230 miljoonaa vuotta sitten tapahtui suuri katastrofi: meteori syöksyi avaruudesta kohti Pohjoista pallonpuoliskoa ja iskeytyi keskelle nykyisin Saimaana tuntemaamme aluetta. Tämän törmäyksen seurauksena syntyi kraatteri, jossa Paasvesi nykyään sijaitsee. Kummalliset tapahtumat ovat seuranneet Paasveen tarinaa vuosisatoja. Paasveen päällä on havaittu erikoinen valoilmiö, nopeasti liikkuva kirkas valopallo, josta on havaintoja jo ainakin 1700-luvulta lähtien. Paikalliset kutsuvat ilmiötä Paasveen piruksi. Saimaannorpat vartioivat matkaamme läpi pyhien vesireittien Koloveden kansallispuistossa. Mutta retkemme määränpää on tällä kertaa varsin pirullinen: yritämme jäjittää Paasveen pirun, ja sen jälkeen vuorossa on Läpisyöksyn saaren vanhat paholaiskivet.

Kun meloo täysin hiljaisen Koloveden tyyntä pintaa, ei voi olla hyräilemättä hiljaa päässään Juha Vainion tuttua sävelmää:

“Saimaan saaressa pikkuinen torppa,
Istuu portailla Nestori Miikkulainen.
Huuliharppuaan soittaa, ja norppa
Nousee pinnalle pärskähtäen.”

Jututimme ennen lähtöämme Enonkosken Kirkkorannassa meille kanootin tuonutta paikallista eläkeläismiestä, ja saimme tietää, että Kolovedelle ei juurikaan kuutteja enää synny: norppapopulaatio on pikku hiljaa täällä pienentynyt ja viimeaikoina kansallispuistossa on näyttäytynyt vain eräs vanhempi norppaherra, joka lienee etsinyt morsianta näistä vesistä turhaan.

Onneksi yleisesti ottaen tämä vuosi on ollut hyvä kuuttivuosi, ja WWF:n Saimaalle laittama norppakamera sai ihmiset innostumaan norpan asemasta. Koloveden kansallispuisto olisi kyllä ihanteellista aluetta norpalle – täällä ei saa ajaa polttomoottorilla ja paras tapa tutustua kauniiseen kansallispuistoon onkin kanootti tai soutuvene.

Me livumme kanootillamme ilta-auringossa hiljalleen kohti Ukonvuorta. Se sijaitsee muinaisten tärkeiden kulku- ja kauppareittien risteyskohdassa. Tästä muistona on seinässä hädin tuskin havaittava kalliomaalaus ja syvä kolo, joka lienee vanha kvartsikaivos. Kivikaudella kvartsista tehtiin pieniä käyttöesineitä ja työkaluja, ja savukvartsia käytettiin myös tuluksina eli tulen teon apuvälineinä. Kvartsin suomenkielinen nimi on ukonkivi, joten Ukonvuori on voinut saada nimensä juurikin sen uumenista louhitusta kivestä.

Kalliomaalausten merkitystä voidaan vain arvailla. Ehkä ohikulkeville on haluttu kertoa siitä mille heimolle alueet ovat kuuluneet tai ne ovat voineet olla osa pyhien rituaalien maisemaa. Tai kenties kyseessä on jonkinlainen oman aikansa statuspäivitys: Checked in @Ukonvuori!

Kalliomaalauksesta ei paljon ole jäljellä, mutta seistessämme raskaan kalliolipan alla paikan pyhyys ja tärkeys alkaa tuntua. Maalaus ja louhos sijaitsevat lahden poukamassa ison jyrkänteen kainalossa, ja pienikin kuiskaus tai rapsahdus kantaa helposti järven toiselle puolelle. Onkin sanottu, että äänimaisemalla on ollut tärkeä rooli kalliomaalausten ja pyhien paikkojen valinnassa. Voi vain kuvitella, miten rummun ääni ja laulu kaikuivat aikanaan pyhän vuoren juurella. Paikalla on voinut sijaita myös Ukko Ylijumalan palvontapaikka – perimätieto nimittäin kertoo, että Ukonvuoren laella, suuren kiven läheisyydessä on sijainnut vanha uhrilähde. Tunnetta pyhästä paikasta vahvistaa neljä korpinpoikaa, jotka vartioivat vuorta ja katselevat meitä uteliaina.

Ohitamme poikaset varoen ja kiiruhdamme vielä Ukonvuoren päälle, jospa ehtisimme näkemään sieltä auringonlaskun. Kuljemme ääneti ylös, ja matkalla ohitamme vuolukiven jossa on kalliomaalausta muistuttava kaiverrus. Joku on käynyt täällä ja pitänyt kenties oman seremoniansa Ukolle. Vuoren laki on kasvanut lähes umpeen, mutta aurinko pilkottaa puiden välistä ja luo unenomaisen harson lähes äänettömän Koloveden ylle. Olo on rauhallinen, ja Reetta toteaa että tänne voisi jäädä vaikka nukkumaan. Antti palauttaa maan pinnalle tokaistessaan että paikka on huono yöpymiseen, sillä pudotus on jyrkkä ja jos yhtään unissaan pyörii, olisi nukkujan päivät luetut.

Seuraavana iltana vuorossa on Paasvesi. Aamulla tuulee lujaa, mutta onneksi päivän mittaan tuuli tyyntyy ja illaksi suunniteltu kanoottiretki Paasselälle voi toteutua. Paasselkä tai Paasvesi on Savonrannan kirkonkylän kohdalla sijaitseva järvi, joka on syntynyt 230 miljoonaa vuotta sitten meteoriitin törmäyksestä ja jossa esiintyy outoja valoilmiöitä, joita Paasveen piruksikin kutsutaan.

Aiemmin päivällä olemme jututtaneet paikallisia asukkaita, ja lähes jokaisella on tarina kerrottavaksi pirusta. Milloin se on ilmestynyt kalastajille kirkkaan vihreänä pallona, joka on singahtanut veneen viereltä jumalatonta vauhtia järven toiselle laidalle; milloin noussut punasävyisenä pylväänä mökkirannassa. Onpa piru näyttäytynyt talvellakin jään päällä, lähes kaikissa sateenkaaren väreissä. Jotain kummaa järvellä tapahtuu, sillä merkintöjä pirusta on taltioitu jo yli 300 vuoden ajalta. Teorioita ja tarinoita valoilmiön taustalla on monia: ovatko valoilmiöt ufoja, virvatulia, vai selälle uponneen aluksen uhrien sieluja? Tai kukapa tietää, kenties valon aiheuttaakin joku outo bakteeritoiminta joka on peräisin meteoriitin mukana saapuneista maan ulkopuolisista organismeista? Oli niin tai näin, järvelle järjestetään syksyisin Paasveen piru -risteilyjä ja ilmiö vetäää puoleensa myös ufoturisteja ympäri maailmaa.

Melomme Vihtakannan sillan ali ja mieleen tulee myös paikallisten kertoma kummitusjuttu miehestä, joka katosi siltatyömaalla 60–70-luvun taitteessa. Tarina kertoo, että työmiehille oli tullut riitaa ja yksi miehistä oli kadonnut mystisesti – vain reppu oli löytynyt työmaan läheisyydestä. Miestä oli etsitty ja naarattu viikkotolkulla mutta tuloksetta. Paikalliset epäilevät, että kadonnut olisi tapettu ja haudattu kanavan reunavalleihin, ja miehen haamun onkin nähty istuvan öisin sillan kaiteella. Kun alitamme siltaa vilkuilemme varovasti ylös, mutta emme näe haamua. Iho nousee kuitenkin kananlihalle ja tekee mieli meloa rivakammin kanavasta järven selälle.

Päätämme jäädä järven syvimpään kohtaan odottamaan auringonlaskua. Paikallinen pohueukko on osannut kertoa pirun pitävän majaansa nimen omaan järven syvimmässä kohdassa ja esiintyvän useimmiten pimeän aikaan. Istuessamme hiljaa paikallamme pyöreänmuotoisen järven keskellä ympärillemme tähyillen ei voi olla ajattelematta, miltä täällä on näyttänyt 230 miljoonaa vuotta sitten ennen meteorin törmäystä. Suomi oli silloin vielä osa maapallon ainutta Pangean suurmannerta. Kenties täällä kasvoi jättimäisiä saniaisia ja käpypalmuja. Ilmassa suhahteli lentoliskoja ja maalla löntysteli ensimmäisiä dinosauruksia. Noin kilometrin kokoinen meteoriitti teki kuitenkin alueen elämästä hetkeksi selvää: se synnytti valtavan montun ja isku muokkasi ympäristöä niin, että vielä satoja miljoonia vuosia myöhemmin valtavan paineaallon jäljet voidaan nähdä kallioissa pirstekartioina.

Alkaa tulla viileää, mutta pirua ei vain näy. Järveltä kuuluu kyllä mitä mielikuvituksellisimpia ääniä: kuikan huudon lisäksi joutsenten kiljahteluja ja jotain matalampaa huhuilua, kuin pulloon puhaltaisi. Googlaamme äänen lähteen ja kuvaillun perusteella matala ääni kuuluu kaulushaikaralle. Ainakin toistaiseksi kännykkä toimii normaalisti: järvellä on nimittäin havaittu outoa magneettista poikkeavuutta, joka saattaa aika ajoin sekoittaa myös GPS:n.

Aamu alkaa jo sarastaa kun rantaudumme kanootteinemme nuotiopaikalle. Sytytämme tulen ja kääriydymme makuupusseihin lämmittelemään. Vaikka pirua ei tänään nähtykään, jää tarinat aikojen takaa pyörimään päässä eikä uni meinaa tulla ollenkaan. Päätämmekin sysätä unen tuonnemmas ja lähteä tutkimaan Läpisyöksyn saarta ja sen kummallisia kiviä.

Paasselän reunalla on eräs saari, jolla on joukko eriskummallisia lohkareita. Paholaiskiviksi kutsutut lohkareet ovat täynnä omituisia onkaloita ja kivillä kerrotaan olevan mielikuvituksellisia ominaisuuksia. Kun lähestymme paikkaa metsikön läpi, tulee tunne, että joku tuijottaa meitä. Pian valtavat kiviset kasvot katsovat tuiman pistävästi suoraan kohti: suurella kivenlohkareella on ilmiselvät peikon piirteet. Peikko näyttää hieman surulliselta – liekö se pahoittanut mielensä siksi, että sitä paholaiseksi kutsutaan?

Tafonia. metsien kätkemä

Astelemme lähemmäs ihailemaan kiven onkaloita. Ne ovat toden totta omituisen muotoisia, kuin sienimäisiä isoja koloja joissa risteilee hämähäkinseittejä. Aivan kuin joku olisi louhinut reiät käsin – kenties maahiset, niin kuin paikallinen tarina kertoo. Osa kiven pinnasta on keltaisen levän peitossa.

Kivillä uskotaan myös olevan erikoisia voimia. Paikallisten tietäjien, savolaisnoitien eli pohujen ohjeiden mukaisesti annamme kiville uhrilahjan – tosin vain suklaata – etteivät henget suuttuisi ja meille kävisi köpelösti. Sujautamme suklaata muutamiin koloihin ja tutkimme kiviä hieman lähempää. Kiviä kutsutaan myös paholaisen pasuunoiksi: oikein kovalla pohjoistuulella kun ilmavirta käy kiven onkaloihin oikeasta suunnasta, voi niiden kuulla laulavan. Tulee mieleen aiemmin kuulemamme kaulushaikaran ääni – kenties se olikin Läpisyöksyn paholaiskivien surullinen laulu?

Antti Huttunen & Reetta Ranta