Ronja Salmi
Yle
Muhua oli minulle hehkutettu. Pari tuntia Tallinnasta, Saarenmaan suuntaan. Upea luonto, vielä upeammat hevoset. Mutta mikään ei valmistanut minua siihen kokemukseen, joka odotti Tihusen tilalla. 250 kaunista, lumoavaa eestinhevosta. Henkeäsalpaava luonto. Metsää, peltoja, karua katajikkoa. Niin, ja se meri ja kaislikko, jonka päässä odotti satumainen Varsasaari.
Lähdin reissuun äitini, Ystäväni hevosen kuvaajan Emmin ja kahden tallikaverini kanssa. Majoituimme ja ruokailimme Tihusen tilalla, joka myös järjesti päivittäiset vaelluksemme. Tilalla on yhteensä 250 eestinhevosta, joista noin 80 laidunsi päivät suoraan majatalomme edessä.
En ollut aikaisemmin juuri tutustunut eestinhevosiin, mutta reissun aikana useampikin vei sydämeni. Kaikki hevoset olivat järjestään todella ystävällisiä, seurallisia ja kilttejä. Hevoset olivat kooltaan enemmänkin isoja poneja, mutta niillä oli matkaa voittavat ja isot askeleet. Omaksi suosikikseni nousi nuorehko Veeba, joka oli kuuliainen ja herkkä ratsastaa. Sen korvat olivat jatkuvasti minuun päin kääntyneet, ja pienikin ohjastuntuma sai sen kaulan kaartumaan luonnollisesti kaarelle.
Joka päivä aamiaisen jälkeen suuntasimme harjauspuomille ja nousimme ratsujemme selkään. Vaellukset kestivät kahdesta jopa seitsemään tuntiin. Pidemmillä reissulla pidimme aina tauon jonka aikana niin ihmiset kuin hevosetkin söivät. Vaellusreitit kiemurtelivat pitkin Muhun saarta, joka on mieletön yhdistelmä erilaisia maastoja ja maisemia. Silmillä oli jatkuvasti jotain uutta ihasteltavaa. Seudun talot ja pihapiirit ovat huolella laitettuja, suloisia ja tunnelmallisia. Luonnosta näytillä ovat kaikki ääripäät karusta katajikosta vehreään lehtimetsään.
Pellolla laukatessamme näimme ketun ja näädän, nuoressa pajukossa peuran. Rannassa oli pikkuisia käärmeitä, kurkiparit liitelivät yli. Hirven kohtasimme onneksi auton ikkunasta, emmekä hevosen selästä käsin. Myös villisiat pysyttelivät piiloissaan, vaikka niiden möyrimisjälkiä oli kaikkialla.
Yksi unohtumattomista hetkistä oli matka Varsasaareen.
Kaikki tilan hevoset viettävät elämänsä kolme ensimmäistä vuotta Varsasaarella, jossa ne laiduntavat vapaasti vuoden ympäri. Tie Varsasaareen kulkee kaislikon läpi ja matkaa on ainakin kilometri. Tuntui hullulta ohjata hevonen parimetriseen kaislikkoon, jota halkoi traktorin ajama, veden vallassa oleva tie. Vesi oli hevosia mahaan saakka, mutta ne kauhoivat varmasti ja epäröimättä eteenpäin. Vesi ja hevosten kaviot saivat aikaan pauhun, jonka pystyn edelleen palauttamaan mieleeni. Kaislikko oli yli kypäränuppien. Sivuilla näkyi vain loputonta, tuulessa heiluvaa ruokoa.
Perillä sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä. Karun saaren toisella puolella näkyi laukkaavan hevosen siluetti. Äkisti niitä oli enemmän, ja hetkessä ne laukkasivat jo kohti. Kuin elokuvassa, lauma nelisti meitä päin, pitkät harjat tuulessa hulmuten. Hirnuen ja höristen ne pysähtyivät meidän ympärillemme, yrittäen tervehtiä kaikki saapuneita hevosia. Tilanteesta oli turha yrittää ottaa kuvaa, sen verran pitelemistä oli kullakin oman ratsunsa kanssa. Saaressa joskus olleet hevoset olisivat mieluusti jääneet saarelle vähän pidemmäksi aikaa... Ja niin olisin minäkin. Laumaa katsoessani ajattelin, että tämän lähemmäksi en varmasti koskaan pääse unelmieni villihevosia. Kuinka kiinnostavaa olisikaan ollut jäädä vain katselemaan laumaa, seuraamaan sen elämää. Viikoksi. Kahdeksi. Koko kesäksi.
Ensi osassa kerron toisesta unohtumattomasta hetkestä, jolloin aurinko laski ja lauma päästi meidät luoksemme.
