Hyppää pääsisältöön

Ministerin murhasta uunisurmaan – suomalaisia rikostarinoita historiasta

Näyttelijä Jarmo Mäkinen
Jarmo Mäkinen Näyttelijä Jarmo Mäkinen Kuva: Yle kuvanauha Yle Elävä arkisto,kuvakaappaus

Kuusiosaista Rikostarinoita historiasta –sarjaa esitettiin TV2:ssa vuonna 2008. Sarjassa käsiteltiin rikostapauksia, joilla on ollut laajempaa yhteiskunnallista merkitystä. Monia sarjassa esitettyjä rikoksia on käsitelty kirjallisuudessa, akateemisissa opinnäytetöissä ja lisäksi ne ovat antaneet aiheita useille tv-ohjelmille.

Sarja koostui juonto-osuuksien lisäksi haastatteluista ja arkistomateriaalista kuten valokuvista. Sarjan juontaja on Jarmo Mäkinen ja kertoja on Jarmo Heikkinen. Jaksojen nimet ovat Sisäministerin murha, Unissasaarnaaja, Murha maalaiskylässä, Naistenhuijari – R.O. Auervaara, Liftarimurhat ja Salakuljettajien kuningas.

Sisäministerin murha

Sisäministeri Heikki Ritavuori (1880–1922) surmattiin kotinsa edustalla Etu-Töölössä Helsingissä helmikuun 14. päivä 1922 useiden silminnäkijöiden todistaessa veritekoa. Ritavuori kuului edistyspuolueeseen ja hän oli presidentti Ståhlbergin läheinen työtoveri. Murhan taustalla olivat yhteiskunnallisesti levottomat ajat, jolloin sisä- ja ulkopoliittiset kriisit seurasivat toisiaan. Ritavuoren surma on ollut suomalaisittain poikkeuksellinen, sillä hän on ollut ainoa itsenäisyytemme aikana surmattu ministeri.

Surmaaja saatiin melko pian tekopaikan läheisyydestä kiinni. Hän oli helsinkiläinen Ernst Tandefelt, joka sanoi toimineensa yksin. Siitäkin huolimatta surmatyön taustalla epäiltiin olleen salaliitto.

Lihava mies ampui kolme laukausta.
― Gerda Ryti

Sisäministerin kuolemaan johtaneet tapahtumat saivat alkunsa Ritavuoren palatessa iltapäivällä Museokatua pitkin Nervanderinkatu 11:ssä sijaitsevaan kotiinsa, kun hiljalleen hämärtyvässä talvipäivässä kajahti laukaus. Todellisuudessa niitä oli ollut kolme, mutta ne ammuttiin niin tiheään, että ne kuulostivat lähestulkoon yhdeltä. Yksi silminnäkijöistä oli ollut Ritavuoren naapurustossa asunut rouva Gerda Ryti. Hän kertoi nähneensä, kuinka lihava mies ampui kolme laukausta kohti Ritavuorta, joka kaatui asuintalonsa ulko-oven eteen.

Nervanderinkadulla havahduttiin tapahtuneeseen nopeasti, joskin sekasortoisesti. Joku alkoi huutaa poliisia, joku pirssiä jotta sisäministeri saataisiin sairaalaan. Eikä ampujakaan jäänyt toimettomaksi vaan pinkaisi pakoon. Lyhyen takaa-ajon jälkeen murhamies jäi kiinni. Pakomatkaa oli vaikeuttanut ampumahaava, jonka surmaaja oli saanut ammuttuaan itseään vahingossa reiteen.

Ernst Tandefelt kertoi jo tapahtumapaikalla nimensä ja murhan motiiviksi hän kertoi Ritavuoren toimet, joista oli kirjoitettu laajasti lehdistössä. Esimerkkeinä hän mainitsi "veljeilyn" kommunistien kanssa ja Ritavuoren "vihamielisen" suhtautumisen karjalaisiin vapaustaistelijoihin. Tandefelt oli ollut sitä mieltä, että jonkun oli tehtävä jotain "punikkiministerin" maanpetollisen toiminnan lopettamiseksi.

Ernst Tandefelt
Ernst Tandefelt Ernst Tandefelt Kuva: Yle kuvanauha kuvakaappaus,Yle Elävä arkisto

Tandefelt tuomittiin Ritavuoren murhasta elinkautiseen vankeuteen ja hän menetti kansalaisluottamuksensa. Elinkautinen aleni hovioikeudessa kahteentoista vuoteen. Kahden vuoden vankilassaolon jälkeen Tandefelt alkoi anoa presidentiltä armahdusta, mutta turhaan. Vuonna 1927 hän lähetti oikeuskanslerille kirjeen, jossa hän paljasti saaneensa taustatukea surmatyöhön helsinkiläiseltä aktivistilta, apteekkari Oskar Janssonilta ja kenraalimajuri Paul von Gerichiltä entiseltä Helsingin suojeluskuntapiirin päälliköltä. Salaliitto-väitteitä tutkittiin kolme vuotta, mutta huhtikuussa 1930 oikeuskansleri ilmoitti, että edellä mainittujen osuutta tapahtumiin ei voitu todistaa. Tandelfelt oli tuomiostaan 8,5 vuotta vankilassa. Mutta ehdonalaisuuteen päästyään hänet sijoitettiin Nikkilän mielisairaalaan, jossa hän kuoli vuonna 1948.

Nervanderinkatu 11, Töölö
Nervadenrinkatu 11 Nervanderinkatu 11, Töölö Kuva: Sirpa Jegorow/2016 Yle Elävä arkisto
Murhaaja on ruotsinmielinen, alkoholisti ja epänormaali.― Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat murhaajasta

Surmanlaukauksia oli edeltänyt lehdistössä viikkoja kuohunut sanasota Ritavuoren toimien ympärillä. Nyt lehdistön kiivas Ritavuori-väittely katkesi veritekoon. Tieto murhasta levisi kulovalkean tavoin ympäri maata, ja lehtien erikoissähkeet menivät hyvin kaupaksi. Seuraavana aamuna sisäministerin murha oli lehtien ykkösuutinen. Pääasiassa lehdet kirjoittivat tapahtuneesta varsin hillitysti. Poikkeuksena lienee ollut edistyspuoleen äänenkannattaja Helsingin Sanomat, sillä se uhrasi jutulle kokonaisen sivun ja tapahtuneesta kirjoitettiin dramaattisin sanakääntein. Kun taas esimerkiksi kokoomuslainen Uusi Suomi noudatteli niukempaa ja maltillisempaa linjaa.

Sen sijaan surmaajasta kirjoitettiin yhteneväisesti ja varsin suorasukaisesti. Hänen sieluntilaansa kuvattiin epänormaaliksi. Lehdet kirjoittivat hänen olleen alkoholisti ja uhkapeluri, joka viihtyi kolmannen luokan kapakoissa. Hänen poliittinen kantansa tehtiin myös selväksi: Tandefelt oli äärimmäisen ruotsinmielinen ja oikeistolainen.

Sisäministeri Heikki Ritavuori
Sisäministeri Heikki Ritavuori Sisäministeri Heikki Ritavuori Kuva: Museovirasto heikki ritavuori,Yle Elävä arkisto

Risto Niku kirjoittaa teoksessaan Ministeri Ritavuoren murha (2004), että sisäministerin murhan tutkinta ja sen ratkaisu herättivät aikanaan ihmetystä. Ministerin murha näytti ensi alkuun helposti ratkaistavalta jutulta, olihan murhaaja jäänyt verekseltään kiinni ja tunnustanut tekonsa. Sitkeästi eläviä huhuja salaliitosta ei alkuun edes tutkittu vaan tyydyttiin Tandefeltin tunnustukseen, vaikka oli olemassa viitteitä siitä, että hän ei voinut tehdä rikosta yksin. Rikostutkinnan perusperiaate, että rikoksen selviämisen mahdollisuus vähenee mitä enemmän aikaa kuluu, toteutui Ritavuoren murhajutun kohdalla. Jälkeenpäin voitiin todeta, että huolellinen tutkimustyö jäi suorittamatta joko ammattitaidottomuutta tai se jätettiin tekemättä tarkoituksella.

Niku pitää myös tärkeänä havaita, että Ritavuoren murhaa ryhtyi tutkimaan Helsingin poliisilaitos eikä valtiollinen poliisi eli Etsivä keskuspoliisi (EK). Valtiollisen poliisin ohjesääntöjen mukaan EK:n tehtävänä oli pitää silmällä ja ehkäistä valtion itsenäisyyttä vastaan suunnattuja hankkeita, jotka voisivat järkyttää valtakunnan yleistä turvallisuutta tai laillista yhteiskuntajärjestystä. Tästä johtuen EK:n tehtävänä oli em. hankkeiden paljastuttua ryhtyä tutkimaan ja saattamaan syylliset oikeuden eteen (Niku, 231).

Etsivä keskuspoliisi jätti Ritavuoren murhan tutkinnan paikallispoliisille, vaikka tapaus täytti ohjesäännön kriteerit ja vaikka EK:lla oli maan parhaimmat asiantuntijat käytössään. Nikun mielestä syytä on etsittävä poliisorganisaation johdosta, jossa oli runsaasti aktivisteja. Esimerkkinä Niku mainitsee Ossi Holmströmin, poliisiorganisaation johtajan. Etenkin äärioikeistolaiset aktivistit olivat kokeneet Ritavuoren politiikan heitä vastaan suunnattuna toimintana (Niku, 231). Risto Niku toteaakin, että Tandefeltin leimaaminen yksinäiseksi murhaajaksi oli ehkä aikakauden oikeistolaistuvassa ilmapiirissä ymmärrettävä ratkaisu. Lisäselvitykset kun olisivat voineet tuoda esiin arkoja yksityiskohtia ja henkilöyhteyksiä suojeluskunta-aktivistien maailmasta.

Unissasaarnaaja

Suomen tunnetuimpia unissasaarnaajia oli Maria Åkerblom (1898–1981), joka keräsi ympärilleen satoja kannattajia ja jonka tilillä oli useita rikoksia pahoinpitelyistä aina murhayrityksiin. Hän oli vaikutusvaltainen ja karismaattinen persoona, joka sai monet vakaumukselliset ihmiset tekemään vakavia rikoksia.

Tammisaaren Snappertunassa syntynyt Åkerblom oli lapsuudessaan useissa eri perheissä kasvattilapsena. Jatkuva muutto perheestä toiseen johtui aikalaiskertomusten mukaan hänen ilkeästä ja karkeasta luonteestaan. Vuonna 1916 Åkerblomin terveys romahti ja sairasvuoteella ollessaan hän vajosi horrokseen. Horrostilassaan hän alkoi saarnata ympärillään oleville ihmisille. Toistuvat horrokseen vaipumiset ja enteiden julistaminen herättivät myös epäilyjä. Maria Åkerblomin veli Albin pyysi lääkäreitä tutkimaan sisartaan, kun tämä oli horrostilassa. Lääkäreiden näkemyksen mukaan Maria Åkerblom tarvitsi hoitoa ja hänet sijoitettiin Kammion mielisairaalaan Töölöön Helsinkiin ensimmäisen kerran vuonna 1917.

Kammion sairaalasta päästyään Åkerblom jatkoi saarnaamista ensi alkuun kotiseudullaan, missä hän oli kerännyt ympärilleen suuren kannattajakunnan. Åkerblom kuitenkin siirtyi kannattajineen Kokkolan seudulle Pohjanmaalle. Åkerblomilaiset, kuten herätysliikettä kutsuttiin, herätti seudulla pian pahennusta. Mutta varsinaiset ongelmat alkoivat, kun Maria Åkerblomia syytettiin 14-vuotiaan nuorukaisen pahoinpitelystä. Åkerblomin ja hänen kannattajiensa tilille luettiin muitakin rikoksia aina varkauksista apuma-aseella uhkailuun.

Maria Åkerblom Kammion sairaalassa 1924
Maria Åkerblom Kammion sairaalassa 1924 Maria Åkerblom Kammion sairaalassa 1924 Kuva: Gustav Björkstrand Yle Elävä arkisto,maria åkerblom

Tuomioistuimissa Åkerblomin onnistui aina vapautua syytöksistä, kun liikkeen kannattajat todistivat hänen syyttömyyttään. Mutta jatkuvat oikeudenkäynnit ja niitä seuranneet talousvaikeudet sekä herätysliikkeen vastustajien ja kannattajien yhteenotot saivat aikaan sen, että Åkerblom ja liikkeen toinen johtaja Eino R. Vartiovaara muuttivat Helsinkiin 1923 alati pienentyvän kannattajajoukkonsa kanssa. Elämä pääkaupungissa näytti alkuun sujuvan hyvin, kunnes Åkerblom ja hänen palvelijansa jäivät kiinni myymälävarkaudesta. Oikeudenkäynneissä palvelija tunnusti heidän tehneen useita varkauksia niin Helsingissä kuin Kokkolan seudulla.

Eino R. Wartiovaara ja Maria Åkerblom poliisien kera
Eino Vartiovaara ja Maria Åkerblom vuonna 1927 Eino R. Wartiovaara ja Maria Åkerblom poliisien kera Kuva: Gustav Björkstrand eino r. wartiovaara ja maria åkerblom,Yle Elävä arkisto

Åkerblom joutui tutkintavankeuteen ja sieltä jälleen vuonna 1924 Kammion mielisairaalaan, missä hän alkoi suunnitella nimismies Ernst Weneliuksen murhaa. Wenelius oli toiminut syyttäjänä Åkerblomin liikettä koskeneessa jutussa Pohjanmaalla. Murhayrityksiä oli kaksi, joista molemmat epäonnistuivat. Tekijät saatiin kiinni ja he tunnustivat saaneensa Maria Åkerblomilta ohjeen raivata Wenelius pois tieltä. Kammion sairaalassa ollut Åkerblom karkasi helmikuussa 1925 ja pysyi piilossa viranomaislta pari kuukautta. Hän palasi julkisuuteen toukokuussa sen jälkeen, kun Turun hovioikeus oli hylännyt häntä vastaan nostetun syytteen varkauksista. Korkein oikeus tuomitsi kuitenkin Åkerblomin kahdeksan kuukauden vankeusrangaistukseen, mutta Åkerblom katosi uudestaan, kunnes hänet vangittiin heinäkuussa 1926 Villa Toivolasta Helsingissä.

Åkerblom sai ankaran tuomion. Hänet tuomittiin viideksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen muun muassa murhayrityksestä. Hän pääsi ehdonalaisuuteen vuonna 1933 ja asettui asumaan Helsinkiin, missä hän harjoitti erilaisia liiketoimia elämänsä loppuun asti uskollisimpien kannattajiensa ympäröimänä.

Tämä kirja on – se tunnustettakoon heti saanut alkunsa – surullisen kuuluisien Maria Åkerblom -rettelöiden johdosta.― Aarni Voipio teoksessaan Profeettoja ja valheprofeettoja

Maria Åkerblom oli oman aikansa huomattava julkisuuden henkilö, josta kirjoitettiin runsaasti lehdissä, mutta myös erilaisissa aikalaisteoksissa. Teologian professori Aarni Voipio julkaisi vuonna 1927 teoksen ”Profeettoja ja valheprofeettoja”, jonka alkulehdillä hän toteaa kirjansa saaneen alkunsa Maria Åkerblom –rettelöiden johdosta. Voipio viittaa tällä lukuisiin lehtikirjoituksiin ja selkkauksiin, joita åkerblomilaisten ympärillä velloi.

Voipio oli tavannut Åkerblomin joitakin kertoja ja seurannut tämän saarnatilaisuuksia. Hänen mielestään Åkerblom oli rikollinen ekstaatikko, joka taitavasti manipuloi ihmisiä puolelleen. Uskonto oli kuin savuverho, joka peitti hänen todelliset aikomuksensa. Voipio ei myös nähnyt Åkerblomin uskonnollisessa kehityksessä minkäänlaista "siveellistä murrosta", mikä näkyi toiminnan epäjohdonmukaisuutena: vuoroin saarnaa parannusta, vuoroin antaa ohjeita hirmutekoihin (Voipio, 151).

Maria Åkerblom
Maria Åkerblom, 1972 Maria Åkerblom Kuva: Gustav Björkstrand Yle Elävä arkisto,Maria Åkerblom

Teologian tohtori, professori Gustav Björkstrand perehtyi åkerblomilaisuuteen ensimmäisen kerran teologian pro gradu -tutkielmassaan ja sittemmin väitöskirjassaan, jonka hän julkaisi vuonna 1976. Björkstrand julkaisi Åkerblomista myös elämäkerrallisen teoksen Maria Åkerblom. Elämän ja kuoleman lähettiläs (2011).

Tässä teoksessa Björkstrand kuvaa sekä Åkerblomin varhaista toimintaa että myöhempää väkivallan ja päihteiden täyteistä elämää Helsingissä Villa Toivolassa pienen kannattajakunnan ympäröimänä.

Maria Åkerblom oli elämänsä loppuun asti julkisuuden henkilö, josta muun muassa kirjoitettiin lehdissä paljon. Monet toimittajat pitivät häntä varsin kaunopuheisena, luotettavana ja charmikkaana, eivätkä he voineet uskoa, että Åkerblom olisi ollut syyllinen rikoksiin, joista hänet tuomittiin. Åkerblominkin tapauksessa kielteisten piirteiden lomassa oli myönteisiä ominaisuuksia, joita hän osasi tarpeen tullen tuoda esiin, Björkstrand huomauttaa ja jatkaa, että Maria Åkerblomin elämä ja toiminta tuovat mieleen lähinnä henkilöt, joilla on todettu olevan psykopaattisia persoonallisuushäiriötä. (Björkstrand, 275-281, 305, 307).

Ruotsinkielisessä Arkivetissa on lisää Maria Åkerblomiin liittyviä videoita, dokumentteja ja haastatteluja.

Murha maalaiskylässä eli uunisurma

Joulukuussa vuonna 1960 Hilkka Saarinen (1927–1960) katosi Krootilan kylästä Kokemäellä. Kaksitoista vuotta myöhemmin Saarisen ruumis löydettiin kotitalonsa suuren leivinuunin sisältä. Tapaus tunnetaan nimellä uunisurma. Uunisurma on jäänyt Suomen rikoshistoriaan yhtenä raa’immista henkirikoksista, jonka tekijä ei koskaan tunnustanut eikä häntä koskaan tuomittu.

Joulupäivänä vuonna 1960 perheen vanhin poika 13-vuotias Seppo oli tullut ystävänsä kanssa käymään kotonaan. Seppo hämmästyi, kun äiti ei ollutkaan kotona. Pentti-isä ei tiennyt äidin olinpaikasta mitään. Isän käytös herätti muutoinkin pojissa ihmetystä. Hän kielsi poikia menemästä keittiön vieressä olevaan huoneeseen, jossa suurin osa leivinuunin muurista oli. Huoneen oven hän oli lukinnut. Seppo huomasi, että isä oli selvästi korjaillut keittiön puolelta leivinuunia ja yrittänyt siivota jälkiään.

Saarisen perheen holtiton ja viinanhuuruinen elämä oli kylällä tunnettua. Perheen kaikki viisi lasta oli otettu huostaan näiden ollessa vielä pieniä. Lisäksi Hilkka Saarisen tiedettiin joutuneen useasti puolisonsa pahoinpitelemäksi, ja tämän vuoksi kylällä alkoikin liikkua huhuja kadonneen vaimon kohtalosta. Sinnikkäiden huhupuheiden vuoksi poliisi päättikin aloittaa tutkinnan katoamisesta. Poliisi pidätti Pentti Saarisen, mutta vapautti hänet vuodenvaihteessa. Juttu näytti jäävän ratkaisemattomaksi.

Seppo Saarista äidin kohtalo ei jättänyt rauhaan. Hän oli muun muassa kirjoittanut Elämä-lehteen kirjoituksen, jossa hän uskoi isänsä isänsä vaimolleen jotain. Vuonna 1966 Seppo Saarinen kirjoitti poliisille kirjeen, jossa hän kertoi epäilevänsä isäänsä äidin surmasta. Samassa kirjeessä hän kehotti poliisia purkamaan kotitalon uunin.

Piirroskuva naisesta makaamassa uunin sisällä
Vainaja uunin sisällä Piirroskuva naisesta makaamassa uunin sisällä Kuva: Yle kuvanauha kuvakaappaus,Yle Elävä arkisto
Nainen leivinuunin sisässä. Piirroskuva
Vainaja leivinuunin sisällä Nainen leivinuunin sisässä. Piirroskuva Kuva: Yle kuvanauha kuvakaappaus,Yle Elävä arkisto
Naisen jalka uunin sisällä
Hilkka Saarisen jalka pilkottaa uunin sisältä Naisen jalka uunin sisällä Kuva: Yle kuvanauha kuvakaappaus,Yle Elävä arkisto

Vasta vuonna 1972 poliisi päätti purkaa leivinuunin. Uunin sydämestä löytyikin kadonnut Hilkka Saarinen. Oikeuslääketieteellinen tutkimus ei kuitenkaan kyennyt aukottomasti selvittämään kuolinsyytä eikä sitä, oliko Saarinen kuollut joutuessaan muuratuksi leivinuuniin. Pentti Saarinen pidätettiin uudelleen ja häntä vastaan nostettiin syyte vaimonsa murhasta ja ruumiin kätkemisestä todennäköisin syin.

Käräjäoikeus tuomitsi Saarisen törkeästä pahoinpitelystä kahdeksan vuoden kuritushuoneeseen. Kätkemisen osalta rikos oli vuonna 1970 vanhentunut. Mutta hovioikeus vapautti Saarisen seuraavana vuonna kaikista syytteistä. Se katsoi, ettei oltu voitu näyttää toteen, että Saarinen olisi surmannut vaimonsa tai pahoinpidelleen tätä törkeästi. Korkein oikeus sinetöi tapauksen vahvistamalla hovioikeuden tuomion.

Vapautumisensa jälkeen Saarinen sai Krootilan kylässä lisänimen vapaa muurari. Hän jäi asumaan taloonsa kuolemaansa asti eikä korjauttanut purettua uunia entiselleen.

Yleisradio esitti vuonna 2013 dokumentin Autiotalokohtaloita, jossa toimittaja Lasse Grönroos palaa muun muassa Krootilaan Saaristen autioituneeseen kotitaloon. Hän tapaa kyläläisiä, jotka kertoivat kohtaamisistaan Pentti Saarisen kanssa. Hän tapaa myös eläkkeellä olevan konstaapeli Pentti Punkarin, joka sai 27.11.1972 tehtäväkseen lähteä purkamaan Saaristen talon uunia. Iltasanomien pitkäaikainen rikosreportteri Hannes Markkula muistelee dokumentissa, miten hän oli ensimmäisten joukossa Krootilassa, kun uunia alettiinpurkaa vuonna 1972.

Grönroos sai haastateltavikseen myös Seppo Saarisen ja Saarisen nuoruuden ystävän Pentti Fagerin. Hänkin palaa yli viidenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin ja joulupäivään, jolloin hän saapui Sepon kanssa Muurarinrantanakin tunnettuun uunisurmataloon.

Naistenhuijari – R.O. Auervaara

Ruben Oskar Auervaara (1906–1964) on Suomen tunnetuin ns. naisten huijari, joka jätti jälkipolville muistoksi muutakin kuin särkyneitä sydämiä ja petettyjä toiveita. Hän jätti suomen kieleen käsitteen ’auervaara’, jolla tarkoitetaan naistenhuijaajaa.

Turkulaisen pikkurikollisen Ruben Oskar Auervaaran (alkujaan Jansson) elämä täyttyi monenkirjavasta huijaamisesta, jonka uhreina olivat niin miehet kuin naisetkin. Naisiin kohdistuvia petoksia oli noin kaksikymmentä, mutta todennäköisesti naisuhreja on ollut enemmän. Auervaara istui vankilassa 26 vuotta elämästään, ja hän teki petoksia niin Suomessa kuin Ruotsissa.

Auervaara aloitti 1930-luvun puolivälissä varakkaiden naisten huijaamisen avioliittolupauksin. Auervaara lähestyi naisia kirjeenvaihtoilmoituksilla, joissa hän esiintyi vakavaraisena ja usein koulutettuna herrasmiehenä. Tavoitteena hänellä oli huijata naiselta omaisuutta, useimmiten rahaa.

Useimmiten petetyt naiset tekivät rikosilmoituksen huijarista, mutta yhden uhrin kohdalla Auervaaran teot saivat dramaattisen käänteen. Vuonna 1954 lahtelainen sairaanhoitaja surmasi itsensä. Auervaara pidätettiin ja pidätystä seurasi oikeudenkäynti, mutta raastuvanoikeus vapautti hänet. Sen sijaan hovioikeus tuomitsi Auervaaran yli puoleksitoista vuodeksi vankeuteen petoksesta Kakolan pakkolaitokseen.

Kakolasta vapauduttaan hän oli päättänyt pysyä kaidalla tiellä. Hän uskoi, että avioliitto pitäisi hänet pois rikoksista, Vuonna 1959 hän avioitui helsinkiläisen leskirouvan kanssa. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua avioelämä kyllästytti ja Auervaara päätti laatia uuden kirjeenvaihtoilmoituksen. Mutta tällä kertaa leskeksi tekeytyneen Auervaaran ilmoitukseen vastannut nainen oli ymmärtänyt ottaa selvää sulhaskandidaatistaan. Ruben Oskar Auervaara pidätettiin nyt viimeisen kerran.

Auervaara tiesi joutuvansa pakkolaitokseen, jonne hän ei halunnut palata. Hän kyhäsi housujensa polvisilkeistä liekan, johon hän hirttäytyi sellissään. Hänet löydettiin kuolleena aamulla 27.5.1964.

Maailma on paha ja siinä maailmassa pettäminen oli vain yksi luonnollinen selviytymiskeino.― Ruben Oskar Auervaara

Sodanjälkeisessä Suomessa yksi suurimmista viihteen lajeista olivat rikosuutiset ja niistä erityisesti tapaukset, joihin liittyi monenlaista huijaamista, kirjoittaa Timo Kautto teoksessaan Auervaara, aurinko- ja kevätmies (1999). Hänen mukaansa se oli aikanaan rinnastettavissa leikkiin tai urheiluun, jossa fiksuin ja viekkain voittaa. Lisäksi Kauton mukaan 1940–1950-lukujen lehtikirjoituksista voi päätellä myös sen, että myötätunto näytti olevan huijarin puolella ja naisuhreja vastaan. Kautto näkee tässä syy-yhteyden naisen aseman muutokseen sota-aikana ja sen jälkeen. Monia miehiä lienee ärsyttänyt naisten uudenlainen rooli itsenäisenä kansalaisena, jonka riippumattomuus miehistä kasvoi (Kautto, 128).

Rikosuutisten kautta Auervaarasta muovautui myyttinen hahmo, josta alkuun ei kirjoitettu nimellä vaan hän oli pelkkä "Huijari","Suurpetkuttaja"tai "Avioliittohuijari". Tämän elostelijan edesottamuksia seurattiin tiiviisti lehdissä kuin parastakin jännityskertomusta. Mika Waltarin näytelmän Gabriel, tule takaisin (1945) on arveltu pohjautuvan Ruben Oskar Auervaaraan. Näytelmästä tehtiin myöhemmin myös elokuvaversio. Elokuva-aitta-lehdessä (16/50) kirjoitettiin, että Gabriel-elokuvan päärooliin oli Suomi-Filmissä suunniteltu itse Auervaaraa (Kautto, 189).

Auervaara osasi ottaa julkisuudesta irti mahdollisimman paljon. Hän tunsi vetoa parrasvaloihin ja Auervaara kirjoittikin ehdonalaisvalvojalleen, että häntä on pyydetty Punaiseen Myllyyn kevätkaudeksi 1953. Mutta tämän vankilaviranomainen oli torjunut ehdotuksen. Hän oli samassa yhteydessä ehdottanut, että hän voisi käydä mainostamassa muistelmateostaan Lahdessa Nainen oli kohtaloni (1953) erään oikeudenkäynnin yhteydessä. Tämänkin ehdotuksen viranomainen torjui.

Lauantaivekkari-ohjelmassa vuonna 1999 vieraillut Timo Kautto toteaa, että Auervaaralla oli tarve selittää tekojaan itselleen ja hän selitti ne parhain päin. Hän teki tekonsa, koska maailma oli paha ja pettäminen oli vain luonnollinen selviytymiskeino. Toimittaja Inari Uusivirta huomautti ohjelmassa, että joidenkin Auervaaran vankilatovereista tiedetään todenneen, että Auervaara oli miellyttävä mies vailla omaatuntoa. Empatiakyvyn puute onkin yksi psykopatian tunnusmerkeistä, Kautto muistuttaa. Julkisuudessa Auervaara kuitenkin nostettiin lähes kulttihahmon asemaan, vaikka oikeuslääkäri oli jo vuonna 1945 todennut hänet psykopaatiksi.

Ruben Oskar Auervaara vuonna 1945
Ruben Oskar Auervaara Ruotsalaisen teatterin edessä v. 1945 Ruben Oskar Auervaara vuonna 1945 Kuva: Rikosmuseo kuvakaappaus,Yle Elävä arkisto

Liftarimurhat

Sydänkesällä vuonna 1971 Suomea järkytti kolmen liftaritytön katoaminen. Tyttöjen kohtalo selvisi elokuun puolivälin jälkeen, kun heidät löydettin surmattuina Etelä-Suomesta. Suomalaiset seurasivat rikostutkintaa pelonsekaisin tuntein lehdistöstä, joka kirjoittikin tapauksesta ahkerasti. Tästä henkirikossarjasta tuli poliisin laajin ja perusteellisin henkirikostutkimus vuosikymmeneen. Jutun oikeudenkäynnistä tuli monivaiheinen ja värikäs. Oman lisänsä toivat omaisten omat tutkimukset.

Heinäkuussa 1971 Salme Metsänikula oli lähtenyt linja-autolla kotiseudultaan Ummeljoelta Kymenlaaksosta takaisin opiskelukaupunkiinsa Turkuun. 23-vuotias opiskelija ehti Korialle saakka, kun hän katosi jäljettömiin. Elokuun 14. päivä 17-vuotiaat Pirjo Laiho ja Ritva Raijas lähtivät Helsingin Pitäjänmäeltä Raijaksen tädin luokse Hyvinkäälle. Perille tytöt eivät koskaan päässeet.

Metsänikula löytyi Inkoosta Degerbyssä sijaitsevasta metsästä elokuussa 1971. Nuoren naisen henkilöllisyys selvisi vasta oikeuslääketieteellisissä tutkimuksissa. Kuolinsyytä sen sijaan ei kyetty selvittämään. Ainostaan se kävi ilmi, ettei kuolinsyy ollut luonnollinen.

Elokuun 20. päivä poliisi sai tiedon, että Seutulan lentokentän niin kutsutun vanhantien varressa oli levällään nuorelle naiselle kuuluvia tavaroita. Poliisi vakuuttui paikan päällä, että tavarat kuuluivat elokuussa kadonneille Pirjo Laiholle ja Ritva Raijakselle. Tytöt löytyivätkin jo seuraavana päivänä Hyvinkään Ridasjärveltä sorakuopan läheisyydestä. Ruumiinavauksessa havaittiin ruhjeita kummankin päästä sekä verestä merkkejä alkoholista. Lisäksi toiselle nuorista naisista oli tehty seksuaalista väkivaltaa. Kuolinsyyksi todettiin häkämyrkytys. Koska poliisin tutkimuksissa oli selvinnyt, että Metsänikula oli jossain vaiheessa liftannut, häkämyrkytys antoi aiheen epäillä Laihon ja Raijaksenkin liftanneen. Henkirikossarja saikin nimekseen "liftarimurhat".

Dodge dart
Dodge Dart 1967 Dodge dart Kuva: Yle kuvanauha kuvakaappaus,Yle Elävä arkisto

Keskusrikospoliisi yhdisti kahden erillisen tapauksen tutkinnan, sillä niissä oli paljon yhtäläisyyksiä. Krp löysi tienvarresta löytyneistä tavaroista sormenjäljen, joka kuului Ensio Koivuselle, 40-vuotiaalle kaivinkonekuljettajalle. Koivunen pidätettiin kuulusteluja varten. Aluksi hän kiisti edes tavanneensa surmattuja tyttöjä, mutta tutkinnan edetessä hän tunnusti kyydittäneensä tyttöjä. Hänet vangittiin lokakuussa 1971. Marraskuussa alkoi oikeudenkäynti. Noin puolentoista vuoden kuluttua Hyvinkään kihlakunnan oikeudessa todettiin, että tytöt surmattiin Koivusen Dodge Dart -malliseen autoon johtamalla sisään pakokaasua paineletkulla. Oikeus tuomitsi hänet elinkaudeksi kuritushuoneeseen, mutta hovioikeus muutti tuomion 25 vuodeksi kuritushuonetta. Presidentti Koivisto armahti Koivusen vuonna 1981, kun tämä oli kärsinyt tuomiostaan kymmenen vuotta.

Tutkinta oli keskusrikospoliisin monivaiheisin ja laajin selvityskohde vuosiin.― Hannes Markkula

Rikostoimittaja Hannes Markkula on kirjoittanut teoksessaan Suomalainen murha 1953–1990 (1991), että liftarimurhista tuli keskusrikospoliisin laajin ja monivaiheisin tutkimus vuosiin. Krp teki kadonneista tytöistä poliisitiedotuksen, jota jaettiin lähinnä Etelä-Suomeen. Tämä oli ollut ensimmäinen kerta, kun kyseisen kaltaista julistetta käytettiin. Julistetta jaettiin muun muassa huoltoasemille. Yleisövihjeitä tulikin runsaasti yli 500 ja näiden lisäksi esiin tulivat erilaiset "näkijät", joilla oli mielestään tietoa surmista (Markkula, 88).

Keskeistä tutkinnassa oli rikostekninen työ. Siinä ennen kaikkea sormenjälkien keruu toi ratkaisevan vihjeen. Metsänikulan ruumiin löytöpaikan lähellä oli vankeinhoitolaitoksen työleiri, jonka jokaiselta vangilta päätti ottaa jokaiselta sormenjäljet. Tämä päätös oli onnistunut, sillä eräästä tyttöjen tavaroissa olleesta valokuvasta löytyi sormenjälki, joka täsmäsi työleirillä olleeseen Ensio Koivuseen. Poliisin tuntomerkkitoimistossa oli tuolloin miljoonia sormenjälkiä, ja ennen kuin vastaavuus sormenjäljille löytyi, poliisit olivat ehtineet vertailla niitä kymmeniintuhansiin jälkiin (Alibi, 10). Lisäksi rikostekninen laboratorio selvitti tyttöjen kuolinsyyn, johon ruumiinavaus ei ollut tuonut selvyyttä.

Poliistiedotuksen julisten kadonneista
Poliisin laatima juliste kadonneista Poliistiedotuksen julisten kadonneista Kuva: Alibi 6/1980 Yle Elävä arkisto

Käräjäoikeuden käsittely alkoi onnahdellen, sillä syytetyn mielentilatutkimus keskeytti sen liki vuodeksi. Mielentilatutkimuksen mukaan Koivunen oli ollut täydessä ymmärryksessä. Itse oikeudenkäynnistä tuli farssimainen, ja lehdet kirjoittivat siitä runsaasti. Istuntojen alkua pitkittivät monenlaiset selvittelyt nimien oikeinkirjoituksesta aina omaisten korvausvaatimusten käsittelyyn. Aina todistajat eivät edes ehtineet paikalle, mikä oli omiaan hidastamaan oikeusprosessia.

Lehtien lukijat saivat myös seurata, miten sekä puolustuksen että omaisten asianajajat tuskastuivat välillä asiakkaisiinsa. Koivusen kohdalla jopa siinä määrin, että hän ilmoitti ennen oikeudenistuntoa "antavansa potkut oikeusavustajalleen Paula Kokkoselle (IS, 8.12.1972). Varsinaiseksi riitelyksi äityi myös kiistely Ritva Raijaksen äidin Eila Raijaksen ja hänen asianajajansa Klaus Laguksen välillä. Eila Raijas kun oli tehnyt omia tutkimuksiaan ja marssitti asianajansa tietämättä omia todistajiaan käräjäsaliin (HS, 11.1.1972).

Koivunen ei koskaan myöntänyt syyllisyyttään eikä Eila Raijas uskonut, että tapaus olisi ratkaistu. Hän oli vakuuttunut, että murhaajia oli muitakin.

Salakuljettajien kuningas

Suomessa oli voimassa vuosina 1919–1932 kieltolaki, jonka mukaan alkoholin hallussapito ja myynti oli laitonta. Kun laillisia alkoholijuomia ei ollut saatavilla, kansa siirtyi laittomiin vaihtoehtoihin. Kieltolaki saikin aikaan ennennäkemättömän viinan salakuljetusrallin, jonka tunnetuimpia henkilöitä oli Algoth Niska.

Viipurilaissyntyinen Algoth Niska (1888–1954) oli viisilapsisen perheen kuopus, jolle urheilu ja meri olivat suuria intohimoja. Niska tulikin tunnetuksi maajoukkuetason jalkapalloilijana ja jalkapalloilun kaksinkertaisena suomenmestarina, josta meri ja laittomuudet kuitenkin veivät voiton.

Algoth Niska seurasi merikapteeni-isänsä jalanjälkiä ja pestautui jo nuorena valtameriä seilaaville laivoille, jotka veivät hänet aina Kuubaan saakka. Koulutukseltaan Niska oli perämies. Koulutus ja runsas merilläolo tekivät Niskasta kokeneen merenkävijän, jonka onnistui myös kartuttaa kielitaitoaankin ulkomaanmatkoillaan. Suomen ja ruotsin lisäksi hän taisi saksan ja englannin kielen.

Tilaisuus teki Niskasta salakuljettajan. Kieltolain voimaantulon aattona eräs helsinkiläismies myi Niskalle alkoholivarastonsa, sillä väkijuomista oli päästävä eroon ennen lain voimaantuloa. Niska ryhtyi myymään varastoimaansa alkoholia, ja asiakkaita riitti aina yhteiskunnan huipulta asti. Kun varasto ehtyi, janoisille asiakkaille oli saatava juotavaa lisää. Laillisin keinoin sitä ei kuitenkaan voinut enää hankkia.

Algoth Niskan perhekuva
Algoth Niskan perhe Viipurissa 1898 Algoth Niskan perhekuva Kuva: Museovirasto Algoth Niska,Yle Elävä arkisto

Onneksi Suomen rajojen läheisyydessä oli useita spriilastissa olevia laivoja odottamassa ostajia. Niska oli kokenut merenkävijä ja hänellä oli kielitaitoa ja nyt rahaa, joten hän hankki veneen ja lähti viinanhakureissulle.

Niskan matkat suuntautuivat myös muun muassa Saksaan ja Ruotsiin, jonne hän myi osan lasteistaan. Viinan salamyynti ja -kuljetus olivat tuottoisaa toimintaa, myös Niskalle, joskin rahat polttelivat usein hänen taskuissaan, toteaa yksi ohjelmassa haastatelluista Kari Kallonen - Niska-elämäkerran kirjoittanut kirjailija (Algoth Niska : salakuljettajien kuningas , 2000). Kallonen toteaakin, että Niskan maine oli suurempi kuin hänen omaisuutensa.

Itse salakuljetusmatkat eivät olleet helppoja. Merenkäynti yltyi toisinaan vaarallisen raivoisaksi, eivätkä viranomaisetkaan aina jääneet toiseksi jahdatessaan Niskaa. Trokari vietti yhteensä yli kaksi vuotta elämästään Suomen ja Ruotsin vankiloissa.

Kieltolain aikaan lennokkaat tarinat salakuljettajista ja heidän kissa ja hiiri -leikistään tullimiesten kanssa olivat suosittuja. Näin Algot Niskastakin tuli pikkuhiljaa elävä legenda. Viranomaiset olivat usein turhautuneita, sillä he tekivät työtään vaarallisissa ja vaativissa olosuhteissa, joissa ei aina tulitaistelultakaan vältytty. Tosin Niskan ei tiedetä niihin osallistuneen eikä häntä ylipäätään pidetty väkivaltaisena miehenä.

Suomessa kieltolaki kumottiin epäonnistuneena yrityksenä hillitä kansan viinanhimoa vuonna 1932. Niska koetti jatkaa salakuljettajauraansa Ruotsissa, mutta ura näytti olevan katkolla. Uusi ura löytyi hieman yllättäen ihmisten salakuljetuksesta. Niska oleskeli Saksassa vuonna 1938. Siellä hän näki, mitä natsien vainot juutalaisille merkitsivät. Hän arvioi, että salakuljettamalla juutalaisia turvaan, hän voisi ansaita rahaa (Santavuori 1988, 412).

Niskan omien sanojensa mukaan hän ehti salakuljettaa 151 juutalaista Suomeen. Salakuljetus loppui, kun yksi väärennetyllä suomalaispassilla matkustanut henkilö jäi tullissa kiinni. Niskasta tehtiin kansainvälinen etsintäkuulutus, mutta hänen onnistui paeta Baltian maihin. Niskan apulaiset jäivät heti kiinni. Niska palasi Suomeen juuri ennen talvisotaa, johon hänen tiedetään osallistuneen (Santavuori 1988, 412–413) Sodan jälkeen veri veti yhä merille, ja Niska tekikin muutamia salakuljetuskeikkoja ja suunnitteli maailmanympärimatkaa. Haaveet jäivät toteutumatta, sillä elämäntyyli oli vaatinut veronsa. 1951 Niskalla puhkesi vatsahaava Antwerpenissä. Pari vuotta myöhemmin hänellä todettiin aivokasvain. Niska kuoli Helsingissä 1954 vaikeaan sairauteen köyhänä, mutta ei suinkaan unohdettuna.

Algoth Niska vuonna 1954
Algoth Niska, 1954 Algoth Niska vuonna 1954 Kuva: Wikipedia Algoth Niska,Yle Elävä arkisto

Into Jyläskoski kirjoittaa teoksessaan Pirtusota Suomemme rannoilla (1976), että monet 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikaisista salakuljettajista olivat seikkalumielellä mukana. Mukaan mahtui myös raskaan sarjan rikollisia, jotka toivat esimerkiksi alkoholia Suomen lähialueilta. Heillä oli myös aseita, joita he käyttivät tulli- ja poliisiviranomaisia vastaan. Näistä kovista otteista huolimatta suuri yleisö ja lehdistö nimitti maineikkaimpia salakuljettajia mairittelevasti pirtukuninkaiksi (Jyläskoski, s. 38). Vaaralliset ja näyttävät takaa-ajot, joista kirjoitettiin lehdissä, kasvattivat salakuljettajien mainetta.

Niskan tapauksessa hänen suurimmat etunsa salakuljetuksessa olivat nopea vene, hyvät merimiestaidot ja röyhkeys sekä kyky laskelmoida. Näiden turvin hän saattoi tuoda spriikanistereita suoraan poliisiviranomaisten eteen paljastumatta kuitenkaan (Santavuori 1988, 406). Jotain hänestä kertonee sekin, että hän sai kuolinvuoteellaan tervehdyskortin presidentin rouvalta Alli Paasikiveltä.

Lähteinä käytettyjä teoksia sekä sanoma- ja aikausilehtiä: Helsingin Sanomat 14.2.– 30.4.1922, 14.10. 1971,1.12., 20.6., 30.12. 1973; Uusi Suomi 14.2. –30.4. 1922; Iltasanomat8.12. 1972; Niku Risto: Ministeri Ritavuoren murha, 2004; Voipio, Aarni: Profeettoja ja valheprofeettoja, Helsinki 1927; Markkula, Hannes: Suomalainen murha, Helsinki 1991; Björkstrand, Gustav: Maria Åkerblom. Elämän ja kuoleman lähettiläs, Helsinki 2011;Lampinen, Anne: Naistenmiehiä Casanovasta Rosvo Roopeen, Jyväskylä 2007; Kautto, Timo: Auervaara, aurinko- ja kevätmies, Helsinki 1999, O. Heiman (toim.): Pohjolan poliisi kertoo 1974, Helsinki 1974; Usko Santavuori: Algoth Niska – salakuljettajan kirjava elämä teoksessa Pohjolan poliisi kertoo 1988, Helsinki 1988; Alibi 6/1980; Dahl, Kaj: Saariston salakuljettajat, Keuruu 2003

  • Länsimetroa ryhdyttiin rakentamaan vuosien väännön jälkeen

    Metron vetämisestä Espooseen puhuttiin jo 1980-luvulla.

    Länsimetroa muistuttavaa metrolinjaa ehdotettiin rakennettavaksi jo Helsingin metron suunnitteluvaiheessa. Jo 1980-luvun alussa Espooseen ulottuvaa metrolinjaa pidettiin yhtenä vaihtoehtona kasvavan liikennöinnin parantamiseksi. Länsimetro realisoitui toteutettavaksi projektiksi vasta kun Espoon kaupunginvaltuusto hyväksyi maanalaisen asemakaavan ja rakentaminen voitiin aloittaa. Länsimetron alkupaukku koettiin 24. marraskuuta 2009.

  • Veljeni Leijonamieli taipui radiokuunnelmaksi nimekkäiden näyttelijöiden äänillä

    Veljeni Leijonamieli -kuunnelma sai ensiesityksensä 1976

    Astrid Lindgrenin rakastettu romaani muuntui kaksiosaiseksi radiokuunnelmaksi vuonna 1976 Eija-Elina Bergholmin ohjauksessa. Tarinaa tulkitsemassa oli useita nimekkäitä suomalaisnäyttelijöitä, jotka loivat kirjan hahmot eläviksi. Veljeni Leijonamieli on satukertomus hyvän ja pahan kamppailusta, veljesrakkaudesta ja rohkeudesta. Astrid Lindgrenille se oli myös kertomus yksinäisyydestä.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto

  • Länsimetroa ryhdyttiin rakentamaan vuosien väännön jälkeen

    Metron vetämisestä Espooseen puhuttiin jo 1980-luvulla.

    Länsimetroa muistuttavaa metrolinjaa ehdotettiin rakennettavaksi jo Helsingin metron suunnitteluvaiheessa. Jo 1980-luvun alussa Espooseen ulottuvaa metrolinjaa pidettiin yhtenä vaihtoehtona kasvavan liikennöinnin parantamiseksi. Länsimetron alkupaukku koettiin 24. marraskuuta 2009.

  • Radikaaleja ratkaisuja ja ennakkoluulotonta elokuvataidetta - suomalaiset leikkasivat pölyt pois arkistofilmeistä!

    Voi vitsi - Kasper Strömman purkaisi vuoristoradan

    Millaista huumoria syntyy, kun suomalaiset saavat leikata vanhoista arkistofilmeistä uusia elokuvia? Sellaista, joka yllyttää Kasper Strömmanin ehdottamaan Linnanmäen vuoristoradan purkamista. Uudessa Oi maamme! -tv-sarjassa visuaalisen alan ammattilaiset katsovat Minna Joenniemen kanssa häkellyttävän ennakkoluulottomasti tehtyjä, uusia tulkintoja Suomesta ennen ja nyt.

  • Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat on mestarillinen kuvaus sodan arjesta

    Pentti Haanpään yhdeksän miehen saappaat

    Pentti Haanpää tunnetaan pohjoisen maaseudun kuvaajana ja sotaan kriittisesti suhtautuneena kirjailijana. Haanpään tekstejä on dramatisoitu näyttämöille ja televisioon. Romaanista Yhdeksän miehen saappaat (1945) tehtiin televisioon yhdeksänosainen sarjanäytelmä vuonna 1969.

  • Mustat ja punaiset vuodet -draama puhutteli hiljaa mutta väkevästi

    Kriitikoiden ja katsojien kiittämä sarja on uhmannut aikaa

    Keväällä 1973 ensiesitetty kymmenosainen draamasarja Mustat ja punaiset vuodet on kunnianhimoinen ja ehyt suurtyö, joka on jäänyt katsojien kestosuosikiksi. Vuosiin 1932–1973 ajoittuva, Tampereelle sijoittuva ja metallimies Jokisen perheen ympärille kiertyvä tarina kertoo hämmästyttävän luontevin vedoin sen, miten Suomi tuona aikana muuttui.

  • Manillaköysi, Kirje isältä ja muita toivottuja draamoja sotien varjostamista vuosista Areenassa

    Sarjoja ja elokuvia sodan ja rauhan vuosista

    Sisua, sydäntä, vallanhimoa ja herkkää iloa läikehtii Areenaan juuri julkaisemissamme elokuvissa ja sarjoissa. Katsottavana ovat tv-elokuvat Manillaköysi, Kirje isältä, Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet sekä Vääpeli Sadon tapaus. Itsenäistä identiteettiä etsivää Suomea halkovat draamasarjat Sodan ja rauhan miehet, Yhdeksän miehen saappaat, Mustat ja punaiset vuodet Tampereella, Kukkivat roudan maat Ylä-Savossa sekä Isännät ja isäntien varjot Pohjois-Pohjanmaalla.
    Toivotut: Sodan ja rauhan vuodet -draamapaketti Yle Areenassa

  • Sodan ja rauhan miehet – faktaa vai fiktiota?

    Dokumenttidraama talvisotaa edeltävistä neuvotteluista

    Matti Tapion kirjoittama ja ohjaama kymmenosainen Sodan ja rauhan miehet on vahvaan dokumenttipohjaan perustuva näytelmäsarja talvisotaa edeltävistä neuvotteluista, niiden kariutumisesta ja lopulta Suomen joutumisesta sotaan Neuvostoliiton kanssa. Sarja seuraa myös sodan kulkua ja Suomen yrityksiä päästä rauhaan, lopullisia rauhanneuvotteluita, välirauhan aikaa ja tietä uuteen sotaan. Sarjan ensimmäinen osa nähtiin joulukuussa 1978. Sarja on katsottavissa Yle Areenassa.

  • Kuukauden suositut välitti Eilispäivän iskelmät ja maailmanhitit musiikkikuvaelmina

    1960-luvun menestyskappaleet "esi-musiikkivideoina".

    Kuukauden suositut -ohjelmassa esitettiin 1960-luvun koti- ja ulkomaiset menestyskappaleet pieninä lavastettuina musiikkikuvaelmina. Näiden ”esi-musiikkivideoiden” rekvisiittana pyöri merimiehiä, piraatteja, tiskaavia aviomiehiä, rokokootanssijoita, jenginuoria ja mitä milloinkin. Ohjelmien vakiotähti oli laulaja Laila Kinnunen.

  • Mikko Kuustosen Q-klubi oli bluesin, suomirokin ja eksoottisten rytmien sulatusuuni

    Kolmetoistaosainen musiikkisarja vuodelta 1991.

    Vuonna 1991 esitetty Q-klubi oli laulaja Mikko Kuustosen ensimmäinen pitkäaikaisempi juontopesti Ylen ohjelmasarjoissa. Yleisradion live-rocktaltioiden perinnettä jatkanut sarja kuvattiin Tampereen Tullikamarin klubilla. Vieraina ohjelmissa nähtiin Suomen tunnetuimpia rokkareita Juice Leskisestä Sielun Veljiin sekä ulkomaalaisia muusikkohuippuja. Vakiobändinä toimi Kuustosen Q.Stone-bluesorkesteri.

  • Vieraita Transilvaniasta ja aikojen takaa – tieteis- ja kauhukuunnelmia syksyä synkistämään

    Dracula, Frankenstein ja toivottuja scifikuunnelmia.

    Tieteiskertomuksissa matkustetaan esihistoriaan ampumaan dinosauruksia ja herätellään henkiin horroksessa virunut tieteilijä. Vieraalla planeetalla kasveillakin on tietoisuus ja kyky hallita vieraiden mieliä. Poikien viljelyharrastus uhkaa avata ovet ulkoavaruuden valloittajille. Dracula nousee maihin Lontoossa ja tohtori Frankensteinin luoma hirviö etsii rakkautta ja hyväksyntää syrjäisellä saarella.