Hyppää pääsisältöön

Jos kaikki vain leikkisivät

Lapset pelaavat jalkapalloa.
Lapset pelaavat jalkapalloa. Kuva: EPA/STR leikki

Italialaisen Carlo Collodin romaanissa Pitkänenän seikkailut (1883) kuuluisa satuhahmo Pinokkio joutuu matkallaan merkilliseen Leikkimaahan. Siellä ei tehdä mitään muuta kuin leikitään.

Maan väestö koostuu pelkästään 8–14 –vuotiaista pojista, jotka leikkivät pähkinöillä, palloilla, polkupyörillä ja puuhevosilla. Yksi kävelee käsillään, toinen taputtaa käsiään, kolmas viheltelee ja neljäs kaakattaa kuin kana joka on muninut munan. Jos maassa olisi aikuisia, he katsoisivat Urheiluruutua viikon ympäri ja yötä päivää.

Leikkimaa on lapsellinen utopiavaltio, josta puuttuu kaikki kypsä toiminta. Ensin työ, sitten huvi. Tämä vanha viisaus on kääntynyt päälaelleen. Leikkimaa on kuin loma, joka alkaa tammikuun ensimmäisenä ja päättyy joulukuun viimeisenä päivänä.

Usein vedotaan siihen, että yhteiskuntakelpoinen elämä edellyttää asiallisuutta.

Kun leikkimistä arvostellaan, yleensä kritisoidaan leikillisyyden ärsyttävää sekasortoa. Ja onhan se myönnettävä, että pahimmillaan lasten leikki on hermoja raastavaa mekkalaa. Collodi kirjoittaakin, että Leikkimaa on yhtä hullujenhuonetta ja hälinää; se tekee kuuroksi jokaisen, joka ei ymmärrä työntää korviinsa pumpulia.

Usein vedotaan siihen, että yhteiskuntakelpoinen elämä edellyttää asiallisuutta. Hommista ei tule mitään, ellei ole mahdollisuutta keskittymiseen, rauhoittumiseen. Järjestys olla pitää.

Mutta perustelu on kestämätön. Vaikka leikkiin tempaudutaan, juuri leikki on järjestystä. Leikit alkavat määrätyllä hetkellä, ja tietyssä silmänräpäyksessä ne loppuvat. Myös tilallisten rajojen täydellinen puuttuminen vie leikiltä mielen. Menkää repimään lasta siitä tietystä nimenomaisesta paikasta, jossa lapsi leluillaan touhuaa, ja huomaatte kyllä, mitä tarkoitan.

Pelin sekasortoisuudesta puhuvat väsyneet ihmiset, jotka eivät jaksa tutustua pelisääntöihin.

Kaikissa leikeissä on sääntönsä. Kysymys on siitä, kuka pystyy tunnistamaan säännöt. Lapsi pystyy. Leikkijä pystyy.

Asetelman voi kääntää nurin. Myös aikuisten maailmaa voi haukkua kaoottiseksi. Kiirettä sairaaloissa tai puheensorinaa opettajainhuoneissa voi molempia pilkata lapselliseksi sekoiluksi. Miksi ei?

Carlo Collodin luonnostelema Leikkimaa on siis älyllisesti laiskan ihmisen kuvaelma. Pelin sekasortoisuudesta puhuvat väsyneet ihmiset, jotka eivät jaksa tutustua pelisääntöihin. Leikkimaa on oikeastaan esimerkki suvaitsemattoman ihmisen maailmankuvasta. Maahan on kuviteltu kaikki se, mitä ei jakseta ymmärtää.

Suvaitsevainen ihminen ajattelee suunnilleen näin: Noiden toisten touhussa ei näytä olevan mitään tolkkua, mutta mielekäs järjestys heilläkin siellä on - itselläni ei vain ole aikaa vihkiytyä heidän sääntöihinsä.

Kommentit