Hyppää pääsisältöön

Ahvenanmaa

Toukokuun alussa koko Ahvenanmaa tuntuu vielä uinuvan; sen punertavat tiet ovat autioita ja ihmisiä ei tule juurikaan vastaan missään luontokohteissa. Lehmät eivät vielä kirmaa laitumella ja moni ravintola on suljettu viikonloppuisin. Tuntuu, että saari elää omaa hiljaista elämäänsä. Toista on kesällä, jolloin turistikausi alkaa ja puna- ja sinivalkoisista laivoista alkaa purkautumaan yhä enemmän ja enemmän autoja ja pyöräilijöitä.

Saavumme satamaan aamuyöstä vain muutaman muun autolastillisen kanssa suurimman osan matkustajista jatkessa matkaansa kohti Tukholmaa. Läheisellä mökillä odottavat muutaman tunnin yöunet. Auringon noustua kaikki on valmista. Nappaamme satamasta mukaamme pyörät ja suuntaamme aamuvarhaisella kohti Nåtön lehtoa.

Nåtö

Nåtö löytyy kotvan matkaa Maarianhaminasta suoraan etelään. Tunnelma kevätaamussa on taianomainen kun siirrymme uinuvasta keskustasta maalaismaisemaan. Ykskaks usvaiselta pellolta nousee peuran pää. Se katselee ohikulkijoita uteliaana, kuin ihmetellen miksi ihmeessä olemme liikkeellä näin aikaisin.

Jo suojelualueelle tuova tie on näkemisen arvoinen itsessään. Se kiemurtaa kauniisti kaartuen siltaa pitkin pieniltä saarilta toiselle ja molemmilla reunoilla lainehtii meri, jonka rannoilla joutsenet heräilevät pesistään. Niitä on täällä paljon.

Kun saavumme luonnonsuojelualueelle, lintujen konsertti on kovimmillaan. Sujahdamme pienestä aidanportista sisään ja astelemme lehmihaan läpi ihmetellen kelta-, valko- ja sinivuokkojen merta. Lehto on kuin taikametsä: on helppo kuvitella keijujen ja muiden öttiäisten tanssivan täällä kukkameren ja yllämme kaartuvien pähkinäpensaiden keskellä. Niiden väleissä risteilee polkuja, jotka johdattavat meitä kohti rantaa.

Nåtön lehto keväällä.
Nåtön lehto keväällä. metsien kätkemä

Pysähdymme matkalla käärmekallioilla, muttemme onnistu tällä kertaa näkemään yhtään kiemurtelijaa. Sen sijaan eräästä ontosta puusta kuuluu outoa sihinää. Ujutamme kameran varovasti kolon suuaukolle. Pienen sydämen kiivas syke ja ärhäkkä sihinä tallentuu mikrofoniin mutta kolossa on niin pimeää, ettei kamerassa näy mitään. Yritämme arvailla mikä otus on kyseessä, mutta emme uskalla työntää kättämme koloon. Kenties siellä on joku näätäeläin, vai olisiko sittenkin pieni pelokas peikonpoikanen?

Rantaniitty on kaunis, ja sen reunalta löytyy kiinnostava kehikon sisään aidattu puu. Se on marjakuusi, jota ei Suomessa luonnonvaraisena kasva. Viikingeillä oli tapana kasvattaa marjakuusia käyttämiensä satamapaikkojen tuntumassa, jotta tulevaisuudessa paikoilta oli saatavissa hyvää jousipuuta jos tarve sitä sattuisi vaatimaan. Ilmeisimmin myös täällä tuo myrkyllinen ja pensasmainen puu on viikinkien kylvöistä peräisin. Tätä teoriaa tukee se, että suoraan rantaa vastapäätä on vanha luonnonsatama, jossa myös viikinkien tiedetään levähtänen kauppamatkoillaan. Päätämme suunnata seuraavaksi sinne ja sen yläpuolella kallioilla sijaitseville Lemböten-kappelin raunioille.

Lemböten kappeli

Joskus paikat ovat samaan aikaan lähellä ja kaukana. Niin on myös Lemböten kappelin osalta. Se sijaitsee vastarannalla lahtea, vajaan kolmen kilometrin päässä. Veneettöminä meidän on kuitenkin tehtävä 25 kilometrin maataival, mutta oli määränpääkin sen arvoinen.

Jos Nåtö on vehreä lehtoparatiisi, niin Lemböten seutu on karua ja kallioista, männyn valtakuntaa. Tällä puolella saarta myös tuulee ja kovaa. Vaikka auringossa on lämmin, tunnemme toukokuisen meren kylmyyden tuulessa, joka puhaltaa suoraan ulapalta. Kipuamme kallioilta sisemmäs metsään ja nousemme mäelle, jossa vanha kivikappeli kohoaa. Pyhälle Olaville omistettu kappeli on osa vanhinta rakennettua Suomea, se on 1200-luvulta. Ja jo ennen sitä paikalla on ollut kappeli, mutta tuosta ensimmäisestä, puurakenteisesta ja jo 1100-luvulla mainitusta ei ollut jäljellä muuta kuin nuo maininnat ja vihjeenä myös vanhat paikalta löytyneet rahat. Arvellaan, että paikalla on voinut olla myös uhrilähde ennen ensimmäistäkään kappelia.

Lemböten kappeli.
Lemböten kappeli. metsien kätkemä

Kivikappeli on pienestä koostaan huolimatta varsin soma ja jopa juhlava. Paikkaa korostaa kivinen aita ja pirunpelto, joka levittäytyy kappelin ympärille. Kappeli on omistettu Pyhälle Olaville, Norjan kuninkaalle, joka nuoruudessaan oli menestyksekäs viikinkisoturi, mutta myöhemmin omaksuttuaan kristinuskon käännytti norjalaisia kristinuskoon ankarilla pakkokäännytyksillä.

Paikan tunnelma on omanlaisensa. On kuin kuin aika olisi pysähdyksissä. Niinpä taas kerran mietimme, että olemme varmastikin saaneet kokea jotain samanlaista, jollaista ihmiset satoja vuosia aikaisemmin olivat kokeneet, kun olivat samalla paikalla liikkuneet.

Vielä elävämmin noiden ihmisten tunnelmiin saattaa samaistua, kun laskeudumme rantaan. Siellä odottaa puinen viikinkivene. Jos aikataulu ja järjestyssäännöt antaisivat myöten, lähtisimme seilaamaan sillä. Sen sijaan päätämme jatkaa matkaamme kohti pohjoista, aina Getan kuntaan ja sille nimensä antaneelle vuorelle.

Geta-vuori

Getavuoren luolat ja rotkot ovat yksi Ahvenanmaan ehdottomista suosikkikohteista. Antti on kolunnut niitä jo kolmella reissulla ja vaikka suurimmat salaisuudet ovat jo tulleet tutuiksi, niin koukeroisiin käytäviin ja koloihin mies ei tunnu kyllästyvän.

Matkalla Getavuoren huipulta luolille osuu muutama välietappi, jotka ovat kuin rituaalinomainen osa itse matkaa. Ensimmäinen näistä on kivipeikoiksi nimeämämme kivitornit.

Getan kivikasoja.
Getan kivikasoja. metsien kätkemä

Tiedä kuka on kasannut niistä ensimmäisen ja milloin, mutta tätä nykyä suuri pirunpelto on muuttanut muotoaan ja sen kohdalla nousee epätodellinen kivitornien metsä. Paikka on vielä siitä erikoinen, että se suorastaan pakottaa sinne eksyneen tekemään oman kivipeikkonsa joukon jatkoksi.

Peikkojen jälkeen polku jatkuu alas rinnettä kohti pohjoista. Seuraavaksi jalkojen alle löytyvät kiviset portaat. Ne ovat syntyneet ilmeisesti miljoonia vuosia sitten laavatyynyn jäähdyttyä hiljalleen ja seuraavan, vähän pienemmän kerroksen taas vyöryttyä edellisen päälle. Tuntuu hassulta kävellä liki täydellisiä portaita, joiden syntymisessä ei ihmiskäsillä ollut osaa eikä arpaa.

Sitten onkin edessä jännittävin osuus: itse Getan rotkot ja luolat. Jo ensimmäinen luola on Suomen mittakaavassa päräyttävä, mutta pian selviää, että edessämme avautuu satojen metrien vaaka- ja pystyrakojen ja luolien verkosto, joiden uumenissa saa kulumaan tuntikausia.

Getan rotkossa.
Getan rotkossa. metsien kätkemä

Sissipäällikkö Tapani Tapani Löfving piileskeli näissä luolissa ja rotkoissa isonvihan aikaan 1700-luvulla peräti viisi vuotta. Samoihin aikoihin toisessa luolassa eleli eräs vanha nainen lehmänsä kanssa. Ja kerrotaan, että toisessa kylässä, Noidankirkko-nimisessä luolassa noidat tapasivat pitää menojaan. Ja noitiahan tällä saarella on riittänyt – 1600-luvulla Ahvenanmaalta alkoi myös koko Skandinaviaan levinneet noitavainot. Silloin 16 naista tuomittiin paholaisen kätyreinä, seitsämän heistä jopa kuolemaan.

Kun kykimme ahtaissa käytävissä näitä tarinoita muistellen, alkaa tuntua siltä että luolissa saattaa edelleenkin piilotella jokin hahmo. Tunnetta lisää se, että erään luolan pohjalle on kasattu puhtaita olkia. Liekö ne asetettu sinne retkeilijöiden mielikuvitusta kutkuttamaan vaiko onko luolassa vastikään yövytty?

Geta vuorella auringon laskua katsomassa.
Geta vuorella auringon laskua katsomassa. metsien kätkemä

Lopulta nousemme suurimman rotkon laelle ja eteemme avautuu uskomattoman kaunis maisema punaisen violetteine auringonlaskuineen. Tuuli on yltynyt yhä, nyt se tuntuu peräti jäiseltä ja saa nenän punottamaan ja silmät vuotamaan. Maisema pitää kuitenkin otteessaan ja palelemme huipulla tovin ennen kuin alamme laskeutumaan hämärän suojissa kohti ihmisten ilmoja.

Reetta Ranta & Antti Huttunen