Hyppää pääsisältöön

Merkillinen oopperajohtaja Juhani Raiskinen

Juhani Raiskinen
Juhani Raiskinen Kalle Kultalan kuvaamana vuonna 1970. Juhani Raiskinen Kuva: Yle/Kalle Kultala Juhani Raiskinen

Yleisradion emeritus musiikkipäällikkö Antero Karttunen muistelee ystäväänsä oopperajohtaja Juhani Raiskista. Juhani Raiskinen kuoli kotonaan Jämsässä sunnuntaina 5. kesäkuuta.

Juhani Raiskisen (29. syyskuuta 1937- 5. kesäkuuta 2016) tie keskeiseksi oopperavaikuttajaksemme viime vuosisadan päätösneljänneksellä ei suinkaan kulkenut tavallisia uria. Hän kasvoi pääkaupungin silloisilla laitamilla Puistolassa, josta hän erkaantui vasta kouluajan ja armeijakauden jälkeen unohtamatta silti koskaan tätä todellista kasvualustaansa.

Siellä hän imi vaikutteita sodanjälkeisestä rutiköyhästä elinmiljööstä, joka vuosikymmenien jälkeen jalostui hänelle eläkevuosina toimintana itäisen rajan takana olevien sukulaiskansojen hyväksi: vielä viimeisen toukokuunsa aikana hän vietti viikon itäkarjalaisten heimoveljien luona jakaen puutteessa oleville yhdessä kerättyjä tarvikkeita. Hänen sosiaalinen tuntonsa oli vaatinut osallistumista tällaiselle työlle, jossa oma mukavuus jää toisarvoiseksi avuntarjoamisen tuottaman tyydytyksen rinnalla.

Hänen elämänkarttaansa sisältyivät myös sotalapsen kokemukset Ruotsissa...
jonne hänet sisarineen lähetettiin pakoon Helsingin pommituksia. Huvittuneena hän muisteli, kuinka naapurimaassa jossakin asemalaiturille purkautuneet lapset joutuivat kuin arpajaisiin, jolloin hän omien sanojensa mukaan rumimpana lopulta seisoi yksin: kaikki muut oli jo kaupattu.

Mutta hänet poimiva perhe saikin käsiinsä todellisen kultakimpaleen: tämä lauloi, soitti ja huvitti kaikkia ja oppi nopeasti uuden kielen niin, ettei osannut sanaakaan suomea palatessaan suomenkieliseen puistolalaiskotiinsa.

Ympyrä sai hupaisan pyöristyksensä. 1990-luvun puolivälissä Göteborgin oopperan johtajaa haastateltiin televisiossa. Sodanaikuiset huoltajavanhemmat tunnistivat äkkiä oman hoidokkinsa, ottivat yhteyttä ja saivat pikaisen kutsun oopperaan: jälleennäkeminen oli riemukas.

Jussin äiti halusi kuitenkin kouluttaa poikansa paitsi pianotunnein myös Normaalilyseon...
eli Norssin oppilaana, mikä mutkisti koulumatkat ylipitkiksi. Luokkatovereista tuskin kukaan aavisti, että poika nousi satoaikoina jo viideltä ehtiäkseen poimia riittävät vihannesmäärät torille vietäviksi. Sitten oli ehdittävä kouluun kuten muittenkin, golffareissaan.

Soittotaito kuitenkin edistyi, ja hymyillen Jussi muisteli, kuinka hän 15-vuotiaana soitti Puistolan orkesterin kanssa Tšaikovskin b-molli pianokonserton jonkinlaisena helponnettuna versiona. Mutta tällä ei elänyt, ja Jussin oli ansaittava myös rahaa. Niin hän päätyi ravintoloihin pianistiksi ikärajan ylityttyä, ja vuosia hän soittikin lukuisissa pääkaupungin yhtyeissä: hän oppi nopeasti kaikki tarvittavat kuviot, ja hänestä kehittyi alalla todellinen virtuoosi.

Sitten tulivat ylioppilastutkinto Norssissa, asevelvollisuus ja keskittyminen opintoihin niin Sibelius-Akatemiassa kuin yliopistossa. Mutta hänen oli myös ansaittava elatuksensa: Jussi kouluttautui radion äänitarkkailijaksi ja toimi näissä tehtävissä nelisen vuotta pianonsoiton ja yliopisto-opintojen ohella. Hän ehti laatia gradunkin valmiiksi Šostakovitšin preludeista ja fuugista, kunnes hän voitti Maj Lind-kilpailut, antoi ensikonsertin ja alkoi opiskella orkesterinjohtoa.

Tampereelta Jussi löysi kapellimestarin työtä ensin teattereista, sitten kehittyvästä kaupunginorkesterista, jota hän johti aina vuoteen 1973. Tällöin tapahtui suuri muutos.

Hänet kutsuttiin Kansallisoopperaan Leif Segerstamin aisapariksi tuotannosta vastaavaksi...

mistä tehtävästä hän kuin automaattisesti liukuikin koko talon johtajaksi kumppanin siirryttyä ulkomaisiin orkestereihin.

Muusikon elämän toinen vaihe alkoi 36-vuotiaana: Jussi omistautui ennen kaikkea oopperalle ja keskittyi erityisesti suomalaiseen ohjelmistoon ja oman laitoksensa ensemble-työskentelyyn. Työ oli tuloksellista molemmilla alueilla: keskeisten teosten, Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten ja Aulis Sallisen Punaisen viivan merkeissä vierailtiin aina New Yorkin Metropolitania myöten. Samalla, kun esiin tuli suuri määrä suomalaisia uutuuksia, rinnalla esitettiin myös kansainvälisiä harvinaisuuksia. Laajaa ohjelmistoa pystyttiin esittämään omin, suomalaisin voimin, mikä loi lujaa pohjaa koko laulukulttuurillemme. Tuotannon todellisena huippupisteenä toimi Paavo Heinisen Silkkirumpu keväällä 1984 niin musiikillisena kuin visuaalisena ilotulituksena. Nyt tapahtui jälleen käänne:

Juhani Raiskinen kyllästyi Kansallisoopperan loputtomiin rahavaikeuksiin. Hän päätti ryhtyä teatterimuusikoksi...

ja palasi Tampereelle. Tampereen Työväen Teatterissa hän suorittikin erittäin kauaskantoista työtä niin kapellimestarina, sovittajana kuin säveltäjänä.

Mutta katkos tuli jälleen: vuonna 1992 hänen kutsuttiin Göteborgin oopperakorkeakoulun professoriksi ja parin vuotta myöhemmin kaupungin oopperatalon johtajaksi. Samaan aikaan Helsingin uudessa oopperatalossa oli muutamassa vuodessa syntynyt, poliittisiakin intohimoja lietsonut tulehtunut tilanne, ja lopulta hallintoneuvosto päätti kutsua kokeneen sotaratsun, Jussin, selvittämään tilannetta.

Jälleen oli edessä uusi vaihe, nyt viimeinen oopperan parissa. Vuosituhannen päätös sujui monien kotimaisten kantaesitysten, Erik Bergmanin Det sjungande trädet -oopperan Berliinin vierailun ja ennen kaikkea Wagnerin Ringin jättituotannon merkeissä. Talon voimavarat venytettiin äärimmilleen - mutta voitokkaasti.

Rahat olivat kuitenkin jälleen lopussa. Ratkaisevassa hallintoneuvoston kokouksessa Juhani Raiskinen löi sananmukaisesti hanskat tiskiin, ilmoitti eroavansa heti tehtävästään, koska hän ei saanut tukea edes omalta johdoltaan. Hän hyppäsi autoonsa, ajoi Jämsään huvilalleen ja jäi sinne. Vain vaivoin hänet saatiin taivuteltua viemään kautensa loppuun kevääseen 2001. Alban Bergin Wozzeckilla lyötiin piste hänen työlleen Kansallisoopperassa.

Lopullisesti eläkkeelle siirryttyään...

Jussi omistautui Jämsän Hopsussa sijaitsevalle huvilalleen ja eläytyi kyläyhteisön elämään jopa viikoittaisin voimisteluilloin tai talosta taloon kiertävin seuroin: Puistolan entinen pioneeri ei vältellyt hengellistäkään sanomaa.

Ei hän myöskään kaihtanut jääkäriappensa vaiheiden selvittelyä Lockstedtista Vuoksen rintamalle. Viimeisinä vuosinaan Jussi omistautui kuitenkin yhä useammin vanhenevassa ja autoyhteyksiä vailla olevassa asuinympäristössään läheisten naapuriensa palveluun ja kuljetuksiin parin peninkulman päähän ”lähikauppoihin" Jämsänkoskelle.

Joka aamu hän ehdottomasti kuitenkin eristäytyi omaan hirsiseen, päärakennuksesta erillään olevaan musiikkimökkiinsä omistautuen pianolleen aivan viimeiseen viikkoonsa saakka. Hän halusi säilyttää tosiaikaisen tuntuman elävän musiikin tekoon. Sen jälkeen seurasi puutarhanhoitoa: käden tuntuma alati muuttuvaa luontoon oli elinehto.

Jussi nukahti sunnuntai-iltana 5. kesäkuuta 2016 puutarhansa penkille levähtäessään tuntien kitkemisen jälkeen. Vierelle valmiiksi vedetty kasteluletku jäi tällä kerralla käyttämättä.

Mikä tämä kummallinen mies oikein oli...

Hänen taustanaan oli suunnaton lukeneisuus, poikkeuksellisen laaja kielitaito, poliittinen valveutuneisuus sekä historian ja yhteiskunnan tuntemus. Erityisen läheinen hänelle oli Italia kuvataiteineen renessanssin mestareita myöten.

Hänellä oli ainutlaatuinen kyky eläytyä toiseen ihmiseen, taito myös nopeasti erottaa vilppi tai oman edun tavoittelu, joihin hän aikanaan ehtimiseen törmäsi. Silti hän säilytti valoisuutensa ja uskonsa myös sanan kaikissa merkityksissä.

Jussia jäivät kaipaamaan ensisijaisesti pohjalainen Leena-vaimo ja kaksi lasta perheineen. Nuorin poika, Jaakko, menehtyi juuri ennen isäänsä parisen viikkoa aikaisemmin.

Antero Karttunen

Kommentit