Hyppää pääsisältöön

Saaristomeren salaisuudet

Kasnäs - Bengtskär - Örö - Stora Buskär

Aamu sarastaa vielä vaaleanpunaisena, kun lähdemme ajelemaan kohti Saaristomeren kansallispuistoa ja Kasnäsin satamaa. Jos kotoa herätessä lähtö olikin hieman tahmea, niin varhaisen aamun maisemat herättelevät mielen. Nyt kädessä on kupillinen kuumaa kahvia ja fiilis katossa. Hyvästelemme Ykköstien Halikon kohdalta ja käännös käännökseltä tiet vaihtuvat pienempiin. Maisemat muuttuvat nopeasti: puut ovat pitkiä ja rakennuksissakin jotain merentakaiseen viittaavaa. Vaikka merta ei tielle näy, aistimme olevamme sitä lähellä; vilkaisu kännykän karttaan paljastaa, että olemme jo pitkällä saaristossa.

Ja kun on aikaisin liikkeellä, näkee enemmän luontoa myös autosta käsin. Ajaessamme Kemiönsaaren usvaisten peltojen läpi näemme komean sarvipään, uroshirven, joka katselee meitä ylväänä kallion laella. Hetki sen jälkeen tuuheahäntäinen kettu kipittää tien yli. Tuntuu siltä, että luonto tervehtii näin meitä, ottaa vastaan saariston aikaiset vieraat.

Bengtskärin majakka

Kasnäsin satamakahvilassa juomme toiset aamukahvit ja juttelemme merestä. Antti ei merestä pidä. Hän on järvimiehiä, tykkää siitä, että vastaranta on näkyvissä. Reetta ajattelee juuri päinvastoin – häntä kiehtoo aava ulappa ja sen takana oleva tuntematon.

Kaljaasi Inga odottaa meitä satamassa. Kyllä sellainen laiva osaakin olla juhlava näky! Hyppäämme puiselle kannelle, tervehdimme laivan kapteenia ja kotvaa myöhemmin satama onkin jo selkämme takana, edessä seikkailuja meren täydeltä. Korvissa soi Pirates of the Caribbean -elokuvan teema kun nuuhkimme Luna-koiran kanssa raikasta meri-ilmaa kaljaasin keulassa ja suuntaamme kohti ulkosaaristoa.

On vaikea sanoa, missä kohtaa sisäsaaristo muuttuu ulkosaaristoksi, mutta aika pian lähdön jälkeen horisontissa saattaa tunnistaa lukemattomista kuvista tutun hahmon. Siellä se on, Bengtskärin majakka. Anttia jännittää jo hieman; hän on ajatellut kohdata pahan korkeanpaikankammonsa ja kiivetä tänään majakaan.

Bengtskärin majakan nimellä on synkkä historia. Kerrotaan, että Bengt-niminen kapteeni haki haaksirikkonsa jälkeen turvaa kulta-arkkuineen juurikin tältä luodolta, mutta saaristolaiset nitistivät miekkosen ja veivät saaliin. Tarinan pohjalta luoto sai kuitenkin nimensä, Bengtskär.

Reetta ja Luna tähystävät majakkaa.
Reetta ja Luna tähystävät majakkaa. Kuva: EPA/ Miikka Niemi majakka,Bengtskär

Merenkäynti yltyy nytkin lähestyessämme majakkasaarta. Kaljaasissa se ei tunnu miltään, mutta rantautumisessa käyttämäämme pikkuvenettä aallot keinuttavat niin, että laivan kannelta sen kyytiin kipuaminen vaatii tarkkuutta – varsinkin Luna-koiran laskeminen kaljaasilta vie tovin.

Kohta alumiinivene loikkii aalloilla vain kurvatakseen kapeaan kalliopoukamaan ja sen laituriin. Kipuamme ylös ja käännymme katsomaan majakkaa oikein kunnolla. Perhana, että se onkin komea kohotessaan siinä!

Käymme ensin loitompana, silokallioilla. Siellä täällä on pyöreämuotoisia monttuja, joiden pohjalla lainehtii vettä. Kalliolla aikamme hypittyämme ja ihailtuamme majakan komeaa profiilia on aika kivuta ylös. Antti vetää henkeä muutaman kerran ennen kierreportaikkoon sukeltamista, mutta Luna vetää Reettaa innoissaan perässään kohti korkeuksia – Lunan päätä ei tunnu huimaavan, vaikka se hyppää välillä katselemaan maisemia majakan pyöreiden ikkuioiden paksuihin syvennyksiin.

Henkilö opasterakennelmassa.
Henkilö opasterakennelmassa. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Antti liimautuu vaistomaisesti portaikon ulkoreunaan, mutta koska kierteet ylös tuntuvat vain jatkuvan ja jatkuvan, pelkokin alkaa jo haihtua ikuisuudelta tuntuvalla matkalla. Mitä ylemmäs nousemme, sitä kuumempi tulee. Ei pelkästään kapuamisen takia, vaan lämmin ilma on fysiikan lakien mukaisesti pakkautunut ylös.

Viimein huipulla odottaa palkinto, jonka takia kannatti hieman pelätäkin. Aavaa piisaa silmänkantamattomiin. Ei se meri nyt ihan pöllö paikka ole, Anttikin tuumaa mutta jatkaa, ettei siitä kyllä järven veroista minun kirjoissani saa. Reetta ihailee maisemia ja näkee viereisten kallioiden muodoissa valaiden lauman, joka on matkalla kauas jonnekin. Kaukokaipuu valtaa mielen.

Vaikka paikalla onkin synkkä historia, huokuu majakka jotain käsittämätöntä rauhaa ja levollisuutta. Mutta yksinäistä täällä varmasti on ollut, niillä majakanvartioilla jotka ovat saarta asuttaneet. Tulee mieleen kirja Muumipappa ja meri, ja Muumipapan romanttinen kaipuu vartioida majakkaa.

Örö

Jätämme majakkasaaren taaksemme ja suuntaamme purjeet kohti Örön vanhaa sotilassaarta. Retkemme eläinhavainnot jatkuivat: juuri ennen saarelle saapumista bongaamme kaljaasilta merikotkan istumassa merimerkin päällä. Se on komea näky, ikään kuin sekin olisi tervehtinyt meitä hiljaa vierailumme hyväksyen.

Örössä pittoreskin sataman punaiset rakennukset ottavat meidät vastaan saaren isännän kanssa lämpimästi, vaikka sade uhkaakin yllättää retkikuntamme. Hyppäämme vanhojen sotilaspyörien selkään ja lähdemme tutustumaan saareen. Vilistämme pitkin mukulakiviteitä (joiden nimet ovat muuten “Pitkä ikävä” ja “Lyhyt ikävä”, varusmiesten antamia lempinimiä ilmeisen ikävystyttäviltä marssireissuilta) ja mietimme, että joku ne on joskus siihen asetellut ihan käsipelillä. Kuulemme, että myös presidentti Sauli Niinistö on viettänyt varuskunta-aikaansa saarella.

Örön ravintolan kyltti.
Örön ravintolan kyltti. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Välillä sataa niin kaatamalla, että on pidettävä taukoa ja vetäydyttävä sisätiloihin lounaan ääreen. Mutta kyllä ruoka maittaakin: märkänä, hieman viluisena ja väsyneenä lämmin ruoka maistuu vanhan sotilaskodin lämmössä erinomaiselta.

Saari on elokuisessa asussaan mykistävä. Kanervaniityt lainehtivat violettina, hunajalta tuoksuvana merenä. Matkalla eteläkärkeen näemme tuuheita tervaleppämetsiköitä, hiekkaisia mäntykankaita ja erilaisia jäänteitä saaren sotilasajoilta bunkkereista ampumakuoppiin. Luna saa välillä vainun jostain eläimestä – liekö saarella asusteleva hirvipariskunta piileskellyt puiden suojassa.

Merikaali.
Merikaali. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Poljemme yhdelle saaren hiekkarannoista ja jätämme pyörät tien varteen. Joku on romantiikankaipuussaan ripotellut pikkukiviä sydämen muotoon rantahietikkoon. Tarkastamme, josko ulkosaariston suolaisista rannoista pitävää merikaalia olisi vielä jäljellä. Ja olihan sitä. Se on kuin lehtikaali, hieman vähemmän röpelöinen ja maultaan aromaattisempi. Täällä sitä ei tosin sovi maistella, koska olemme kansallispuistossa.

Nainen ja koira saaristossa pihlajan edessä.
Nainen ja koira saaristossa pihlajan edessä. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Kaukana lännessä siintää saaria. Sinne menisimme huomenna, niistä ehkä kiehtovimmalle, Stora Buskärille.

Eteläkärjessä levähdämme kalliolla ja kuuntelemme seuraavan päivän merisään. Kaukana ulapalla häämöttää Bengtskärin maskuliininen profiili, sade alkaa hellittää ja ilta-aurinko kuivattaa allamme olevaa kalliota lokkien laulaessa iltalauluaan. Hyvä päivä, ja merisää lupailee huomisesta vielä parempaa.

Stora Buskär

Saariston aamu valkenee usvaisena kun heräilemme vahoilla kasarmeilla, mutta taivas alkaa jo rakoilla lastatessamme kimpsujamme taksiveneeseen. Matkalla Stora Buskärille on luoto, jolla köllöttelee usein hylkeitä. Halleja ei tällä kertaa näy, mutta saaressa meidät ottaa vastaan lammaslauma, joka pitää huolen siitä, että saariston perinnemaisema säilyy eikä pääse kasvamaan liian umpeen. Ne ovat tosin olleet niin omissa oloissaan, että noustessamme rannalle pässit pakenevat määkien saaren toiseen laitaan sorkat kalliolla kopisten.

Ensimmäisenä saarelle saapujaa tervehtii pieni saunamökki. Sen on rakentanut saarella aiemmin kesäpaikkaansa pitänyt professori, joka vanhoilla päivillään testamenttasi saaren osaksi kansallispuistoa. Mökin takana on yksi saaren taianomaisista kohteista, käkkärärunkoisten koivujen metsä.

Kallio saaressa.
Kallio saaressa. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Kuljemme koivikon läpi yli pienen kukkulan, ja maiseman jälleen avautuessa merelle paljastuu jään sileäksi hioman kallion reunustama poukama. Kiviseinä on kuin taideteos, jossa punainen ja harmaa kallio vuorottelevat kiemuraisina muotoina. Miten osaakin olla pelkkä eloton kivi niin kaunis!

Stora Buskär on pieni saari täynnä suuria ihmeitä. Muutoin se olisi kuin mikä tahansa muu kallioinen ulkosaariston saari, mutta sillä on oma pieni salaisuutensa: makean veden laguuni. Ja tuo laguuni määrittää saarelle aivan oman luonteensa. Sen kainalossa kasvaa valtavia tervaleppiä.

Merikotkan pesä.
Merikotkan pesä. Merikotkan pesä. Kuva: EPA/ Miikka Niemi merikotkan pesä

Yhdessä niistä pesi ennen merkikotka: sen jättimäisen pesän alta löytyy edelleen paljon erilaisten vesilintujen luita. Luna tutkii paikan tarkkaan mutta kaivaa sitten itselleen pienen kuopan lepopaikaksi. Erinomainen paikka levähtää: pesän juurella on kuin toisessa maailmassa. Tervaleppien vehreät oksat peittelevät meidät piiloon muulta maailmalta. On vain meren tuoksu, rauhoittava kohina, puiden kiemuraiset rungot ja käsittämätön rauha tässä arvaamattoman ja raa’an ulkosaariston pienessä turvasatamassa.

Lepohetken jälkeen jatkamme matkaa ylös kalliolle, mistä löydämme tuoreen pilkkasiiven raadon. Niitä pesii saarilla paljon, mutta ulkosaariston ankara luonto rokottaa aimo osan populaatiosta: munat päätyvät usein varisten ruoaksi ja aikuiset yksilöt ovat merikotkan herkkua.

Rantalepikkoa.
Rantalepikkoa. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Kaiken kaikkiaan kaunis saari on kuin merellinen hautuumaa: tutkiessamme rantojen aarteita löydämme kymmeniä luunpalasia, munankuoria ja höyheniä – enimmäkseen lintujen jäänteitä, mutta myös peuran tai hirven vasan selkärangan nikamia. Ulkosaariston elämä on raakaa ja julmaa myös eläimille. Joutsenten poikasia harvoin näkee täällä, vaikka pareja pesiikin jonkin verran: merilokit ja merikotkat nappaavat pienet untuvikot ja saariston karu sää pitää huolen siitä, ettei populaatio pääse kasvamaan liian isoksi ja ruokaa riittää kaikille.

Ennen kotiin lähtöä päätämme vielä piipahtaa saaren pikkusaunassa, jonka olemme saaneet luvan lämmittää. Voisiko täydellisempää päätöstä saaristoseikkailulle olla kuin leppoisat puusaunan löylyt kenties kauneimmassa saunamaisemassa mitä olemme koskaan kokeneet! Ilta-auringossa kimaltelevan saaristomaiseman takaa, kaukana horisontissa, välkähtelee myös Bentskärin majakan tuttu pilkahdus – Bengtin sielun valo.

Antti Huttunen ja Reetta Ranta

Saaristomeren kohteet
Mytologia: Viikinkien reiteiltä hiiteen
Saariston herkut

Metsien kätkemä tiistaisin alkaen 14.6. Yle TV1 klo 20.00.