen aamukuutta herättyäni osasin todella kiittää itseäni keikan jälkeisistä kaljoista ja ”nukkua ehtii kentällä ja koneessa” -asenteesta. Onneksi sain silmät auki ja pääsin bussiin suuntana Helsinki-Vantaa.

Lentomatkan ja parin junanvaihdon jälkeen olin Tilburgin asemalla noin kuuden tunnin matkan jälkeen. Uni ei koneessa tullut, mutta olo oli toiveikas ja vettä satoi. Muutama soitto jo mökkiytyneelle seurueelle ja seuraavaksi istuinkin taksissa kohti Beekse Bergenin safaripuistoa, joka paljastui aika hemmetin isoksi leirintäalueeksi. Jossain päin puistoa olisi päässyt ihmettelemään oikeita eläimiäkin, mutta tällä kertaa riitti, että mökkimme oli nimetty leopardin mukaan.

Hetken käveltyäni huomasin jonkun pitkätukan huutelemassa minibussista. Tämä autoileva kaveri oli festaritaksin kuski ja lupasi heittää minut lähemmäs mökkiämme. Kiitti taksille, sillä sen ansiosta pääsin mökille melko kuivin kutein.

Beeksen mökki vaikutti heti kättelyssä hyvältä. Ei mitään typeriä brittihanoja, iso olohuone ja kolme makuuhuonetta. Kyllä tässä kuusi ihmistä yhdet festarit majoittuu.

Huitaisimme parit bisset naamaan ja hyppäsimme vuokrafillareille, nokka kohti festaria Tilburgin keskustaan. Väsymys oli tiessään ja meininki nousussa. Tasamaalla ajaessa ei tullut edes hiki.

Mondo Drag - keikkamaratoni alkaa

Perjantain aloitti Mondo Drag Oaklandista. Bändi soitti Green Roomissa, joka on osa 013-kompleksia, joka sisältää myös päälavan ja narikat. Raha ei festareilla käy, vaan virvokkeet maksetaan poleteilla, mikä nopeuttaa huomattavasti asiointia ja jonoja baaritiskeille syntyy harvoin. Mondo Dragia kuuntelemaan oli pakkautunut jo mukavasti jengiä, mutta yläkerrasta saattoi nähdä jopa lavalle. Roadburnissa ei koskaan voi tietää, miten suosittu jokin bändi voi olla.

Mondo Drag soitti psykedeelisestä progerockia, jossa oli mausteita Pink Floydilta, Deep Purplelta, Uriah Heepilta ja Hawkwindilta. Meininki oli hyvä! Erittäin hyvä aloitus festareille!

Diamanda diivailee

Suuri diiva Diamanda Galás oli ehtinyt aloittaa päälavalla, kun pääsimme paikalle. Diamandan esiintyessä keikkalla ei saanut myydä olutta. Salista ei myöskään saanut poistua tai tulla sisään kesken kappaleen. Tämä oli hiukan hupaisaa, koska sali oli niin iso, ettei sieltä poistuvia edes huomaisi. Ei kai siinä muuta kuin tuopit mukaan Green Roomin baarista ja ovelle odottelemaan muutamien naureskelevien festarivieraan kanssa meneillään olevan biisin loppua.

013- areenan pääsaliin mahtuu noin 3000 ihmistä kahteen kerrokseen. Portaittain nouseva alakatsomo tekee alakerrasta lähes täydellisen katsomon keikkojen seuraamiseen - joka paikasta näkee hyvin ja esteettömästi lavalle.

Harvoin Euroopassa nykyään konsertoiva Diamanda Galás esiintyi Roadburnin päälavalla yksin säestäen itseään pianolla. Laulajatar esitteli uskomattoman äänialansa ääripäästä toiseen. Muuten varsin vähäeleistä esitystä tuki dramaattinen lavavalaisu. Joitain ranskalaisia chansoneja kuultiin artistin omien biisien lisäksi. Pois lähtiessä olin sekä vaikuttunut ja ehkä vähän huvittunut. Muistivihkoon olin kirjoittanut, että Galás on kuin naispuolinen avantgardegootti Tom Waits.

Repulsio - olutta ja visvaa!

Suomalaiselle Svart Recordsille levyttävä australialais-ruotsalainen Night Viper esiintyi festareiden noin 250 kuuntelijaa vetävässä uudessa keikkapaikassa Extase. Päätimme olla ajoissa paikalla. Tämä paljastuikin nerokkaaksi liikkeeksi, sillä tila oli pitkulan muotoinen tuubi, joka oli saapumisemme jälkeen hetkessä tukossa. Nyt pääsimme baaritiskille, josta näki hyvin lavalle.

Bändi polkaisi keikan käyntiin menevällä 70-lukulaisella hevillä ja hyvällä laululla. Hetken ihmeteltyäni huomasin, että toisessa kitarassa oli tosiaan entinen Church of Misery -kitaristi Tom Sutton. Hyviä twin-kitaroita keikalla riitti ja meno oli kova. Jokusen kappaleen jälkeen alkoikin kellon tähyily. Ei sen takia, että bändissä olisi ollut jotain vikaa, vaan koska Repulsion aloittaisi hetken päästä päälavalla ja sinnehän oli pakko mennä ajoissa.

The Stench of Burning Death pamahti käyntiin päästyämme paikalle. Meininki oli mahtavaa heti alusta lähtien. Lisää olutta ja visvaa! Bändi soitti Horrified-klassikolevyn läpi biisijärjestyksessä. Välillä basistilaulaja Scott Carlson ilmoitti, että käännetään puolta ja taas mentiin. Kari Tapiirin näköisellä rumpalilla oli tyylikäs riisuttu perus jazz-setti työkaluna ja hyvin sillä Repulsionin biisit hoituivat. Carlsonin lisäksi mukana oli alkuperäinen kitaristi Matt Olivo, jonka soolot osui ja uppos. Soundit olivat helvetin hyvät, kunnon jyräystä! Keikan lopun kruunasi Motörhead-cover Hammer, jonka aikana Carlsonin laulu kuulosti ihan Lemmyltä. Hiton hyvä keikka! Tätä varten tänne tultiin.

Hendähdystauon jälkeen suksittiin pussin perälle eli Cul de Saciin, johon festareiden pienimpänä keikkapaikkana mahtuu noin 150 henkeä. Tällä kertaa ongelma oli, että belgialaisbändi Cocaine Piss oli jo lopettanut keikan. Bändi oli soittanut kokonaisen varttitunnin. Hyvää HC/noise rock soundia yhtyeellä on näin jälkeenpäin kuunneltuna!

With The Dead - Ei tullut niin pahasti Cathedralia ikävä kuin olisi luullut

Suuntasimme päälavalle kuuntelemaan festarikuraattori Lee Dorrianin uusinta omaa bändiä With the Dead. Tämä Tuska-festareillekin kesällä tuleva yhtyei kannattaa mennä katsomaan, jos pitää esimerkiksi Electric Wizardista ja Cathedralista. Omasta mielestäni bändi oli livenä paljon parempi kuin levyllä. Debyyttialbumia pidin muutaman kerran kuuntelun jälkeen tylsänä. Nyt sitä vastoin homma toimi. Murhaavan raskaat kitarat, sekä tiukka komppiryhmä toivat lavalle mielestäni sitä jotain ja Dorrian veti laulunsa hyvin.

Kitaraa soitti Tim Bagshaw, joka on tuttu Electric Wizardin basistina. Rumpujen takaa löytyi ex-Bolt Thrower -rumpali Alex Thomas. Bändin alkuperäinen rumpali, levyllä soittava Mark Greening, oli myös ex-Wizard jäbä, mutta Dorrian antoi häiskälle potkut. Kauhuleffavisuaalit sopivat mainiosti keikan tunnelmaan. Tämä oli myös With the Deadin ensimmäinen ulkomaankeikka.

G.I.S.M. ensimmäistä kertaa Euroopassa

G.I.S.M. aloitti settinsä yhdeksän aikaan. Alusta asti kovaa ajoa, kitarasooloja ja vokalisti Sakevi Yokoyaman kähinää. Yleisö oli ihan pähkinöinä ja pitti paras tähän mennessä. Bändi tykitteli klassikkobiisejään tyylillä läpi ja pitkää keikkataukoa ei huomannut mistään. Helvetisti jengiä ympäri maapalloa oli tullut katsomaan vain ja ainoastaan tätä.

Basisti oli niin innoissaan, että meinasi pienessä sievässä tippua lavalta alas ja keikan lopuksi rumpali poistui settinsä takaa munasillaan. En haluisi olla seuraava tuolla rumpupallilla istuva, sen verta hikistä meno oli. Kuolleen Randy Uchidan paikan perinyt kitaristi oli ihan samannäköinen kuin edeltäjänsä ja tilutti soolot niin kuin pitääkin. Keikan taustalla pyörivät hienot LSD-pitoiset visuaalit, joissa oli muun muassa naaman syöntiä ja seksivalistusta animaation voimin. Keikka ja videot 5/5-matskua.

Kaksi ihmistä poseeraa kameralle, taustalla festivaalihumua.
G.I.S.M.-fanit tuulettuvat keikan jälkeen. Kaksi ihmistä poseeraa kameralle, taustalla festivaalihumua. Kuva: Ville Tapio Roadburn Festival,Roadburn,fanit,g.i.s.m.

Bobby ja Pentagram yllättää

Korjaamolla muutama vuosi sitten näkemäni Pentagramin keikka oli ok, mutta ei mikään päräyttävä kokemus. Tällä kertaa kokoonpano todella yllätti olemalla tiukassa keikkakunnossa. Bändi soitti best of -setin sekä muutamia kappaleita uusimmalta Curious Volume -levyltä. Kylmiä väreitä saivat aikaan vanhat klassikot kuten Sign of the Wolf ja Forever My Queen. Korjaamon keikalla dorkan posermaisesti käyttäytynyt basistikin oli oppinut olemaan normaalisti lavalla eli propsit myös siitä.

En tiedä kuinka paljon uusi rumpali on vaikuttanut bändin iskukykyyn, mutta perhanan hyvin rullasi ja Bobby Lieblingillä oli ääni kunnossa. Maestron lavaesiintyminen kaikkine maneereineen oli viihdyttävää seurattavaa. Kaiken kaikkiaan keikka oli parasta viihdettä tässä vaiheessa iltaa! Lopuksi Bobby pisti vielä teatterin pystyyn esittämällä kuollutta, jota raahattiin ympäri lavaa. Kova show vanhalta sotaratsulta.

Oho, katos The Skull soittaakin vain vanhaa Troublea – ei harmita

Pentagramin jälkeen päälavalla oli jäljellä The Skull eli vanhan Trouble-laulajan Eric Wagnerin uusi orkesteri. Keikkaa oli seuraamassa päälavan edessä todella vähän jengiä, mikä saattoi johtua siitä, että tämä oli jo bändin toinen keikka festareilla.

Lavalle oli heijastettu Psalm 9 -levyn kansi ja The Skull tykittelikin läpi vain kolmen ensimmäisen Metal Bladelle tehdyn levyn biisejä. Tämän tajutessani ei yleisön vähyys harmittanut pätkääkään. Tämä oli sitä mitä olin odottanut, mutta en ollut uskonut kuulevani. Keikka alkoi ensimmäisen levyn ensimmäisillä klassikoilla The Tempter ja Assassin. Toimi! Pentagramin jälkeen en olettanut, että mikään olisi voinut pistää paremmaksi, mutta ei tämä ainakaan huonommaksi jäänyt.

Troublen jälkeen kävimme vielä katsomassa Green Roomissa Zone Six -nimisen trion avaruusjumittelua. Vähän kuin Hidria Spacefolk ja Earthless olisivat olleet soittamassa jotain päätöntä jamia eli kuitenkin hyvä lopetus ensimmäiselle Roadburn-päivälle.

Fillareita hakiessa törmättiin vielä Eric Wagneriin. Toki siinä piti fanikuva ottaa.

Lauantai 16.4.

Aamu alkoi hyvällä aamiaisella Beekse Bergenissä. Aurinko yritti parhaansa mukaan paistella, joten ei muuta kuin mökin terassille puhumaan paskaa ja starttaamaan päivä. Naapurimökkien tutut kaverit liittyivät myös hilpeään seuraamme. Aika kului vauhdilla ja kelattiin, että suunnataan mestoille vasta viiden aikoihin, kun Astrosonique aloittelisi. Kohta olimme jo fillareilla kohti Tilburgin keskustaa.

Tad motherfuckin’ Doyle

Merkkarikrääsää katsellessa huomasin, että tuossahan on Brothers of the Sonic Clothin paitaa ja levyä myynnissä. Suvereenisti suomalaiseen tyylin smalltalk-mestarina heitän bändin krääsän myyjälle, että ”millos nää Clothit soittaa?”

Jäbä vastaa, että just soitettiin. No voi paska! Täähän mun piti mennä katsomaan, mutta olin ilmeisesti katsonut aikataulun väärin vielä. BOTSC on siis Tad Doylen bändi jumalauta!

Siinä itseäni kirotessani, bändin rumpali, joka siis oli merkkarimyyjänä, aisti vitutukseni. ”Osta tästä CD, niin saat siihen varmasti Tadin nimmarin, hän on katsos tuossa selän takana.” No perkele, pakkohan se oli ostaa. Rumpali vinkkasi miekkosen tiskille signeeraamaan levyn ja pääsin sanomaan käsipäivää tämän ystävällisen karhunkokoisen äijän kanssa. Yritin siinä vähän rupatella ja pyydellä uusintajulkaisua 8-Way Santa -levystä, kun hinnat älppäreissä ovat karanneet niin suolaisiksi.

Oli aika siistiä tavata Tad Doyle. Doylen vanha Tad-nimellä kulkenut bändi on yksi suurimmista suosikeistani. Yhtye kiersi muun muassa Nirvanan kanssa kummankin ensimmäisellä yhteisellä Euroopan kiertueella vuonna 1989.

Tadin tapaamisen jälkeen suuntasimme Green Roomiin kuuntelemaan Astrosoniqia. Hollantilainen vuonna 1999 perustettu bändi veivasi stonervaikutteista avaruusrockia antaumuksella ja sen säestyksellä pääsi taas hyvin kiinni festaritunnelmaan. Itselleni tapaus oli ehkä liian geneerinen musiikillisesti, mutta hyvin vakuuttavasti soittivat. Mukava bändiä oli kuunnella ja kulautella bisseä. Väen paljoudelta lavalle ei nähnyt ja keikkaa pystyi seurata videomonitoreista.

AOR-crustia

Päälavalla esiintyvä Tau Cross tuntui olevan monelle odotetuin esiintyjä. Kokoonpanosta oli aistittavissa jonkinlainen all star -henkisyys. Sen jäsenet ovat vaikuttaneet tai vaikuttavat sellaisissa bändeissä kuten Amebix, Voivod ja Misery. Bändin tumma AOR-crust soundi oli miellyttävän tuoreen kuuloista ja se summaa hyvin bändin jäsenten aikaisemmat yhtyeet. Rob Millerin laulusoundi on hyvin tunnistettava ja biiseistä löytyi paljon melodiakoukkuja sekä raskasta crustahtavaa jyystöä.

Blood Moon

Päälavalla oli jo tunkua, kun menimme metal/hardcore bändi Convergen keikalle. Converge oli jo torstaina paukutellut läpi ekslusiivisen Jane Doe -keikan ja keskittyisi nyt Blood Moon -nimen alla soitettavassa keikassa hitaampaan ja kokeellisempaan materiaaliinsa. Vierailijoiksi lavalle oli luvattu Chelsea Wolf, Ben Chisholm, Steve Von Till sekä vanha kitaristi Stephen Brodsky. Huomio kiinnittyi myös siihen kuinka hienosti solisti Jacob Bannon lauloi puhtaat lauluosuudet. Biisilista oli rakennettu todella hyvin ja ajantaju tuntui katoavan keikan aikana.

Settilista

Suurin yllätys Crumbling Ghostin folkdoom

Convergen jälkeen painelimme pienen happihyppelyn jälkeen Extaseen kuuntelemaan Grumblin Ghostia. Tämä bändi oli minulle yksi festareiden positiivisimmista yllättäjistä. Soundin juuret nojasivat vahvasti vanhaan brittifolkiin ja se kuulostikin paikoitellen Fairport Conventionin ja Pentanglen doomimmalta äpärälapselta. Juuri kun kuulija oli päässyt folkin vietäväksi, raskaat fuzz-kitarat muuttivat musiikin dronen kautta raskaaksi doomiksi. Yleensä folkmetalli-termistä tulee mieleen jotain Korpiklaani-tyylistä tuubaa, joten en mielelläni käytä termiä. Tällä bändillä tyylitaju yhdistää folkkia ja raskaita kitaroita toimi hienosti. Laulajattarella oli todella hieno ja kuulas laulusoundi ja hänen yksinään laulamansa säkeet saivat kylmät väreet pintaan.

Crumbling Ghostin jälkeen olikin hyvä aika käydä haukkaamassa hiukan purtavaa ja rupattelemassa ulkosalla. Kun ollaan näin lähellä Belgian rajaa, niin ranskalaiset majoneesilla ovat helkkarin hyvä väliaika-ape.

Belgian Peer Gynt

Seuraavaksi Green Roomiin, jossa Brysselissä vuonna 1983 perustettu La Muerte jo meuhkasi. Vanhat jampat vetivät varmalla otteella Motörheadin tyylistä jyrää ja laulaja poukkoili ympäri lavaa meksikolaisen vapaapainijan maski naamalla. Kalja maistui ja viihtyvyysprosentti oli hyvä. Belgian Peer Gynt! Tämän takia Peer Gyntin keikoillakin myytiin ennen vanhaan ihan hitosti kaljaa.

La Muerte : Couteau Dans L''Eau/Shoot In Your Back

Neurosis 30v. ja ei pahemmin kiinnosta

Seuraavana olikin vuorossa Neurosiksen 30-vuotisjuhlakeikka. Lavalta tuli vakuuttavaa ja raskasta paahtoa sekä tunnelmallista himmailua hyvässä suhteessa. Pääsali oli melkein niin täynnä kuin voi olla. Neurosis soitti tällä juhlakeikalla kappaleita lähes jokaiselta julkaisulta, jonka ovat vuosien saatossa ulos pistäneet. Visuaalit loistivat poissaolollaan ja lava oli jätetty hyvin riisutuksi. Ainoastaan muutama spottivalo loi tunnelmaan sopivia valokeiloja ja tukivat järkälemäistä soundia. Itse olin vähän levoton tuhkimo ja jaksoin kuunnella setistä vajaan tunnin. Tämän jälkeen päätin painua Het Patronaatiin katsomaan kanadalaista Blood Ceremonya, jonka olinkin odottanut näkeväni.

Kanadan Lea Laven

Noin 650 ihmistä vetävä vanha kirkkorakennus Het Patronaat oli keikkapaikkana yksi parhaista Roadburnissa, koska sen interiööri luo usein maagisen tunnelman.

Kanadalainen Blood Ceremony on kuulunut omiin suosikkeihin jo useamman vuoden ajan. En päässyt muutaman vuoden takaiselle Helsingin keikalle, joten nyt oli pakko nähdä bändi tositoimissa. Tällä keikalla pääpaino oli kolmannella ja juuri julkaistulla neljännellä albumilla. Bändi soitti ihailtavan groovella otteella menevää doomrockia. Laulaja Alia O’Brien soittaa keikoilla myös urkuja ja huilua. Olin raapustanut ylös muistivihkooni, että mieleen tuli vanha Lea Laven. Nyt myöhemmin asiaa pohdittuani Alian äänessä ja bändissä on jotain samaa kuin Leassa esimerkiksi Vuosikertaa 72 -levyn rajuimpien biisien live-versioissa. Viihdyin tällä keikalla paljon paremmin kuin täyteen pakatussa pääsalissa Neurosiksen keikalla. Hyvät pöhinät!

Päivä alkoi Blood Ceremonyn jälkeen olla paketissa. Kaverit ja kamat kasaan ja fillarit alle. Matkalla poikkesimme vielä syömässä kapsalonin, jotta jaksettiin mankeloida vielä reilu puolen tunnin kotimatka.

Sunnuntai 17.4.

Sunnuntaina ohjelmaa oli vähemmän kuin muina päivinä, mutta kyllä sitä silti riitti.

Oma festarijengimme parkkeerasi Cul de Sacin terassille hyvissä ajoin kahvittelemaan ja odottelemaan belgialaisten nuorten miesten Witch Trail -orkesteria. Kyseessä oli jonkin sorttista post black metallia – kovaa tykittelyä sekä hyviä melodioita. Tukka silmillä vedellyt kitaristi oli todella kova ja homma toimi hyvin muunkin bändin osalta. Tietyllä tapaa old skool -menoa, mutta silti jotain uutta ja raikasta.

Ollako vai eikö olla Bill Steer

Witch Trailin jälkeen suunnistimme Neurosiksen toiselle 30-vuotisjuhlakeikalle. Hetken pääsalissa istuskeltuamme päätimme lähteä kuuntelemaan samaan aikaan Green Roomissa soittanutta Gentlemans Pistolsia. Bändi soitti 70-lukulaista hardrockia boogievivahteilla. Musiikissa kuului Thin Lizzyt ja Budgiet. Bändiläisistä näki, että soittaminen on hauskaa, niin leveässä hymyssä lavalla rockattiin. Hyvän mielen musiikkia ja paljon kitarasooloja. Yhtyeen perustaja James Atkinson on tuttu myös Vorhees-nimisestä hardcore-bändistä.

Gentlemans Pistols - Widowmaker

PH-arvot kohdilla

Viimeinen bändi Green Roomissa oli suomalainen PH, joka aikaisemmin tunnettiin nimellä Mr Peter Hayden. Bändi soitti tunnelmallisen keikan omaperäistä psykedeelista avaruusrockia. Rakentuikohan tunnin keikka kahdesta biisistä? No kuitenkin PH on mielestäni Oranssi Pazuzun kanssa omaperäisimpiä suomalaisia bändejä, jotka operoivat raskasta ja psykedeelistä soundia. Hieno keikka, jota oli mukava seurata.

Festareiden viimeisenä bändinä esiintyi Death Alley Cul de Sacissa. Menimme paikan terassille istuksimaan ja poistuessani sisälle olutta hakemaan alkoi lavalta kuulua Ozzy Osbournen Crazy Train. Oli pakko jättää tilaushommat siihen ja mennä hakemaan kaverit pihalta kuuntelemaan ja joraamaan. Täydellinen lopetus festareille.