Hyppää pääsisältöön

Voitetuksi tuleminen voi olla suuri palvelus

Jalkapallopelaaja piiloutuu paitaansa tappion jälkeen.
Jalkapallopelaaja piiloutuu paitaansa tappion jälkeen. Kuva: EPA/ARMANDO BABANI pelaaja häviön jälkeen

Joskus sanottiin haaveellisesti, että tärkeintä ei ole voitto vaan osallistuminen ja jalo kilpa. Sitten seurasi herjoja, kuten tärkeintä ei ole voitto vaan vastustajan täydellinen nöyryyttäminen. Tärkeintä ei ole voitto vaan ensimmäinen sija. Tärkeintä ei ole Voitto vaan Paavo.

Voittaminen on kiistatta tärkeää. Jos pelissä ei pyritä voittoon, pelaamisessa ei ole mieltä. Vaikka kyse olisi korttien lätkimisestä, on sietämätöntä pelata ihmisen kanssa, joka ei ota peliä tosissaan.

Jokainen on joskus törmännyt leväperäiseen peluriin, henkilöön joka tekee etukäteen varauksen: Jos häviän tämän pelin, se johtuu siitä, etten yrittänytkään voittaa. Omasta mielestään leväperäinen siis voittaa jopa hävitessään! Sietämätöntä.

Voitetuksi tuleminen voi olla suuri palvelus.

Mutta pohdin tässä kirjoituksessa häviämisen iloa. Mitä etua on häviämisessä?

Kun kiivaasti tavoittelee jotakin, silloin saattaa nauttia tullessaan voitetuksi. Yhtäkkiä saa kokea, millaista on pudota syvään pyörteeseen. Voitetuksi tuleminen voi olla suuri palvelus, koska häviäjällä ohjaus ei ole omissa käsissä. Hän on matkalla ties minne.

Miettikää sitä tunnetta. Hävitessä on hengästynyt ja tuntee ympärillään poikkeuksellisen hiljaisuuden, kuin olisi joutunut maan keskipisteeseen. Kerrankin voimattomana. Pitkästä aikaa ulkoisten voimien leikkikaluna. Jännitteen purkautumisessa on onnellisuutensa, koska hävinnyt on heittänyt valtavan taakan harteiltaan.

Kaiken jälkeen on valmis väsymättömästi tavoittelemaan päinvastaista: voittoa.

Selitän hiukan. Vaikka vuorikiipeilijän päämäärä on ylhäällä, hänen unissaan on onnellista mennä päinvastaiseen suuntaan, pudota esteettömästi. Tätä tunnetta tarvitaan silloin tällöin. Silloin, kun on antautunut luovuttamisen mielikuvalle ja päästänyt kaiken retuperälle on vapaampi, virkistyneempi, viileämpi, ankarampi. Sen kaiken jälkeen on valmis väsymättömästi tavoittelemaan päinvastaista: voittoa.

Monet antiikin tutkijat sanovat, että Homeroksen teoksissa on huonot hetkensä, toisinaan Homeros torkahti. Mutta Homeros kuitenkin toimi viisaammin kuin nykytaiteilijat, joiden kunnianhimo ei koskaan lepää. Silloin tällöin kannattaa päästää kriitikot kimppuunsa, kokea tappioita. Kukaan ei voi olla yhtäjaksoisesti briljantti. Kenenkään lahjakkuus ei ole hereillä yötä päivää.

Voittamista käsittelevä suosikkiaforismini kuuluu: Parasta pelaamisen ja voittamisen jälkeen on pelaaminen ja häviäminen. Niin sanotaan Charles Bronsonin 1975 tähdittämässä nyrkkeilyelokuvassa Hard times. Surkea leffa.

Kommentit