Hyppää pääsisältöön

Lohjan lehdot ja taikatammi

Lohjan luonto on koko Suomenkin mittakaavassa vertaansa vailla

Lohja on lähellä meitä pääkaupunkiseutulaisia, mutta moni ei tiedä Lohjasta oikeastaan muuta kuin sen, että Lohja/Lojo-­kyltti vilahtaa motarilla kun ollaan ajettu noin vajaa tunti Helsingistä Turkuun päin. Jotkut saattavat tietää Lohjan Tytyrin valtavista kalkkikivikaivoksista. Kalkkipitoinen maa antaakin Lohjan luonnolle erityispiirteensä: seudulla on paljon uhanalaisia kasveja, kalkkikiviluolia ja reheviä lehtoja. Myös Etelä-Suomen suurin järvi, Lohjanjärvi, pitää seudun ilmaston leutona ja tarjoaa retkeilijälle vaihtoehdon liikkua veneellä tai kanootilla kohteesta toiseen. Me päätimme lähteä tutustumaan Lohjan erikoisuuksiin kuitenkin maalta käsin, ja saimme huomata, että vaikka välimatkat eivät ole pitkiä, siirtyminen paikasta toiseen saattaa kestää tovin Lohjanjärven vesistön pilkkoessa alueen luontokohteet saariin ja niemennokkiin.

Karkalin luonnonpuisto

Aloitamme kierroksen Karkalin luonnonpuistossa, joka on pitkulaisen niemen kärjessä ihan omassa rauhassaan, Lohjanjärven länsipuolella. Tässä paikassa on jotain todella keskieurooppalaista: luonnonpuisto on yksi eteläisen Suomen hienoimmista lehtoalueista, ja näin keväällä täällä voi helposti kuvitella olevansa jossain ihan muualla kuin Suomessa. Eri ajassa ja eri paikassa. Antti on perehtynyt seudun historiaan ja osaa kertoa, että muuan arkkipiispa Johansson oivalsi paikan kauneuden jo sata vuotta sitten. Hän päätti perustaa luonnonpuiston suojellakseen sen ainutlaatuista luontoa.

Lähdemme patikoimaan parkkipaikalta kohti pähkinäpensaslehtoa, joka on kuin taikametsä: kevät on juuri hilpeimmillään ja lehdon kasvit puhkeamassa lehteen. Maassa loistavat mattona jo kukintaansa lopettelevat valko- ja sinivuokot. Alkukevään keltainen auringonvalo siivilöityy terhakanvihreiden lehtien läpi maan pinnalle ja saa aikaan utuisen ja taianomaisen tunnelman.

Karkali.
Karkali. Kuva: EPA/ Miikka Niemi metsien kätkemä

Reetta ihmettelee pähkinäpensaslehtoja – hän on ratsastanut useasti Muhun saarella Virossa tunneliksi kaareutuvien pähkinäpensaiden suojissa, muttei ole voinut kuvitella, että Suomesta voisi löytyä vastaavaa.

Luonnonpuistossa on käsittämättömän levollinen tunnelma, kuin aika olisi pysähtynyt. Istahdamme vanhan Lepolan torpan pihapiirin aukean laidalle hörppäämään termarikahvit ja ymmärrämme hyvin, miksi torppa on aikoinaan nimetty Lepolaksi. Jos jossain on hyvä olla, niin keväisessä metsässä. Tekisi mieli heittäytyä tähän maahan makaamaan, sulkea silmänsä ja jäädä nauttimaan kaikista äänistä ja tuoksuista.

Torholan luola

Antilla on kuitenkin toinen suunnitelma: hän haluaa viedä meidät seikkailulle maan alle Torholan kalkkikiviluolaan, joka löytyy samaisesta niemestä. Luolalla on mittaa noin 30 metriä ja pelkkä ajatus luolaan kömpimisestä alkaa jo hieman ahdistaa Reettaa, joka potee lievää mutta tunnistettavaa ahtaanpaikan kammoa.

Luna saa tällä kertaa jäädä maanpinnalle odottamaan. Luolan suu aukenee avarana ja suorastaan kutsuvana. Voi hyvin kuvitella, miten se on aikanaan antanut suojaa eläimille ja ihmisille. Mutta kun kurkkaamme pieneen ja pimeään suuaukkoon, josta meidän olisi tarkoitus laskeutua syvemmälle maan sisään, alkaa epäröinti vallata mielen. Antti menee edeltä, eikä Reetta voi oikein muuta kuin laittaa kypärän päähänsä, otsalampun päälle ja laskeutua Antin perässä sysimustaan aukkoon.

Luolassa joutuu oikeasti ryömimään, kypärä kolahtelee luolan kattoon ja kämmenet, kyynärpäät ja polvet saavat nopeasti kunnon mutapeitteen. Kylmää vettä tipahtelee niskaan tuon tuostakin, hämähäkin seiteissä kimaltelee vesipisaroita itse hämyjen kipitellessä tunkeutujia karkuun. Täällä on kuulemma lepakoitakin, mutta niihin emme tällä kertaa törmää. Tiukimmissa paikoissa tuntuu siltä, että keho jää puristuksiin kymmentuhatvuotisten luolanseinämien väliin. Pakokauhu meinaa vallata mielen, kun oikeaa asentoa sujahtaa eteenpäin ei meinaa löytyä.

Torholan luola.
Torholan luola. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Juuri kun luulee, että luola vain pienenee eikä ulospääsyä ole, alkaa tunneli taas avautua ja solahdamme isompaan tilaan, jossa mahtuu jo kyykkimään. Olemme Torholan kellarissa, lähes luolan perällä olevassa suuressa kammiossa. Sinne ei kuulu mitään ulkoa eikä valoa tule mistään. Sammutamme otsalamput ja hengitämme hetken luolan kylmää ilmaa ihan pimeässä. Kiven paino tuntuu rinnassa. Antti vitsailee, että jos luola romahtaisi, emme ainakaan jäisi tänne kitumaan, sen verran tonneja on yläpuolellamme olevassa kalliossa.

Kun on ryöminyt alas maan sisään 20 metriä, tuntee itsensä kyllä voittajaksi. Tunneli jatkuisi vielä kapeana pienen matkaa, mutta luolan katosta romahtanut kivi tukkii loppumatkan. Pelkkä ajatus siitä saa haluamaan takaisin ylös. Niinpä lähdemme nousemaan samaa puristavaa käytävää pitkin ylös ja toivomme, ettei veden voima ole kuluttanut liian isoja lohkeamia luolan kattoon ja pääsemme turvallisesti takaisin maanpinnalle.

Aikamme äherrettyämme pääsemme kuin pääsemmekin takaisin Lunan luo – mutaisina mutta onnellisina siitä, että yksi pelko on jälleen voitettu! Huuhtelemme luolavarusteet ja mutaiset naamamme ilta-auringon lämmittämässä rantavedessä ja lähdemme tarpomaan takaisin parkkipaikalle, jota reunustavien kuusten latvat aurinko on maalannut kultaisilla säteillään.

Karstun linnavuori

Seuraava aamu valkenee aurinkoisena. Aloitamme päivän kapuamalla Karstun Linnavuorelle, jossa on mahdollisesti sijainnut muinaislinna. Tälle seudulle tulivat ensimmäiset asukkaat jo noin 8500 vuotta sitten. Alueelta onkin löytynyt rautakautista asutusta, mutta harva tietää, että Linnavuoren jylhien jyrkänteiden alla on myös kalliomaalaus. Tuon maalauksen alle päätämme kyhätä risukeittimen ja istahtaa pakuriteen ääreen. Juttelemme Kalevalasta, Lönnrotista joka kasvoi näissä maisemissa sekä muista taiteilijoista, jotka ovat ammentaneet inspiraatiota Lohjan luonnosta.

Teetä siemaillessa, nuotion savua haistellessa ja haaleaa kalliomaalausta katsellessa mieleen tulevat myös Helsingin lähimetsien lukuisat graffitit – eli nykyaikaiset kalliomaalaukset. Ei voi olla ajattelematta, että 10 000 vuotta sitten ehkä juurikin tällä kallioilla vetelehti joukko nuoria, maalasi kuvia kallioon ja istui nuotion äärellä – juuri niin kuin mekin nyt.

Tomi Joutsen, Reetta, Antti ja kalliomaalaus.
Tomi Joutsen, Reetta, Antti ja kalliomaalaus. Kuva: EPA/ Miikka Niemi metsien kätkemä

Maalausten aiheetkin taitavat olla paljon samoja: ihmishahmoja, pari kirkkovenettä, epämääräisiä tägejä. Tuntuu jotenkin liikuttavalta ajatella yhteyttä nykynuorten ja tuhansia vuosia sitten täällä eläneiden muinaisnuorten välillä. Ei ihminen nyt niin paljon kuitenkaan ole muuttunut.

Matkalla autolle takaisin Antti bongaa kalliosta louhitun graniittipaaden. Olisiko ollut virstanpylvääksi vai hautakiveksi tarkoitettu? Tiedä häntä, mutta koskaan se ei kai käyttöön ollut päätynyt, vaan lepää kalliolla sammaleen peittämänä. Reetta käy puskapissalla eikä tuolloin vielä huomaa, että puukko solahtaa vyölenkistä mättäikköön. Menetys huomataan vasta illalla myöhään kun ajetaan sateista moottoritietä kohti kotia. Kuin ihmeen kaupalla tämä Reetalle tärkeä, jo lapsena isältä saatu Iisakki Järvenpään pohjalaispuukko löytyy kuukautta myöhemmin samasta paikasta, vaikka aluskasvillisuus onkin kasvanut metrillä sitten viime käynnin.

Paavolan tammi, taikatammi

Vielä olisi yksi ystävä tapaamatta, nimittäin Paavolan tammi. Kohtasimme ensi kertaa Paavolan tammen oikeastaan vahingossa: Antti oli suositellut muutamaa vuotta aiemmin Reetalle Lohjansaaressa sijaitsevaa luontopolkua, jonka varrelta Reetta sattumalta bongasi pienen, pahvisen kyltin “Paavolan tammi, 100m”. Reetta luikahti sivupolulle ja koki jotain ihmeellistä: valtavan puuvanhuksen energiat olivat niin voimakkaat, että puuta hetken ihmeteltyään hän valahti sen juurelle sikiöasentoon ja nukahti.

Seuraavan kerran vierailimme tammella yhdessä ja otimme mukaan rummun, kameran ja Kalevalan. Reetan rummutellessa kummulla Antti kuvasi puuvanhusta eri suunnilta. Rummun ääni kaikui maagisesti kuin ympärillä olisi ollut seinät. Oli helppo kuvitella erilaisten luonnonjumalien ja muiden myyttisten olentojen hyppelevän ympärillämme.

Reetta tammella.
Reetta tammella. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Lopuksi luimme pätkän Kalevalaa tammen juurella. Kun tulimme kohtaan, jossa tammi kaadetaan, pudotti tammi terhon viereemme. Se vahvisti tunnetta, että tämä tammi oli jotain hyvin erikoista ja sen tarina pitäisi kertoa myös muille. Antti teki jutun puusta Retkipaikka-blogiinsa, ja sittemmin tammesta onkin tullut varsinainen julkkis, jota tullaan ihailemaan pitkänkin matkan päästä. Nytkin ennen tammelle menoa, kun päätämme istahtaa Lohjansaaren koulun nuotiokatokselle paistamaan muurinpohjalettuja, tapaamme vanhemman pariskunnan joka oli tullut Salosta asti katsomaan tammea.

Paavolan tammi
Paavolan tammi Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Ja siinä se taas seisoo: keskellä pyöreää aukiota kalliokummulla, tiheän kuusikon ympäröimänä. Valtava tammi. Oksat kurottavat joka suuntaan painovoimaa uhmaten lähes kymmenen metrin päähän rungosta. Energia tuntuu väreilevän puun ympärillä voimakkaasti, se tuntuu kämmenissä pienenä kihelmöintinä. Mykistymme taas kerran kunnioituksesta ja ihailemme puuvanhusta hiljaisuuden vallitessa.

Reetta Paavolan tammella
Reetta Paavolan tammella Kuva: EPA/ Miikka Niemi luonto,tammi,tammi

On upeaa päästä taas tammelle – kuin tulisi tervehtimään vanhaa ystävää. Puusta on ehtinyt parin vuoden aikana tulla erityisen tärkeä paikka itselle ja myös monelle muulle Retkipaikan ja luonnon ystävälle. Jotenkin se on noussut niin monen eri asian symboliksi – eräs Reetan ystävä jopa vihittiin sen alla keväällä! Tammesta on tullut pyhä puu, varsinainen taikatammi, joka imee luokseen yhä uudelleen ja uudelleen.

Matkalla Paavolan tammelle.
Matkalla Paavolan tammelle. Kuva: EPA/ Miikka Niemi metsien kätkemä

Alkaa jo hämärtää, kun lähdemme kävelemään polkua pitkin takaisin autolle. Tammea ympäröivän kuusikon juurilla kasvaa valkoisia sieniä jännissä ympyrämuodostelmissa, jotka ikään kuin hehkuvat vaaleana illassa tummenevaa maata vasten. Yhden kuusirivin välissä kauempana näkyy jotain outoa: kuin joku hahmo seisoisi siististi riveihin istutettujen kuusten välissä ja tuijottaisi meitä. Emme uskalla mennä katsomaan lähempää, onko kyseessä metsän haltija vai jokin vinoon kasvanut puu, mutta päättelemme joka tapauksessa, että on aika lähteä kohti kotia odottaamaan seuraavaa seikkailua.

Reetta Ranta ja Antti Huttunen

Kommentit