Hyppää pääsisältöön

Maisteri ja tapaus Antonín Dvořák

Säveltäjä Antonín Dvořák
Säveltäjä Antonín Dvořák Antonín Dvořák,Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä

Antonín Dvořákin äiti ei patistellut poikaansa viulutunneille, sillä perheen esikoisesta piti tulla isänsä jalanjäljissä teurastaja. Antonín opetteli kuitenkin soittamaan viulua taiturillisesti ilman vanhempien päättäväistä ohjaustakin, ja teurastajan työ lankesi jollekin hänen seitsemästä sisaruksestaan. Pianonsoiton opettajana ja maalaisteatterin orkesterin alttoviulistina itsensä elättäneen Dvořákin säveltäjän ura lähti huimaan nousuun, kun itse Johannes Brahms löysi hänet suojatikseen.

Tunnetuimmat teoksensa Antonín Dvořák sävelsi toimiessaan kolmen vuoden ajan sävellyksen professorina New Yorkissa Yhdysvaltojen kansallisessa musiikkikorkeakoulussa. Opinahjo oli siitä hyvin poikkeuksellinen 1890-luvun Amerikassa, että sinne hyväksyttiin opiskelijoiksi valkoisten miesten lisäksi naisia ja mustia. Koulun käytävillä Dvořák törmäsi laulunopiskelijaan nimeltä Harry Burleigh, jonka isovanhemmat olivat vielä olleet orjia. Burleigh lauloi Dvořákille lapsena oppimiaan plantaasilauluja ja negrospirituaaleja, joita 166-senttinen suurmies suorastaan imi itseensä. Tämä ystävyys jätti lähtemättömän jälkensä Dvořákin amerikkalaisiin teoksiin, joista tunnetuimpia ovat sinfonia nro 9 ja jousikvartetto.

Maisteri Lindgren ja tapaus Antonín Dvořák kuullaan Yle Radio 1:ssä keskiviikkona 13.7. klo 11. Ohjelmassa soivat musiikkinäytteet ovat tässä kuunneltavissa kokonaisuudessaan.

"Antonín Dvořák syntyi böömiläisen teurastajan perheeseen. Suuren perheen isällä oli toinenkin menestyvä tapa hankkia elantoa: olutkapakka. Koska Antonín oli kahdeksasta lapsesta vanhin, pidettiin itsestään selvänä, että hänestä tulisi teurastaja."

"Mutta tuo oli kaikki fiktiota, toteutumaton ohjaajan unelma kansainvälisestä elokuvamaailmasta. Tämä sen sijaan on totisinta totta, Bagatelli kahdelle viululle, sellolle ja urkuharmoonille, säveltänyt Antonín Dvořák."

"Kuunnellaan tähän väliin yksi dumka, böömiläinen haikeanpuoleinen tanssi, jota soitettiin myös hautajaisissa. Se on yleensä mollissa ja tempo vaihtuu tuon tuosta, eikä siitä tiedettäisi meillä mitään, ellei Antonín Dvořák olisi tuonut dumkaa konserttilavoille."

"Me tiedämme Rusalka-oopperan, koska siihen on lipsahtanut yksi kuolematon aaria, 'Rusalkan laulu kuulle'. Sitä kauniimpaa monikaan ei tiedä, ja sen haluaa jokainen radion kuuntelija kuulla Karita Mattilan laulamana. Laulun nimihän ei ole 'Rusalkan laulu kuulle', vaan 'Mĕsíc̆ku na nebi hlubokém'.

"Anna ja Antonín olivat onnellisia, meille kerrotaan. Mutta eivät he ehtineet sellaisia miettiä, he saivat kymmenessä vuodessa yhdeksän lasta, joista kolme kuoli pienenä. Tästä tai jostain muusta syystä on niin, että Dvořákin säveltämillä rakkauslauluilla on sellaisia nimiä kuin 'Rakkautemme ei vie meitä onneen', 'Jätä minut rauhaan' tai 'Monessa rinnassa asuu kuolema'. Ehkä tällaista rakkautta on helpompi kestää ilman sanoja."

"Anna-rouvan sisko Josefina oli sairastunut vakavasti. Anna järkyttyi, mutta vielä paljon, paljon enemmän järkyttyi hänen miehensä, joka sulkeutui sävellyskammioonsa, antoi vaimon jatkaa yksin pakkaamistaan, ja sävelsi siltä istumalta sellokonserton kaksi viimeistä osaa uudestaan."

"Brahms hautoi parhaillaan suurta salaista hankettaan, ensimmäistä sinfoniaa, jonka oli ajatellut aloittaa viidelläkymmenellä kahdella patarummun iskulla, ja hän oli hyvin ärtynyt siitä, että tällainen lautakuntatyöskentely vei hänen kallista aikaansa. Tunnollisesti hän selaili kaikenmaailman partituureja, kunnes eteen tuli Dvořákin pino. 'Erinomaista! Miten omaperäistä! Poikkeuksellisen mielenkiintoista!'"

"Brahms ei koskaan lakannut ylistämästä Dvořákia, ja hänhän oli ollut siinäkin takapiruna, kun Dvořákilta oli yhtäkkiä tilattu kansantyylisiä tansseja pianolle nelikätisesti. Brahms oli tehnyt oman rahasamponsa kustantaja Simrockille, Unkarilaiset tanssit, joita myytiin uskomattomia määriä pianolla varustettuihin koteihin, ja kun ei jaksanut tehdä tansseja lisää, hän ehdotti, että sellaisia tilattaisiin Dvořákilta."

"Kolme vuotta New Yorkissa oli Dvořákin parasta aikaa. Hän sävelsi upeata musiikkia, esimerkiksi parhaan jousikvartettonsa, nimeltään 'Amerikkalainen', sekä tietysti tämän."

"Eräänä päivänä, kun 166-senttinen professori Dvořák käveli koulun käytävällä, siellä oli lattioita luuttuamassa pitkä musta mies. Mies lauloi siivotessaan lattioita. Dvořák höristeli korviaan ja kiinnostui miehestä. Hän esittäytyi tälle ja sai kuulla, että miehen nimi oli Harry Burleigh ja että hän itse asiassa opiskeli laulua koulussa."

"Sovitus on Harry Burleigh’n, ja hänen nuotintaminaan tämä ja monet muut mustien laulut tulivat 1900-luvun alussa tunnetuiksi. Burleigh ei koskaan väittänyt säveltäneensä niitä, mutta sen jälkeen, kun Burleigh teki lauluihin pianosovitukset, suuret taidelaulajat ottivat ne riemulla ohjelmistoonsa."

"Harry Burleigh’n soitinteoksista suosituin on sarja nimeltä Plantation Melodies. Näitä melodioita on sovitettu alkuperäisestä pianoversiosta jousikvartetille ja karuselleista tutulle mekaaniselle soittokoneellekin, mistä edellinen on merkki taidepiirien arvostuksesta ja jälkimmäinen suuren yleisön suosiosta."

"Paljon on puhuttu siitä, päätyivätkö Harry Burleigh’n neekerilaulut Dvořákin rakastetuimpaan, soitetuimpaan ja tunnetuimpaan sinfoniaan numero 9. Sillähän ei ole sinänsä mitään väliä. Sinfonian sävelsi Dvořák, ja jos siellä muutama melodia viittaa johonkin, kyse ei ole sen enempää varkaudesta kuin plagiaatista. Panihan Johannes Brahmskin siihen ensimmäiseen sinfoniaansa finaaliin Beethovenin 'Oodin ilolle'. – – Harry Burleigh lauloi Dvořákille muun muassa tätä laulua."

"Tuttu teema, tosiaan. Siitä tunnetaan vielä useampia versioita kuin yhdestäkään Antonín Dvořákin sävellyksestä. Tällaisia, esimerkiksi."






  • Martín ja gävleläiset tekevät sen jälleen

    Levyarvio

    Suuri yleisö tuntee Johannes Brahmsin parhaiten tämän sinfonioista ja konsertoista, mutta Brahms oli huomattavassa määrin enemmän kamarimusiikki- ja laulusäveltäjä kuin orkesterisäveltäjä. Nämä kaksi elementtiä – laulu ja orkesteri – myös yhdistyvät hänen tuotannossaan siellä täällä. Suurimittaisen Ein deutsches Requiemin lisäksi Brahms sävelsi myös muun muassa kantaatteja sekakuorolle ja orkesterille. Gävlen sinfoniaorkesteri ja Eric Ericson -kamarikuoro tekevät niille kunniaa Ondinen uudella levyllä.

  • Syvällä elämän sietämättömässä keveydessä

    Levyarvio

    Felix Mendelssohnin kamarimusiikki on suotta jäänyt romantiikan raskassarjalaisten, Schumannin ja Brahmsin varjoon. Soinnillisesti kevyempi ja luonteeltaan näin vähemmän painavaksi koettu Mendelssohn oli todellisuudessa monella tavoin kypsän romanttisen ilmaisun tienraivaaja siinä missä Schumannkin – ja usein ennen häntä. Mendelssohn oli ajan hermolla jo parikymppisenä, useita vuosia ennen tulevaa hyvää ystäväänsä.

  • Lempeän karhumaista kuiskintaa

    Levyarvio

    Matthias Goerne levytti Bachin isot ja suurenmoiset bassokantaatit Ich will den Kreuzstab gerne tragen ja Ich habe genug jo kaksikymmentä vuotta sitten Camerata Academica Salzburgin ja Roger Norringtonin kanssa. Uusi levytys harmonia mundille on syvempi ja värikkäämpi: sekä Goernen oma ääni että Freiburgin barokkiorkesterin soitto ovat vivahteikkaampia – syvyyttä ja tulkintaa on tullut sekä nykyiseen barokkisoittoon että Goernen itsensä laulutaiteeseen.

  • Orfeuksen onnellisempi laskeutuminen manalaan

    Levyarvio

    Orfeuksen retki manalaan hakemaan rakasta Eurydikeään on yksi niistä tutuista, toistuvista antiikin aiheista, joiden pohjalta syntyi suuri määrä kantaatteja, teatterimusiikkia ja oopperoitakin jo 1600-luvulla. Oopperavillityksen imeydyttyä Italiasta Ranskaan vuosisadan jälkipuolella myös Orfeuksen – tuon suloisesti laulavan pastoraalisen sankarin – seikkailut taipuivat oopperoiksi. Marc-Antoine Charpentier ei juuri päässyt loistamaan suuren oopperan, tragedie lyriquen säveltäjänä, mutta sai kirjoittaa pienempiä kamariteoksia Marie de Lorrainen, Guisen herttuattaren kulttuurikodin muusikkona.