Hyppää pääsisältöön

Musiikkia ajalta ennen… Avaruusromua 5.6.2016

avaruus, käsitelty kuva
avaruus, käsitelty kuva Kuva: YLE Kuvapalvelu avaruus, käsitelty kuva

Minulta on monesti kysytty, mikä sai minut aikoinaan innostumaan kokeellisesta ja elektronisesta musiikista. Mikä sai minut etsimään ja kuuntelemaan sellaista musiikkia, jota Avaruusromua-ohjelmissa kuullaan?

Olen sitä myös pohtinut. Mikä sai minut kuuntelemaan kummallista musiikkia, nykymusiikkia, elektronista musiikkia, kokeellista musiikkia, marginaalista musiikkia? Mikä sai minut ajattelemaan ja tuntemaan, että jossakin musiikissa oli jotakin erityistä? Jotakin jota monessa muussa musiikissa ei ole. Kaikki on tietysti hyvin henkilökohtaista. Miksi joku musiikki vain tuntui joltakin, mutta joku toinen ei?

Kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina vuonna 1990 lähetettiin kaikkien aikojen ensimmäinen Avaruusromua-ohjelma. Se oli 26 vuotta sitten. Ja täytyy sanoa, että tuo edellä esitetty arvoitus ei täysin ole vieläkään ratkennut, mutta aika paljon voi saada selville, kun miettii omia varhaisia ja voimakkaita musiikillisia kokemuksiaan. Mitä ihmeellistä olin kuullut ennen Avaruusromua? Mitkä musiikit herättivät minut ja suuntasivat uusiin suuntiin? Millainen musiikki johdatti minut Avaruusromun jäljille?

Tässä tulee joitakin vastauksia. Tässä on musiikkia, joka on vaikuttanut siihen miksi Avaruusromua on sellainen ohjelma kuin on, miksi Avaruusromussa soi sellainen musiikki kuin soi. Nyt en kuitenkaan tarjoa elektronista musiikkia, vaan monia muita asioita. Miksi? Osaltaan osoituksena siitä, että myös muu kuin elektroninen musiikki on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen siihen, miksi Avaruusromusta kuuluu niin outoja ääniä ja kummallista musiikkia. Musiikkia ajalta ennen Avaruusromua, olkaa hyvä.

En muista tarkkaa vuotta, mutta se oli 1970-luvun alkua. Eräänä talviaamuna kuulin radiosta jotakin joka pysäytti. Se ei ollut nykymusiikkia eikä se ollut kokeellista musiikkia. Se oli jazzia.

Se oli sympaattista ja harmonista jazzia vuodelta 1959. Se oli Charles Mingusin omakuva eli Self Portrait in Three Colors. Se oli albumilta Mingus Ah Um. Tuolla albumilla on myös eräs toinen klassikko, josta oikeastaan pidän tätä enemmän.

Se on Goodbye Pork Pie Hat, mutta kuten sanottu tuon Self Portraitin kuulin ensin ja se oli se joka ensin pysäytti ja rauhoitti.

Ja tuota kokemusta ennen, 1960-luvun lopulla olin kuullut toisenlaista, mutta yhtälailla rauhoittavaa musiikkia. Musiikkia, joka myös jäi vaikuttamaan. Se oli sävelletty 1800-luvun lopulla. Se oli klassista musiikkia.

Se oli Maurice Ravelin Pavane pour une infante défunte eli Pavane kuolleen prinsessan muistolle. En itse muista, minkä version kuulin aivan ensimmäisenä, joka tapauksessa se oli nimenomaan orkesteriversio tästä alun perin soolopianolle tehdystä sävellyksestä. Ja sen muistan, että se versio oli ilmeisen vanha ja hämyinen äänitys.

Klassinen musiikki ei ollut ihan uusi juttu silloin kun kuulin tuon, esimerkiksi Johann Sebastian Bachin musiikki oli jo jonkin verran tuttua, ja olihan esimerkiksi Wendy Carlosin elektronista Bachia sisältänyt levy Switched-On Bach ilmestynyt vuonna 1968, mutta tuo Ravel oli aivan aitoa ja perinteistä klassista orkesterimusiikkia.

Seuraava musiikkimuisto liittyy rakennukseen, jonka olin nähnyt vain kuvissa. Tuo rakennus rakennettiin joskus 1600-luvun puolivälissä ja se on Intian kenties kuuluisin rakennus, Jumna-joen varrella, Agran kaupungissa sijaitseva Taj Mahal. Se on valtaisa ja kaunis monumentti, jonka keisari Jahan rakennutti edesmenneen suosikkivaimonsa Mumtaz Mahalin hautapalatsiksi.

Suunnitelmia tuon palatsin rakentamiseksi tilattiin monilta tuon ajan suurimmilta arkkitehdeiltä, ja monia loisteliaita suunnitelmia hylättiin, kunnes Konstantinopolista kotoisin olevan turkkilaisen Ustad Isan ehdotus hyväksyttiin. Paikalle hankittiin sen ajan maailman taidokkaimmat rakentajat: muurarit tulivat Bagdadista ja Delhistä, kupolien ja holvien rakentajat tulivat Aasian puoleisesta Turkista ja Samarkandista, ja mosaiikkien tekijät Bagdadista. Rakennusmateriaaliksi valittiin valkoinen marmori. Tuota palatsia oli rakentamassa kaiken kaikkiaan 20 tuhatta miestä. Siitä tuli upea, eikä ainoastaan ulkonäöltään, vaan myös sen akustiikasta tuli ainutlaatuinen.

Siinä amerikkalaishuilisti Paul Horn soitti huiluaan Taj Mahalin legendaarisessa akustiikassa. Se oli musiikkia albumilta Inside The Taj Mahal vuodelta 1969. Se oli musiikkia, joka sai myös minut kuuntelemaan ääniä uudella tavalla. Äänien välissä oli paljon ilmaa ja tilaa, paljon avaruutta.

Ja tilaa ja avaruutta oli myös musiikissa, joka oli äänitetty vuonna 1964 ja jota itse kuulin vasta seuraavalla vuosikymmenellä eli 1970-luvulla. Levy oli nimeltään Music For Zen Meditation And Other Joys ja sen oli tehnyt amerikkalainen jazzmuusikkona paremmin tunnettu klarinetisti Tony Scott. Levyllä oli mukana kaksi japanilaista muusikkoa, jotka soittivat kotoa ja shakuhashia. Tony Scott soitti klarinettia. Musiikki oli ajalta, jolloin etnosta tai maailmanmusiikista ei puhuttu vielä mitään. Se oli outo retki tuolloin aivan vieraaseen musiikilliseen maailmaan. Se oli zeniä. Kun kaksi kättä lyö yhteen, kuuluu taputus. Millainen on yhden käden ääni?

Tony Scott ja hänen japanilaiset ystävänsä vuonna 1964 albumilla "Music For Zen Meditation And Other Joys". Myöhemmin monet muut muusikot innostuivat tuosta levystä ja ajattelivat kenties, että jos vieraaseen musiikkikulttuuriin siirtyminen onnistuu Tony Scottilta, niin se onnistuu myös muilta. No, ihan näinhän se ei käynyt; moni yritti, mutta Tony Scott oli niitä harvoja, jotka saivat aikaan jotakin kestävää.

Muistan kuinka lueskelin Wendy Carlosin erään LP-levyn takakantta. Se oli aikaa, jolloin äänilevyt olivat isoja mustia kiekkoja ja aikaa jolloin levyjen etukansiin mahtui komeita kuvia ja takakansiin paljon pientä tekstiä. Siinä tekstissä Wendy Carlos mainitsi pitäneensä jo varhain Gustav Holstin Planeetat-sarjasta. Elettiin 1970-luvun alkua, enkä minä ollut koskaan kuullutkaan mistään Gustav Holstista ja hänen musiikistaan.

Sir Charles Mackerras johtaa the BBC Philharmonic orchestraa vuonna 2009. Holstin Planeetat-sarjan Neptunus. Hienoa nähdä ja kuulla, kuinka orkesteri sen tekee:

Ja niin siinä kävi, että seuraava levyostos oli Gustav Holstin The Planets. Ensin musiikissa ihmetytti sen valtaisa teho, se oli miltei yliromanttista tai oikeastaan yli-impressionistista. Se oli suurella pensselillä maalattua musiikkia. Sarjan ensimmäinen planeetta oli Mars, se oli sodan jumalan planeetta ja se oli todella massiivista menoa. Sen jälkeen jokainen planeetta sai oman tunnelmansa mukaisen musiikin: Venus, Merkurius, Jupiter, Saturnus, Uranus ja viimeisenä Neptunus, joka oli se kaikkein ihmeellisin ja salaperäisin.

Planets-sarjan Neptunus oli musiikkia, joka vei ainakin minun ajatukseni vuosikymmeniä sitten jonnekin sellaiseen suuntaan, jota myöhemmin alettiin kutsua ambientiksi. No, eihän se mitään ambienttia ollut, vielä. Erään toisen, samoihin aikoihin kuulemani sävellyksen voi sanoa edeltäneen tuota tyyliä vielä voimakkaammin. Kirjassaan Musiikin modernismi Jan Maegaard kuvailee György Ligetin musiikkia ja sanoo sen olevan kompleksikasta, hälynomaista massaa, jonka sointiväriä muunnellaan alituisesti, usein sinänsä huomaamattomien muutosten avulla.

Ligetin musiikki tuli minulle tutuksi hyvin kiinnostavassa yhteydessä. Se soi eräässä elokuvassa, jossa musiikilla oli ennenkuulumattoman tärkeä ja erikoinen rooli. Tuo elokuva oli Stanley Kubrickin vuonna 1968 valmistunut 2001 Avaruusseikkailu.

Kuinka ihmeelliseltä tällainen musiikki kuulostikaan tuollaisessa elokuvassa:

Siinäkö ambienttia ennen ambienttia? Se oli musiikkia, jonka moni kuuli ensimmäistä kertaa elokuvassa 2001 Avaruusseikkailu. Se oli György Ligetin kuoroteos Lux Aeterna. Kun Stanley Kubrick käytti tuota musiikkia elokuvassaan vuonna 1968, se oli tuolloin uutta musiikkia. Sävellys oli valmistunut vain paria vuotta aiemmin, vuonna 1966.

Vuonna 1977 elettiin punk rockin vauhdikkainta aikaa. Toukokuussa tuona vuonna minäkin näin Ramonesin Tampereella Tekulla ja se oli hieno keikka se. Tuntuu aika uskomattomalta, mutta ei mitenkään mahdottomalta, että samaan aikaan Arvo Pärt sävelsi erään teoksen, joka ensiesitettiin Tallinnassa syyskuussa 1977. Minä en toki kuullut tuota Arvo Pärtin musiikkia tuolloin Ramonesin ja punkin huippuhetkien aikaan, vaan vasta Orwellin vuonna 1984, kun se levytettiin ja julkaistiin ensimmäistä kertaa, ja kun tuo levy kulkeutui tänne meille saakka. Se oli lähes täysin erilaista kuin mikään mitä olin koskaan kuullut.

Musikki oli Arvo Pärtin Tabula Rasan toinen osa Silentium, ja tässä versiossa toista viulua soittaa mies, jolle koko sävellys on omistettu, eli viulisti Gidon Kremer.

Vaikka yritys on kova, aivan täysin ilman elektronista musiikkia ei nyt (tarvitse) olla. Ja syy on hyvä: 5.6.2016 on Avaruusromun 26-vuotissyntymäpäivä!

AVARUUSROMUA 5.6.2016 - AVARUUSROMUA 26 VUOTTA - OHJELMAN MUSIIKKI:

CHARLES MINGUS: Self Portrait In Three Colors (Mingus Ah Um)
NORTHERN SINFONIA / MAURICE RAVEL: Pavane pour une infante défunte (French Impressions)
PAUL HORN: Mumtaz Mahal (Inside The Taj Mahal)
TONY SCOTT: The Murmuring Sound of the Mountain Stream (Music for Zen Meditation and Other Joys)
THE ROYAL PHILHARMONIC ORCHESTRA / GUSTAV HOLST: Neptune, The Mystic from The Planets Suite (The Planets Suite)
CHOIR OF NORDDEUTSCHER RUNDFUNK / GYÖRGY LIGETI: Lux Aeterna (2001 A Space Odyssey - Original Soundtrack)
GIDON KREMER & KREMERATA BALTICA / ARVO PÄRT: Tabula Rasa: II Silentium (Silencio)
DJ SCOTCH EGG: Mouse On Egg - Happy Birthday! (21 Again)

Näinkin sen voi tehdä! 1800-luvun rakennuksen vedellä täyttyneessä kellarissa kelluu henkilö, joka kuuntelee yöllä Yleisradion Avaruusromua-lähetystä:

Maapalloa kiertää noin 20 000 avaruusromun kappaletta. Dokumentaarinen video näyttää, miten avaruusromun määrä on kasvanut:

Niin, ja se Ramones... Tampereen Tekulta ei ole dokumenttia, mutta se näytti ja kuulosti tällaiselta:

Kommentit
  • Anssi Kelan lyriikka vakuutti ja liikutti

    Anssi Kela löysi vanhan menestysreseptin

    Tällä kertaa kokonaan kotimaisessa Levylautakunnassa oli mukana monen hittiartistin uutta tuotantoa. Uusia lauluja olivat kuuntelemassa Diandra, Samuli Laiho ja Pekka Laine. Äänestyksen tulos ja kommentit 1. Anssi Kela: Ilves 26 pistettä (Anssi Kela) Diandra: Ei tätä voinut ruveta analysoimaan, jäi vaan kuuntelemaan. Tarina vei heti mukanaan.

  • Kylie Minoguen kantrivalssi ja Maj Karman rokkileka

    Kylie Minoguen kantrivalssi Levylautakunnan voittaja

    Levylautakunnan arvioille alttiiksi valikoitui viikon uutuuksista mm. Australian lahja pop-maailmalle, tuore laulaja-lauluntekijä ja kotimainen rokkijyrä. Arvionsa antavat Ylen Juha-Pekka Sillanpää, Susanna Vainiola ja Jyrki Koskenseppä. Äänestyksen tulos ja kommentit 1.

  • Kolme sointua riittää tangokuninkaillekin

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela ovat yhdistäneet voimansa duoksi, joka alkaa keikkailla yhdessä ja levyjäkin on tekeillä. Levylautakunnassa Marko ja Jukka saavat arvioitavakseen viikon uutudet. Tämän duon täydentää trioksi toimittaja Maija Salminen. Pisteet ja kommentteja 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua