Hyppää pääsisältöön

Martti Silvennoinen tallensi Rion oudon huuman 1964

Martti Silvennoisen alkuvuodesta 1964 valmistunut riipaisevan kepeä reportaasi Rio de Janeiron arjesta koostuu ällistyttävästä määrästä tietoa, suvereeneja kielikuvia ja aitoja tilanteita. Silvennoisen jäljittelemätön, alkusointuinen ilmaisu on radiokuuntelijan korvissa silkkaa runoutta.

Nimikin kuin ruhtinaan – São Sebastião Rio de Janeiro – unelmien ja syvän inhimillisyyden metropoli, mustaa ja valkoista, ristiveristä ja siniveristä, kurjaa ja upporikasta, siveyden vaaleanpunaa, riettauden tympeyttä. Karmeata primitiivisyyttä.

Silvennoisen alkuspiikki aloittaa hengästyttävän kerronnan, jonka laantuu kuiskaukseksi vasta loppumetreillä sademetsän woodoo-rituaalissa. Kerronta rytmittyy musiikilla, oivaltavilla välihuomautuksilla ja paljonpuhuvilla äänimaisemilla.

Rion vuorten takana, aivan lähellä, sademetsän keskiajassa, myrkkyjen huumaama vaarallinen nainen tiukkaa tuskaisena jumaliaan...

Haastatellessaan Riossa asuvia suomalaisia Silvennoinen toki malttaa puhua tavanomaisella nopeudella ja äänenpainolla. Kaupungin hyvin tuntevat Martti Kantanen, Ester Werner ja Aarno K. Arola kertovat asuinpaikastaan ymmärtämyksellä. Rioon vuonna 1926 muuttanut Werner ei kuitenkaan kommentoi tietoa, jonka mukaan hän olisi ollut ensimmäinen nainen, joka olisi uskaltautunut Copacabanan aaltoihin. Sitä vastoin hän kertoo kaipaansa Suomeen. "Minusta Brasilia on makea kaunis kakku, jota mielellään katselee, mutta kun on vähän syönyt, niin kyllästyy. Suomenmaa on niin kuin hapanleipä, jota ei koskaan saa tarpeeksi."

Ihminen on kokenut kauneuden, kiitollinen mieli pelkää menettävänsä jotain. Rioa ei saa nähdä liian läheltä, sen voima on vauhdissa ja etäisyydessä. Se on kuin veden kalvon kuva, se muuttuu, se särkyy – kun koskettaa.

Silvennoinen vierailee haastateltaviensa kanssa merimieskapakoissa, juttelee satamassa ilotytön kanssa, ihmettelee rikkaiden yökerhossa "rahakkaita play-tyttöjä ja -poikia" ja suree öisin ravintoloissa kiertäviä kerjäläislapsia.

Elostelijoiden tanssi on kuin rakkauden uhritoimitusta!

Lopuksi lähetystösihteeri Arola vie hänet sademetsään seuraamaan macumba-rituaalia, missä "mielipuolisina heiluvat", huumaantuneet ihmiset suhtautuvat epäluuloisesti suomalaisten läsnäoloon. "Meidäthän siunattiin poppamiehen toimesta, joten olemme tällä hetkellä turvassa", Arola toteaa heidän päästyä hieman loitommalle ja kertoo, millaisin keinoin osanottajat ovat huumanneet itsensä.

Maassa nelinkontin likomärkänä uhrialttarin vieressä transsitilaan vaipuneen naisen tyypilliset hik hik -huudot, kuin sairaan koiran uhkaava haukunta hukkuvat kuohuvan luonnon syliin karmivana.

"São Sebastião Rio de Janeiro – itse olet saanut hieman liikaa aurinkoa!", päättää Silvennoinen elämyksellisen reportaasinsa Cidade Maravilhosasta, "Suurenmoisesta kaupungista".

  • Suomalaisissa tapahtumissa marjastetaan kilpaa, neulotaan hevisti ja maistellaan valkosipulia

    Elävän arkiston kooste omaleimaisista tapahtumista.

    Kun tutkii tarkemmin kotimaamme tapahtumatarjontaa, saattaa helposti leuka loksahtaa kohti Kiinaa. Valikoimastamme löytyy maailmanlaajuiseen suosioon kohonnutta eukonkantoa ja saappaanheittoa, mutta myös vittuilua ja valehtelua. Elävä arkisto koosti yhteen muutamia kilpailuja ja tapahtumia, joita leimaavat omaperäisyys ja hyväntuulinen hulluttelu.

  • Crazy-jännärit Kurvin & Kurvin toilailuista olivat kielellistä ilotulitusta - Pentti Siimes hurmasi pojan roolissa

    Jännärikuunnelmat vievät hilpeille 1960- ja 1970-luvuille

    Olavi Neva käsikirjoitti 1960-1970-luvuilla Yleisradiolle seitsemän jännityshupailua, joiden kielellinen ilotulitus riemastuttaa nykykuulijaakin. Kuunnelmasarjojen keskiössä on isän ja pojan pyörittämä etsivätoimisto Kurvi & Kurvi. Kurvien seikkailuissa on dekkarijuonen sekä kaikenkattavan hupsuttelun ohella myös annos romantiikkaa sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pääosassa poika-Kurvin roolissa taiteilee useimmissa sarjoissa näyttelijä Pentti Siimes.

  • Laulukokeet-draama vuodelta 1975 on säilyttänyt ajankohtaisuutensa

    Pieni elokuva ennakkoluuloista ja niiden voitttamisesta.

    Kukapa, ainakaan vanhan kansakoulun käynyt, ei olisi hermoillut koulun laulukokeita. Koko luokan edessä, opettajan ankaran valvovan katseen alla pitää laulaa yksin joku omavalintainen laulu. Pelottavaa, varsinkin jos ei ole mikään satakieli. Pelottava on laulukoe myös Raili Ruston ohjaaman elokuvan Laulukokeet vuodelta 1975 päähenkilölle, vaikka eri syystä.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto