Jani Tanskanen
Yle
Kajaanin Runoviikko ja Tanssivan karhun jako ovat kirjallisuuteen keskittyneelle kulttuuritoimittajalle tasapainoilua kiireen ja kiirettömyyden välillä.
On kulttuuritoimittajan työhön sisältyvä paradoksi tasapainoilla journalistisen nopeuden ja taiteen kokemiseen liittyvän hitauden sekä kärsivällisyyden välillä. Taide ei ole nopeuslaji.
Paradoksi kulminoituu erityisesti Kajaanin Runoviikolla. Raportoin sieltä radioon, kirjoitan nettijuttuja, autan Tanssiva karhu -palkinnon jakamisessa ja olen läsnä sosiaalisessa mediassa – samalla kun Kajaanissa tapahtuvalle pitäisi antaa aikaa.
Vaikka runoutta ei voi hotkia, vaan sitä on sulateltava, ohjelmatyö sekä some ja muu netti eivät voi pysähtyä. En voi radiolähetyksessä sanoa, että odottakaapa vartti tai odottakaa päivä, jotta ehdin ajatella kuulemaani.
Jotta voin tarjota kuulijoille ja lukijoille monipuolisen katsauksen Runoviikkoon, minun on käytävä monessa esityksessä ja jututettava ihmisiä mahdollisimman monenlaisista piireistä: Kaj Chydenius edustakoon muusikoita, arkkipiispa Kari Mäkinen kirkkoa, tähtitieteilijä Esko Valtaoja kovia tieteitä, Heidi Herala näyttelijöitä ja niin edelleen.
Runoviikolla tekisi mieli kokea kaikki, mutta rajauksia on tehtävä
Teatteria minulle saa edustaa Niko Karjalaisen ja Kimmo Penttilän erikoinen ja ehkä hieman liikaa yrittävä ja koheltava tulkinta Veijo Meren Tukikohdasta, jonka tapahtumat on siirretty kansakoulusta vastaanottokeskukseen. Hyvästä lausunnasta erityiskiitokset osoitan varsinkin monikielisyyttä hyödyntävän Eeva Putron esitykselle Mikä on kotimaani.
Toisinaan on juostava esityksestä ja haastattelusta toiseen. Esimerkiksi tunnelmallisesta Kirkkoillasta on selvittävä nopeasti seuraavaan esitykseen, ja se tuntuu erityisen kornilta arkkipiispa Kari Mäkisen puhuttua kirkossa runouden hitaudesta.
– Runous on hidasta. Ja myös kirkko on hidas. Kummassakin on kyse tuottamattomasta toiminnasta. Ei täällä kilpailukykyä olla parantamassa, arkkipiispa Mäkinen korosti torstai-illan Kirkkoillassa.
Onneksi juoksuhetkiä on sentään edeltänyt aiheisiin tutustuminen ja perehtyminen jo ennen koko Runoviikon alkamista. Ja vaikka aikataulu on välillä tiukka, olen joka tapauksessa saanut aikataulutettua kyllin kattavan ja riittävän rajatun valikoiman koettavaa. Tietysti Runoviikolla tekisi mieli kokea kaikki, mutta rajauksia on tehtävä.
Tarvetta sekä nopealle että hitaalle kulttuurijournalismille
Journalismin yleisluonnetta leimaa kiire ja välittömän ajantasaisuuden vaade. Olemassa on toki myös esimerkiksi tutkivaa journalismia, jonka on otettava aikansa, mutta pääsääntöisin toimittajalla on hoppu.
Toimittajan kiire on selviö uutistoimituksissa, jossa uutiset pureutuvat sananmukaisesti uusiin asioihin. Tämän päivän uutinen ei ole enää huomenna uutinen.
Mutta onneksi on muutakin journalismia kuin uutisjournalismia. Radion kulttuuriohjelmissa on aito mahdollisuus syventyä ja keskittyä tietyissä ohjelmissa. Lukupiiri on siitä hyvä esimerkki. Kolmetuntinen keskustelu Mika Waltarin järkälemäisestä Mikael Hakimista on jotain sellaista, jota tässäkin reaaliaikaisen reagoinnin ja sosiaalisen median ajassa tarvitaan.
Tosin heti on täsmennettävä, että asioihinsa perehtynyt radio-ohjelma ja reaaliaikaisuus eivät sulje toisiaan pois. Myös Lukupiirissä on reaaliaikaista reagointia. Tervetuloa esittämään kysymyksiä ja kommentteja lähetysikkunaan!
On siis olemassa ajan kanssa työstettyä kulttuurijournalismia, mutta yhtä kaikki me kulttuuritoimituksissa työstämme myös nopeaa ajantasaista kulttuurijournalismia esimerkiksi Kultakuumeen yhteydessä. Vauhti ei ole yhtä kiivas kuin uutisissa mutta selvästi hektisempi kuin Lukupiirissä.
Kumpaakin kulttuurjournalismin muotoa tarvitaan. Sama pätee ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ylipäätään. Joskus on tärkeätä vaihtaa pikakuulumiset, toisinaan taas on syvennyttävä yhteen asiaan kerrallaan.
Henkilöitä, teoksia vai jotain muuta?
Journalismin tutkijat, varsinkin yliopisto-opettaja Maarit Jaakkola Tampereen yliopistosta, ovat katsoneet, että uutistoimittajien kiire on siirtynyt myös suureen osaan kulttuurijournalismia. Jaakkola onkin puhunut siirtymästä esteettisestä paradigmasta eli ajattelutavasta journalistiseen paradigmaan.
Muutos on näkynyt siten, että mediassa käsitellään kirjallisten teosten sijaan erityisesti niitä kirjoittaneita henkilöitä. Näin on väittänyt esimerkiksi Kultakuumeen kolumnistinakin toimiva kriitikko Otso Kantokorpi, joka oli puhumassa aiheesta Taiteen edistämiskeskuksen Jyväskylässä järjestämässä Taidekritiikki ennen ja nyt -illassa helmikuussa.
Uuskriittinen koulukunta vei huomion tekijöistä teoksiin
Jos väite ajattelutavan siirtymästä pitää paikkaansa – niin kuin se minusta karkeasti ottaen pitää – suunta on ollut päinvastainen kuin akateemisessa kirjallisuustieteessä. Sen piirissä harjoitettiin pitkään lähinnä kirjailijoiden elämään keskittynyttä tutkimusta, kunnes uuskriittinen koulukunta vei huomion tekijöistä teoksiin. Uuskritiikin ongelmana kuitenkin oli se, että se rajoittui teokseen liiaksi asti, eikä suostunut näkemään kirjallisuudessa esimerkiksi yhteiskunnallisia vaikutteita. Sittemmin kirjallisuudentutkimus onkin monipuolistunut entisestään ja jopa palannut kirjoittajan huomioimiseen.
Omassa journalistisessa työssäni en ole suostunut liukumaan pelkkään kirjailijoiden ja taiteilijoiden esittelyyn, vaan olen pitänyt teoksiin tutustumisesta kiinni. Silloinkin, kun minulta oli tilattu henkilökuvat Tanssiva karhu -ehdokkaista, ujutin mukaan huomioita teoksista.
Oikeastaan toisinaan olen kirjoittanut lähinnä vain teoksista, kuten Saila Susiluodon ehdokkuudesta kirjoittaessani. Tiedä sitten, onko ratkaisu hyvä vai huono vai jotain siltä väliltä. Saisi kirjailijan persoonakin näkyä. Samaan tapaan kuin tarvitsemme sekä nopeaa että hidasta kulttuurijournalismia, tarvitsemme myös kulttuurijournalismia sekä tekijöistä että teoksista.
Sitä paitsi kulttuurijournalismi on tietysti kaikkea muutakin kuin joko teokseen tai tekijään keskittyvää. Journalisti voi käsitellä samanaikaisesti sekä teosta että tekijää ja lisäksi muita aspekteja: esimerkiksi kokemuksellisuutta, yleisöä, taiteellisen luomisen prosessia tai taustalla olevia instituutioita, esimerkiksi sitä, onko taiteilijalle suotu apurahoja.
Ole liki
Kajaanin Runoviikolla nuoren kulttuuritoimittajan ajatukset ovat väistämättä liikkuneet työn luonteessa ja suurissa kysymyksissä. Toisinaan journalistinen hoppu ja esteettinen ajattelutyö tuntuvat yhteensopimattomilta, toisinaan taas huomaan, että tulkinta onnistuukin parhaiten juuri jatkuvassa liikkeessä.
Kun maltan Kaj Chydeniuksen konsertissa laskea älypuhelimen loitommas ja unohdan hetkeksi aikataulut, Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen laulavat juuri yhden illan kauneimmista lauluista. Tänään on oltava liki, he laulavat, sillä huomenna runon puhuja on kaukana poissa.
Herkistyn. Laulettu runo puhuttelee sekä henkilökohtaista elämääni että vallitsevaa hetkeä. Huomenna en kuuntele Chydeniusta, joten nyt on oltava läsnä. Tämä toki on carpe diem -klisee, mutta minkäs sille teet, jos joissakin kliseissä on tenhoa.
Chydenius sai viitoittaa osallistumistani Runoviikkoon: Vaikka kuinka journalistina elän aikapaineessa, siitä on kyettävä myös hetkittäin luopumaan. Sen taiteilijat ansaitsevat.
