Hyppää pääsisältöön

Valikoivaa uutisointia maahanmuuttajista ja muukalaisvihasta

Euroopan pakolaiskriisin uutisoinnissa on ollut varmasti paljon puutteita. Kun pakolaisten lähtömaiden ahdingosta ei ole kerrottu mediassa riittävän selkeästi, monet ovat kuvitelleet, että pakolaiset ovat tulleet Eurooppaan lähinnä etsimään parempaa toimeentuloa. Epäselväksi on jäänyt myös se, että suurin osa maailman pakolaisista elää edelleen kehitysmaissa ja vain murto-osa heistä on ylipäänsä yrittänyt päästä Eurooppaan. Esimerkiksi Syyrian sisällissotaa pakoon lähteneistä ihmisistä suurin osa elää pakolaisina naapurimaissa Libanonissa, Jordaniassa ja Turkissa.

Hyvin vähälle huomiolle mediassa on jäänyt se tosiasia, että viime vuosina Saharan eteläpuolisen Afrikan maista lähteneistä suurin osa ei ole suinkaan hakeutunut Eurooppaan, vaan Etelä-Afrikkaan. Etelä-Afrikassa elää tällä hetkellä mahdollisesti jopa viisi miljoonaa muista Afrikan maista kotoisin olevaa maahanmuuttajaa. Osa heistä on paennut sisällissotaa ja poliittista sekasortoa kotimaassaan ja tullut Etelä-Afrikkaan hakemaan turvaa. Toiset ovat tulleet Etelä-Afrikkaan etsimään työtä, koulutusta ja säädyllistä toimeentuloa. Joukossa on myös paljon yrittäjiä, etenkin päivittäistavarakauppiaita.
Yhteiselo maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä ei ole sujunut vaikeuksitta Etelä-Afrikassakaan. Vuosina 2008, 2010 ja 2015 useat sadat siirtolaiset muista Afrikan maista ovat saaneet surmansa kantaväestöön kuuluvien miesjoukkojen hyökkäyksissä.
Johannesburgissa sijaitsevan Witwatersrandin yliopiston journalistiikan professori Anton Harber kertoo, kuinka Etelä-Afrikan viranomaiset reagoivat väkivaltaisuuksiin vuosi sitten. Harberin kirjoittama artikkeli löytyy Ethical Journalism Network -järjestön julkaisemasta pakolaisuusuutisointia käsittelevästä raportista nimeltä Moving Stories, Liikuttavia tarinoita.

Mies tiiliseinän edessä ja mukana kuvatekstejä
Anton Harber Mies tiiliseinän edessä ja mukana kuvatekstejä anton harber

Hillbrow’n kaupunginosassa Johannesburgissa asuva eteläafrikkalainen nainen, hänen burundilainen poikaystävänsä ja heidän kolmikuukautinen tyttövauvansa heräsivät eräänä toukokuun yönä siihen, että kerrostaloasunnon ovi potkaisiin auki. Asuntoon sisälle ryntäsi joukko poliiseja ja sotilaita, jotka osallistuivat Operaatio Fielaksi kutsuttuun viranomaisoperaatioon. Fiela on sothon kieltä ja tarkoittaa siivoamista tai roskien lakaisemista. Poliisin ja sotilaiden yhteisoperaatio toteutettiin vastauksena maahanmuuttajiin kohdistuneeseen väkivaltaisuuksien aaltoon. Hallituspuolue ANC:n pääsihteerin Gwede Mantashen sanoin operaation tarkoituksena oli ’päästä eroon laittomista ja rekisteröimättömistä maahanmuuttajista’. Toisin sanoen operaatio kohdistui kaupunkia riivanneiden väkivaltaisuuksien uhreihin, eikä väkivallan tekijöihin.”

Oikeudenkäyntiasiakirjojen mukaan poliisi kysyi poikaystävän papereita. Kun hän näytti burundilaista passiaan, poliisi läimäytti häntä kasvoihin. Eteläafrikkalaisnainen yritti näyttää poliiseille paikallista henkilöllisyysasiakirjaansa, mutta poliisit kieltäytyivät katsomasta sitä. Pariskunta komennettiin alakertaan ja vietiin poliisiasemalle, missä he saivat istua lattialla useita tunteja ilman huopaa, ruokaa ja kuivaa vaippaa vauvalleen, kunnes nainen vihdoin pääsi todistamaan henkilöllisyytensä paikalliselle konstaapelille ja hänet päästettiin vapaaksi.
Tällaisista yksittäisistä ihmiskohtaloista ei juuri kerrottu Etelä-Afrikan mediassa, eikä myöskään siitä, että asianajajat pääsivät tapaamaan pidätettyjä vasta kahden erillisen tuomioistuinkäsittelyn jälkeen. Turvallisuusviranomaiset kutsuivat sen sijaan luottotoimittajiaan kuvaamaan ratsioita, joissa pidätetyt pakotettiin makaamaan vatsallaan rappukäytävillä sillä välin kun poliisit ja sotilaat syynäsivät asukkaiden omaisuutta. Sanomalehtien etusivuilla julkaistut valokuvat keskellä yötä herätetyistä vähäpukeisista ihmisistä makaamassa rappukäytävän betonilattialla muistuttivat Anton Harberin mukaan lähinnä rotuerottelukauden julmia poliisioperaatioita, mutta harva kolumnisti otti kantaa poliisin voimatoimia vastaan. Poliisilla tuntui olevan myös yleisö puolellaan. Useimmat eteläafrikkalaiset pitävät tarpeellisena sitä, että rikollisuuteen ja laittomaan siirtolaisuuteen vastataan riittävän jämerin ottein.

”Operaatio Fiela alkoi reaktiona väkivaltaisuuksiin, mutta pian siitä kehkeytyi suuroperaatio rikollisuutta vastaan. Poliisioperaation kohteena oli sekä paikallisia kantaväestön edustajia että maahanmuuttajia. Kapkaupungin poliisitiedottaja kertoi ennen Bellvillen lähiöön tehtävää ratsiaa, että poliisit etsivät ennen muuta laitonta tavaraa, oli sitten kyse aseista, salakuljetetuista savukkeista, piraattituotteista tai huumeista. Poliisitiedottaja ei lainkaan maininnut maahanmuuttajia. Poliisin mukana liikkunut reportteri kertoi, kuinka poliisit ’raivasivat tiensä’ asuinalueen läpi. Erästä poliisikonstaapelia siteerattiin seuraavasti: ’Olemme täällä suojellaksemme liikeyrityksiä, jotta kauppaa voidaan käydä vapaasti ja talous voi kasvaa.’”

Anton Harberin mukaan vain muutamat yksittäiset järjestöjen edustajat yrittivät kyseenalaistaa poliisioperaation tarkoitusperiä ja käytännön toteutusta. Kuntatyöntekijöiden liiton edustaja arvosteli poliisioperaation nimeä, joka rinnasti Etelä-Afrikan maahanmuuttajaväestön pois siivottavaan roskaan. Poliitikot ja median vahtikoirat eivät juuri kyselleet, miksi muukalaisvihaa vastaan reagoitiin ratsaamalla maahanmuuttajia, tai millä perusteilla lyhytaikaisesta muukalaisvihan liennyttämiseen tähtäävästä operaatiosta tehtiinkin poliisin voimanosoitus rikollisuutta vastaan.
Eniten Anton Harberia tuntuu hirvittävän se, että media nieli lähes sellaisenaan poliisioperaation johdon välittämän viestin, jossa rikollisuus ja maahanmuuttajat esitettiin osana yhtä ja samaa ongelmaa.

”Media on laiska ja ylläpitää lukuisia myyttejä maahanmuuttajista. Mikäli hallitus ilmoittaa, että Etelä-Afrikkaan saapuu joka vuosi 30 000 lapsikaupan uhria, tämä lukumäärä raportoidaan sellaisenaan ja siitä tulee vallitseva käsitys – siitä huolimatta että hallituksen omat tilastot eivät lainkaan tue väitettä. Jos ministeri sanoo, että maahanmuuttajat vievät työpaikkoja kantaväestöltä, tämä vaikuttaa keskeisesti siihen, kuinka maahanmuutosta keskustellaan. Ihmiset ovat ymmärrettävästi närkästyneitä, jos he ovat itse työttömiä, ja syyttävät maahanmuuttajia omasta työttömyydestään. Tätä myyttiä pidetään yllä, vaikka todisteet osoittavat, että maahanmuuttajat itse asiassa luovat enemmän työpaikkoja kuin vievät.”

Laiskuus ei kuitenkaan ole Anton Harberin mielestä ainoa selitys kritiikittömään mediaraportointiin. Toinen keskeinen syy liittyy mediatyöntekijöiden irtisanomisiin. Kuten monissa Euroopan maissa, myös Etelä-Afrikassa mediatalot kamppailevat rahoitusvaikeuksien kanssa ja joutuvat irtisanomisten jälkeen teettämään työt aiempaa vähäisemmällä työvoimalla.
Perinteisen median menettäessä lukijoita ja katsojia mediayhtiöiden päättäjät ovat myös pyrkineet keskittymään uutisoinnissaan aiheisiin, jotka kiinnostavat eniten heidän olemassa olevaa, maksavaa yleisöään. Koska paperittomia siirtolaisia ei näy markkinatutkimuksissa, heitä ei myöskään koeta osaksi median kohdeyleisöä.
Niinpä media on jättänyt kokonaan raportoimatta tapauksista, joissa poliisit ja sotilaat ovat piirittäneet kokonaisia asuinalueita, tehneet kotietsintöjä alueen jokaisessa talossa ja pidättäneet useita satoja ihmisiä, joilla ei ole ollut asianmukaisia papereita. Vaikka asukasjärjestöjen edustajat ovat yrittäneet tuoda näitä tapauksia julkisuuteen, suuren yleisön mielikuvissa mitään tällaista ei ole tapahtunut, sillä media ei ole ollut paikalla raportoimassa asiasta.

”Mediaraportointi maahanmuuttajista noudattaa yleensä seuraavaa kaavaa: Kun maahanmuuttajat joutuvat väkivaltaisuuksien aallon kohteeksi, sanomalehtien etusivuilla on kuvia väkivallasta ja uutisointi on laajaa ja yksityiskohtaista. Samalla kerrotaan väkivallan uhrien avustuskampanjoista ja julkaistaan juttuja ihmisistä, jotka vapaaehtoisina auttavat väkivallan uhreiksi joutuneita tai osoittavat mieltä väkivaltaisuuksia vastaan. Mutta sen jälkeen kun väkivaltaisuudet laantuvat, maahanmuuttajista kerrotaan mediassa yleensä vain rikosuutisten yhteydessä.”

Journalistiikan professori Anton Harber kertoo kotikaupunkinsa Johannesburgin muutoksesta sitten rotuerottelukauden, jolloin valkoiseen vähemmistöön kuuluvat perheet elivät omissa lähiöissään ja mustat olivat pakotettuja asumaan omilla asuinalueillaan silloisten rotulakien määräysten mukaisesti.
Tänä päivänä Johannesburg on kosmopoliittinen ja monikulttuurinen kaupunki, jossa on kortteleita, joissa puhutaan enemmän ranskaa kuin englantia. Etnisen ruuan ystävät tietävät, mistä löytyy Pikku-Kinshasaksi kutsuttu kongolaisravintoloiden keskittymä tai mistä löytyy etiopialaisista herkuista kuuluisa Pikku-Addis.
Maahanmuuttajia tapaa tänä päivänä yritysten hallituksissa, yliopistojen luentosaleissa, kadunvarsien kauppakojuissa sekä verkossa, missä yhä useampi afrikkalaissiirtolainen kirjoittaa blogia kokemuksistaan siitä, millaista on elää maahanmuuttajana muukalaisvihamielisessä Etelä-Afrikassa.
Mutta valtamediassa maahanmuuttajien kirjoa ei Anton Harberin mukaan yleensä näy – paitsi silloin kun joku heistä syyllistyy rikokseen tai kun he joutuvat väkivaltaisuuksien kohteeksi laajemmassa mitassa.

”Operaatio Fiela esiteltiin pyrkimyksenä vähentää laitonta maahanmuuttoa ja siihen liittyvää rikollisuutta, mutta valtaosa pidätetyistä oli paikallisia eteläafrikkalaisia. Poliisi raportoi, että operaation ensimmäisen kuukauden aikana 1600 ulkomaan kansalaista ja 2300 eteläafrikkalaista oli pidätetty erilaisista rikoksista, kuten huumeiden hallussapidosta, murhista, raiskauksista ja ryöstöistä. Viranomaiset kertoivat pidättäneensä useita satoja maahanmuuttajia ja takavarikoineensa suuria määriä huumeita, ikään kuin nämä kaksi asiaa olisivat liittyneet välittömästi toisiinsa. Todellisuudessa useat pidätetyistä otettiin kiinni vain siksi koska heillä ei ollut oleskelulupaa, ja suurin osa huumerikoksista epäillyistä olikin Etelä-Afrikan kansalaisia. Uutisoinnista syntyi kuitenkin sellainen mielikuva, että viranomaiset olisivat onnistuneet kitkemään nimenomaan laittomien maahanmuuttajien harjoittamaa rikollisuutta.”

Vaikka maahanmuuttajien joukossa on toki huumerikoksiin, omaisuusrikoksiin ja myös väkivaltarikoksiin syyllistyneitä, useimpien pidätettyjen maahanmuuttajien ainoa rikos oli se, ettei heillä ollut voimassa olevaa oleskelulupaa. Ja vaikka osalla maahanmuuttajista ei ollut oleskelulupaa, monilla muilla sellainen kuitenkin on.
Maahanmuuttajiin kohdistuneissa väkivaltaisuuksissa on Anton Harberin mielestä ollut erityisen surullista se, että hyökkäysten uhreiksi ovat yleensä valikoituneet köyhien mustien asuma-alueilla pieniä päivittäistavarakauppoja pitävät pienyrittäjät, jotka ovat olleet kotoisin muista Afrikan maista. Lähes aina väkivallan tekijöinä ovat olleet työttömät, heikosti koulutetut paikalliset miehet, jotka ovat kokeneet, että heidän oman syrjäytymisensä syynä ovat juuri nämä pikkukauppojen pitäjät.
Köyhimmissä mustien hökkelikylissä maahanmuuttajiin kohdistuvat väkivallanteot ovat miltei arkipäivää, josta media raportoi yleensä vasta sitten kun on jo myöhäistä. Näin tilannetta kommentoi eräs paikallisen asukasjärjestön aktiivi.

”Kun maahanmuuttajien vastaiset väkivaltaisuudet leimahtavat, näyttää siltä kuin väkivalta ilmaantuisi ikään kuin tyhjästä. Mutta tämä johtuu siitä, ettei media raportoi lähes jatkuvasti tapahtuvista yksittäisistä väkivallanteoista maahanmuuttajia vastaan ja ongelma havaitaan vasta kun tilanne ryöstäytyy täysin hallinnasta. Mutta kun olemme yrittäneet kiinnittää median huomiota näihin jatkuvasti tapahtuviin yksittäisiin väkivallantekoihin, toimituksissa ei ole yleensä oltu kiinnostuneita, koska asia ei välittömästi koske heitä itseään eikä heidän kohdeyleisöään.”

Peik Johansson

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta