Pyysimme Uuden Päivän faneja kirjoittamaan kesäisen jatkokertomuksen. Tarinaan kuuluu kuusi osaa, jotka julkaistiin kerran viikossa. Tässä kertomus kokonaisuudessaan.
OSA 1
kirjoittanut Silja Helkilinna
Oli kaunis lauantai-ilta, Reino oli soittamassa kitaraa rannalla. Rannalla oli paljon väkeä. Krista oli kuuntelemassa Reinon soittoa, kunnes joku kosketti Kristan olkapäätä. Krista kääntyi ja näki Karrin.
-Ai moi, Krista sanoi.
-Moi, Karri sanoi.
-Mitäs sä täällä? Krista kysyi.
-Mulla on lomaa ja aattelin tulla moikkaa, Karri vastasi.
-Kiva kun tulit, Krista sanoi.
Karri ja Krista halasivat. Reino näki halauksen ja pyysi heti Kristaa laulamaan kanssaan.
Tuija kuunteli Reinon ja Kristan laulua, kun näki Peetun.
-Moi pitkästä aikaa, Tuija sanoi.
-Ai moi, Peetu sanoi.
-Mun pitää saada puhuu sunkaa kahestaa, Peetu sanoi.
-Okei, Tuija sanoi.
-Mulla on tosi tärkeetä asiaa, Peetu kuiskasi.
-No mennään soutelemaan järvelle, tuolta voi vuokrata soutuveneen, Tuija ehdotti.
-Joo, Peetu sanoi.
Tuija ja Peetu vuokrasivat veneen ja lähtivät soutelemaan.
-Tää kuulostaa ihan tyhmältä, mutta näin unen jossa oli tämä paikka, Peetu sanoi.
-Okei mitä siitä, Tuija sanoi.
-Unessa paikka näytti ihan samalta kuin tällä hetkellä, mutta sitten näin enää vaan tyhjää ja kuulin kiljuntaa. Musta tuntuu, että täällä tapahtuu kohta jotain pahaa, Peetu sanoi.
OSA 2
kirjoittanut Tuulevi Kuisma
Tuija katsahti hämmästyneenä Peetuun.
- Oho. Kuulostaa kauhealta, mutta sehän oli vain uni, hän yritti peittää kauhunpoikasen vähättelyyn, mutta Peetu huomasi sen.
- Luulin, että uskoisit jotain tällaista edes Jimin takia, hän huomautti.
He soutivat hitaasti rannan läheisyydessä ja katselivat rannalla juhlivaa kesäkansaa. Tuija näki iloisen perheensä ja tajusi, että yhden rakkaan ihmisen menettäminen oli tarpeeksi. Hän katkaisi hiljaisuuden.
- Okei. Mä uskon sua, mutta mitä me voidaan tehdä? Ne vaan nauraisi meille, jos me nyt yhtäkkiä rynnättäisiin rannalle ja varotettaisiin jostain enneunesta.
Peetu ymmärsi Tuijan huolen ja tajusi, että pahinta ei ollutkaan asiasta kertominen, vaan siihen puuttuminen. Heidän olisi kuitenkin tehtävä jotakin.
- Mä myönnän, että mulla ei ole mitään valmista suunnitelmaa tai muuta, mutta ehkä pieni idea.
Hän odotti Tuijan vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, niin jatkoi.
- Unessa kaikki tapahtui rannalla. Jos me saadaan ranta tyhjäksi, niin ehkä mitään ei tapahdu.
Tuija nyökkäsi vakavana.
- Toi on hyvä alku.
Molemmat vaipuivat hetkeksi ajatuksiinsa, mutta tarkkailivat kuitenkin tiiviisti rannan tapahtumia. Väkeä oli todella paljon, eivätkä he edes tunteneet kaikkia. Oli vaikeaa keksiä järkevää syytä, jolla jokainen rannalla olijoista saataisiin nopeasti lähtemään.
- Mä taisin keksiä jotain! Tuija huudahti innokkaasti ja nousi samalla nopeasti seisomaan.
Vene heilahti uhkaavasti. Pudotessaan veteen hän näki silmäkulmastaan, kuinka Karri ja Krista katosivat läheiseen metsikköön.
OSA 3
kirjoittanut Ulriikka Sosi
-Mulla on ollut ikävä sua. Tykkään susta edelleen, Karri sanoi Kristalle heidän kävellessään metsäpolkua pitkin.
-Tykkään mäkin susta. KAVERINA, Krista vastasi painottaen ”kaveri”-sanaa.
-Ajattelin pysyä Virtauksessa vähän pidempäänkin.
-Hyvä että Virtauksessa, koska mä asun nykyään Tampereella. Ja ole kiltti ja pysy kaukana musta. Mä tykkään yhestä toisesta, enkä halua että tuut sotkemaan mun asioita, Krista sanoi tylysti.
-Ai kenestä? Siitä kitaristipojastako? Karri nauroi. Sä kuule ansaitset parempaa!
-Kuten? Krista sanoi jo selvästi suuttuneena.
-Kuten mut! Karri vastasi kuin se olisi ollut itsestään selvää.
Krista ei ehtinyt vastata, kun yhtäkkiä maa alkoi täristä. Krista kaatui liian korkeilla korkokengillään ja Karri otti hänet kiinni ennen kuin hän ehti osua maahan. Karri kumartui pussaamaan Kristaa.
-Mitä sä teet? Krista huusi ja tönäisi Karria.
Yhtä nopeasti kuin tärähtely alkoikin, se myös loppui. Tuija oli päässyt takaisin veneeseen ja näytti kauhistuneelta.
-Kohta se tapahtuu, Peetu kuiskasi.
OSA 4
Tuntiessaan maan tärähtävän Reino alkoi etsiä katseellaan Kristaa väkijoukosta, mutta näki vain ympärillään järkyttyneitä ihmisiä, jotka katsoivat kysyvästi toisiaan.
Peetu ja Tuija rantautuivat ja juoksivat Vilman luokse. Tuija halasi tiukasti siskoaan.
-Onhan kaikki hyvin? Tuija kysyi Vilmalta.
-Näkikö kukaan mitä tapahtui? Peetu kysyi ennen kuin Vilma ehti vastata.
-Mistä tuollainen tärähdys voi johtua? Tuija jatkoi.
-Joo meillä on kaikki ihan hyvin, yhtäkkiä kaikki vain tunsivat kovan tärähdyksen, sitten se olikin jo ohi. Kukaan ei tiedä mitä oikein tapahtui. Vilma vastasi ja nosti vierelleen tulleen Väinön syliinsä.
Tärähdyksen johdosta ranta hiljeni ja kepeä juhlatunnelma oli tiessään. Asko ja Minna saapuivat Tuijan ja muiden luo.
-Onko kaikilla kaikki hyvin? Asko kysyi ja katsoi lapsiaan.
Kukaan ei ehtinyt vastata Askon kysymykseen, kun metsän takaa kuului kova pamaus ja maa tärähti uudelleen.
Asko katsoi perhettään ja paikalla olleita ystäviä:
-Me ei jätetä tätä tähän. Tälle on pakko olla joku järkevä selitys!
-Lähtekää te Vilma ja Jani Väinön kanssa kotiin, me kyllä selvitetään mistä tämä kaikki johtuu. Minna sanoi ja silitti Väinön päätä hellästi.
Loput rannalla olijoista lähtivät Askon johdolla suunnistamaan kuulunutta pamausta kohti. He saapuivat metsän reunaan ja huomasivat kuinka alueelta poistui pakettiauto, jonka takaikkunaan oli teipattu Hansson Mining Companyn tarrat.
OSA 5
kirjoittanut Sara Paulamäki
- Seis! Asko huudahti ja hyppäsi auton tielle, pakottaen tämän pysähtymään. Lauri avasi ikkunansa.
- Mitä on tapahtunut? Miksi te kaikki näytätte noin säikähtäneiltä? Lauri kysyi ja antoi katseensa kiertää väkijoukossa.
- Kerropas heti jokin hyvä syy maan tärähtelylle ja tuolle kovalle pamaukselle, Asko tivasi uhmakkaasti.
- Meillä on tuolla metsässä meneillään vaan tehtävä, jonka Tero antoi.
- Jaa että millainenkohan tehtävä? Reino puuttui keskusteluun.
- Etsitään uraania maaperästä. Ei teillä mitään hätää täällä rannalla ole, Lauri sanoi ja käynnisti auton uudelleen.
Reinon pahimmat pelot kävivät toteen. Hän säntäsi oitis metsään huudellen Kristan nimeä hädissään. Hän kuuli, kuinka Asko huusi hänen peräänsä ja käski hänen pysähtyä, mutta hän ei pysähtyisi. Ainoa ajatus, joka hänen päähänsä mahtui, oli Krista. Krista keskellä metsää, Krista vaara-alueella, Krista kahdestaan Karrin kanssa. Ajatukset mylvien Reino juoksi yhä syvemmälle metsään. Hän pelastaisi Kristan, keinolla millä hyvänsä.
Rannalla kukaan ei tiennyt, mitä tehdä.
- Meidän täytyy saada heidät pois metsästä! Tuija painotti isälleen.
- Niin tietysti, mutta me emme missään nimessä voi mennä metsään! Asko vastasi ja katsoi anellen muita.
- Minä sain idean! Peetu huudahti yhtäkkiä. Mutta sitä ideaa he eivät ehtineet kuulla, sillä jossain räjähti korvia huumaavasti ja savupilvi kohosi metsän ylle.
OSA 6
kirjoittanut Jade Korhola
Reino juoksi metsäpolkua pitkin. Aina maan tärähtäessä hän kompuroi, tai kaatui maahan. Reino oli yhä lähempänä vaaraa, mutta hän ei välittänyt. Hän ei ajatellut muuta, kuin että Krista pitäisi pelastaa.
- Kunpa Krista olis kunnossa, Reino rukoili ääneen kaatuessaan jälleen kerran tärähtelyn takia.
Hän nousi ylös ja jatkoi taas juoksemista. Matkanteko oli hidasta, mutta joka sekunti oli yhä todennäköisempää, että Kristalle olisi sattunut jotain.
Hetken kuluttua Reino löysi Kristan ja Karrin. Karri makasi sammalmättäässä liikkumatta ja Krista istui hänen vieressään puristaen männyn runkoa.
Kyyneleet ja valunut ripsiväri juovittivat hänen poskiaan.
-Oot sä kunnossa? Reino kysyi huudahtaen ääni täynnä huolta. Hän juoksi Kristan luo, kyykistyi tämän viereen ja katsoi silmiin.
-Joo, mut Karri löi pään kiveen, Krista kertoi itkusta täristen. Hän tarrautui kiinni Reinoon.
Sitten tärähtely taas alkoi.
Rannalla Peetu selitti suunnitelmaansa.
-Meidän pitää kyl mennä metsään, mut tää on ehkä vähän turvallisempaa, kuin mennä metsäpolkua pitkin, hän aloitti. -Jos me mennään ryhmänä tietä pitkin metsään, Hanssonin miehet kyllä huomaa meidät ja lopettaa porauksensa hetkeksi. Sillä aikaa me voidaan ettii Krista, Reino ja Karri, Peetu selitti.
Tuija katseli Peetua hiukan epäuskoisena ja piirteli kengänkärjellään hiekkaan.
-Toimiiks se muka? hän kysyi.
-No, onks sul muka parempaa ehdotusta? Peetu kysyi ärtyneenä.
Tuija ei vastannut mitään, tuijotti vain metsään.
-Sitten mennään, sanoi rohkaisevasti Lissu, joka halusi myös osallistua pelastusretkeen.
Asko ja Minnakin suostuivat, samoin Osku, Sonja, Tomi ja Tuija.
Suurin osa oli jo lähtenyt rannalta, eikä alkuillan iloisesta tunnelmasta ollut tippaakaan jäljellä. Nyt tunnelma oli pikemminkin painostava.
-Mitäs me nyt tehään? Karrilta on saattanut murtua luita, Reino kysyi.
Hän ja Krista istuivat Karrin ympärillä ja molemmat olivat tärähdysten takia tarranneet kiinni samasta männystä.
-Ei oo. Pää vaan on kipee... kuului yhtäkkiä ääni heidän vierestään.
Karri oli noussut istumaan ja piteli päätään. Siitä valui pieni verinoro, mutta mitään vakavampaa ei näyttänyt olleen sattunut.
Samassa tärähdykset lakkasivat pitemmäksi aikaa ja Reino, sekä Kristakin nousivat seisomaan.
-Nyt mennään! Reino huusi.
Lauri seisoi ärtyneesti Askon, Minnan, Tuijan, Oskun, Peetun, Lissun, Tomin ja Sonjan edessä.
-Teidän takia me jouduttiin keskeyttämään poraukset, Lauri tokaisi.
-Krista, Karri ja Reino pitää pelastaa, Asko totesi.
Samassa Karri, Reino ja Krista tulivat metsästä esiin. Kaikki kolme näyttivät rähjäisiltä, mutta iloisilta tajutessaan, että olivat turvassa.
Kaikki lähtivät juoksemaan heitä kohti kysyäkseen, olivatko he kunnossa. Tuijakin lähti, mutta hänen matkansa tyssäsi puunjuureen, johon Tuija kompastui. Hän lensi hetken, tömähti maahan ja sitten kaikki pimeni...
Tuijan herätessä edessä näkyi vain kirkasta, valkoista valoa. Sitten joku ihminen alkoi hahmottua valon keskeltä.
-Jimi! Tuija yhtäkkiä huusi.
Totta se oli. Keskellä valoa seisoi Jimi, samoissa vaatteissa kuin Voimalan 100-vuotisjuhlassa.
-Joo. Ihana nähdä, Jimi sanoi hymyillen.
Tuija katseli ihmeissään ympärilleen. Oliko hän kuollut kompastuttuaan puunjuureen?
-Oonks mä... kuollu? Tuija kysyi epäröiden.
-Et. Mä halusin näyttäytyä sulle ja kertoa, että sun pitäis jatkaa elämää. Sä oot märehtinyt liikaa menneessä. Mä tuun aina rakastamaan sua, mut sun pitää jatkaa elämää, Jimi sanoi.
-Miten mä voisin, ku sä oot kuollu? Mikä muka enää on tärkeetä? Tuija kysyi. Kyyneleet valuivat vuolaasti hänen poskiltaan.
-Tuija, vaikka mikä on tärkeetä. En mä ollu sun koko elämä, Jimi sanoi.
He hymyilivät toisilleen ja lopulta Tuija sanoi:
-Okei, mä lupaan jatkaa elämäääni.
-Hyvä. Mun pitää mennä nyt, Jimi sanoi ja hän alkoi hämärtyä.
-Mä rakastan sua! Tuija huudahti vielä Jimin perään.
Tuija nousi seisomaan. Yksikään paikka ei tuntunut kipeältä, vaikka hän oli kaatunutkin oksien päälle. Katsellessaan ihmisiä hän hymyili ensimmäistä kertaa Jimin kuoleman jälkeen aitoa, onnellista hymyä.
Parinkymmenen metrin päässä seisova Osku pukkasi vanhempiaan kylkiin ja osoitti vaivihkaa hymyilevää Tuijaa.
Tuijalle oli koittanut Uusi Päivä.
