Hyppää pääsisältöön

Maisteri luulosairaana

Moliéren näytelmä Luulosairas
Moliéren näytelmä Luulosairas Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä,Molière

Hypokondria eli luulosairaus ja sen sisarvaiva hysteria olivat muodissa 1600-luvulta aina 1900-luvulle saakka. Molièren vuonna 1673 kirjoittama ja Marc-Antoine Charpentierin säveltämä "musiikkiin ja tanssiin sekoitettu komedia" Luulosairas pilkkaa kuitenkin tätä muotisairauttakin ponnekkaammin lääkäreitä, jotka tuohon aikaan eivät osanneet juuri mitään.

1600-luvun lääkärin kelpoisuusvaatimuksiin kuuluivat pitkä parta, kaapu sekä latinan kielen taito. Viimeisestä vaatimuksesta saatettiin toki joustaa, kuten Molière ja Charpentier osoittavat Luulosairaan kohtauksessa, jossa lääkärikollegion kokouksessa kuoro laulaa ranskan ja latinan sekaista hölynpölyä. Lääkärin tehtävä oli määrätä lääkkeitä ja tehdä toimenpiteitä, paraneminen jätettiin kokonaan potilaan omalle vastuulle.

Maisteri Lindgren pohtii tämänkertaisessa esitelmässään myös tämän päivän lääkärikunnan asemaa terveyden ja sairauden portinvartijana. Onko niin, että yhä useampi ihmiselämään kuuluva ilmiö heikosta virtsanpidätyskyvystä ylivilkkauteen luokitellaan sairaudeksi? Onko hypokondriasta siirrytty tilanteeseen, jossa lääkärit mittaavat ja testaavat meitä löytääkseen merkkejä mahdollisesti puhkeamassa olevista sairauksista, joita pitää päästä äkkiä lääkitsemään? Hoidetaanko meillä terveitä sairaiksi?

Kuuntele Maisteri Lindgrenin punnittuja ajatuksia aiheesta keskiviikkona 22.6. klo 11. Ohjelmassa kuullaan valittuja paloja Molièren ja Charpentierin komediabaletista, joka on alla kuultavissa kokonaisuudessaan William Christien johtaman ranskalaisen Les Arts Florissants -vanhan musiikin yhtyeen esityksenä. Tarjolla on myös kaksi näytettä Georg Philipp Telemannin Tragikoomisesta orkesterisarjasta, jossa säveltäjä antaa vinkkejä luulosairauden hoitoon.

"Ihminen on parantumaton. Parantumattomasti luulosairas ja on siksi ansainnut juuri sellaiset lääkärit kuin kullakin aikakaudella on."

"Mutta sen tiesi jo Georg Philipp Telemann vuonna 1760, että hyväksi todettu lääke kihtiin on ajelu postivaunuilla ja tanssi."

"Telemann määrää hypokondriaan potilaalle sitä, mitä tämä kaipaakin, aimo annoksen sankarillisen urhoollista kärsimystä."

  • Martín ja gävleläiset tekevät sen jälleen

    Levyarvio

    Suuri yleisö tuntee Johannes Brahmsin parhaiten tämän sinfonioista ja konsertoista, mutta Brahms oli huomattavassa määrin enemmän kamarimusiikki- ja laulusäveltäjä kuin orkesterisäveltäjä. Nämä kaksi elementtiä – laulu ja orkesteri – myös yhdistyvät hänen tuotannossaan siellä täällä. Suurimittaisen Ein deutsches Requiemin lisäksi Brahms sävelsi myös muun muassa kantaatteja sekakuorolle ja orkesterille. Gävlen sinfoniaorkesteri ja Eric Ericson -kamarikuoro tekevät niille kunniaa Ondinen uudella levyllä.

  • Syvällä elämän sietämättömässä keveydessä

    Levyarvio

    Felix Mendelssohnin kamarimusiikki on suotta jäänyt romantiikan raskassarjalaisten, Schumannin ja Brahmsin varjoon. Soinnillisesti kevyempi ja luonteeltaan näin vähemmän painavaksi koettu Mendelssohn oli todellisuudessa monella tavoin kypsän romanttisen ilmaisun tienraivaaja siinä missä Schumannkin – ja usein ennen häntä. Mendelssohn oli ajan hermolla jo parikymppisenä, useita vuosia ennen tulevaa hyvää ystäväänsä.

  • Lempeän karhumaista kuiskintaa

    Levyarvio

    Matthias Goerne levytti Bachin isot ja suurenmoiset bassokantaatit Ich will den Kreuzstab gerne tragen ja Ich habe genug jo kaksikymmentä vuotta sitten Camerata Academica Salzburgin ja Roger Norringtonin kanssa. Uusi levytys harmonia mundille on syvempi ja värikkäämpi: sekä Goernen oma ääni että Freiburgin barokkiorkesterin soitto ovat vivahteikkaampia – syvyyttä ja tulkintaa on tullut sekä nykyiseen barokkisoittoon että Goernen itsensä laulutaiteeseen.

  • Orfeuksen onnellisempi laskeutuminen manalaan

    Levyarvio

    Orfeuksen retki manalaan hakemaan rakasta Eurydikeään on yksi niistä tutuista, toistuvista antiikin aiheista, joiden pohjalta syntyi suuri määrä kantaatteja, teatterimusiikkia ja oopperoitakin jo 1600-luvulla. Oopperavillityksen imeydyttyä Italiasta Ranskaan vuosisadan jälkipuolella myös Orfeuksen – tuon suloisesti laulavan pastoraalisen sankarin – seikkailut taipuivat oopperoiksi. Marc-Antoine Charpentier ei juuri päässyt loistamaan suuren oopperan, tragedie lyriquen säveltäjänä, mutta sai kirjoittaa pienempiä kamariteoksia Marie de Lorrainen, Guisen herttuattaren kulttuurikodin muusikkona.