Hyppää pääsisältöön

Myyttinen Koli

Koli ei kummempia esittelyitä kaipaa – sen laelta alas katsellessa ei voi erehtyä olevansa muualla kuin Suomessa, niin tuttu tuo maisema on monista tauluista, valokuvista ja runoista. Miljoonia vuosia sitten tässä kohosi lähes Alppien kokoinen vuoristo. Jääkauden hyväily ja vuosituhansia kestänyt rapautuminen ovat siloittaneet Karelidien vuoriston, mutta Kolin huiput kohoavat edelleen jylhinä Pielisen rannoilla retkeilijöiden ja taiteilijoiden ihailtavana.

Kansallisromantiikan aikaan monet taiteilijat tekivät matkoja Pielisen ympäristöön. Taidemaalari Eero Järnefelt ikuisti näkymän Kolin huipulta Pieliselle teoksessaan Syysmaisema Pielisjärveltä. Hänen kanssaan Kolille matkusti myös valokuvaaja I.K. Ihna, jonka taltioimilla panoraamoilla oli suuri merkitys siihen, että Kolin luonnon arvo ymmärrettiin niin suojelun kuin matkailunkin kannalta. Inhan ja Järnefeltin Koli-kuvia on kiinnostavaa katsoa rinnakkain, sillä jotkut niistä ovat kuin samasta pisteestä kuvattuja.

Tänään astumme tuohon kansallismaisemaan ja lähdemme tutustumaan myyttiseen Koliin alhaalta ylöspäin tarinoiden, taiteilijoiden ja tietäjien jälkiä seuraten. Ihan liian harva Kolin kulkija on nimittäin nähnyt, miltä vaaramaisemat näyttävät Pieliseltä käsin. Myös itse järvi ja sen saaret kätkevät sisäänsä monta tarinaa ja ihmetta jopa vuosimiljardien takaa.

Pielinen

Kerrankin olemme ajoissa, kun kohtaamme Kolin satamassa tämän päiväisen kapteenimme Eino Nuutisen. Sitä myöten kun satama jää loitommas, piirtyy Kolin siluetti eteemme yhä komeampana. Järveltä käsin sen suuruus tulee parhaiten esiin. Otamme kurssimme kohti Hiekkapakkaa.

Matkalle osuu taas yksi uusi ihme, josta kipparimme Eino tietää kertoa. Kolin Sikosaaren kalliossa näkyy jähmettyneitä muinaisten tulivuorten laavan ulostulokanavia. Graniittigneissi on yli 2,6 miljardia vuotta vanhaa. Katsellessa tätä maisemaa tulee mieleen Kalevalan maailman synty -tarina; aivan kuin saari olisi kuorenkappale sotkanmunasta, josta koko maailma sai alkunsa. Kauemmas ajassa taaksepäin ei Suomessa pääse.

Hiekkapakka.
Hiekkapakka. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Kohta edessämme on Hiekkapakka. Kalastusta varten teetetty erikoisvene, tai ehkä järvialueella sitä voisi pieneksi laivaksikin kutsua, käy pudottamassa meidät rantaan puisen soutuveneen kera ja kaartaa sitten loitommas odottamaan palumatkaa.

Vaikka lokakuu on loppupuolellaan, niin täysin tyyni päivä ja siniseltä taivaalta paistava aurinko laittaa käärimään hihat ylös. Vielä hetken voi tavoittaa kesän tunnelmaa ja mikäs sellaisessa paikassa oli paistatellessa. Melkein tekee mieli heittäytyä ilkoselleen ja pulahtaa kirkkaana kimmeltävään Pieliseen. Käden huljuttaminen rantavedessä kuitenkin riittää kertomaan, että syys on jo tullut ja vesi turhan viileää lähteä yllätysuinnille. Kapeana kiemurtavalla hiekkakankaalla leipää heitellessä tuntuu kuitenkin kuin olisi kuin trooppisessa paratiisissa, jos palmujen sijalla kasvaneet männyt jätetään pois laskuista.

Vene.
Vene. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Astumme veneeseen ja soutelemme hiljakseen tyynellä ulapalla. Luna nauttii silmin nähden – se istuu veneessä silmät kiinni, kuono pystyssä syysilmaa nuuskien ja latkii välillä veneen reunan yli raikasta järvivettä. Antin soutaessa meitä saarelta toiselle Reetta lueskelee paikallisia tarinoita taltioineen Kimmo Kemppaisen Myyttinen Koli -kirjaa. Siinä kerrotaan taaksemme jäävästä Romonsaaresta tarina, jossa Viikinkikuningas ryöstää neidon paikalliselta sotapäälliköltä Vornalta. Viikingit muuttuvat jumalten vihasta kivipaaseiksi, jotka edelleen vartioivat Romonsaaria – Romonvahti ei saa koskaan levätä. Viikinkiveneen pohja ja muut kivet näkyvät kuulemma vieläkin, mutta vain vedenpinnan ollessa alhaalla. Liekö totta vai ei, mutta kivipaasi siellä Romonsaaren edustalla näyttää vahtivan.

Koli.
Koli. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Ilta-auringon jo laskeutuessa Kolin taa ja täysikuun noustessa toiselta laidalta rantaudumme vielä saareen, josta avautuu ehkäpä Pielisen suunnalta se kaikkein kaunein maisema Kolille. Nyt maisema on kuin keskieurooppalaisella Alppijärvellä – ei ollenkaan tyypillinen suomalainen maisema. Hypistelemme rantahiekkaa ja mietimme, ovatko nämä pyöreiksi hioutuneet kivet ja hieno hiekka olleet joskus Alppien kokoisena kohonneen Karelidien vuoriston vanhaa huippua.

Kun Eino hakee meidät kotimatkalle, on jo pimeää. Istumme vaiti kalastajaveneen kyydissä ja ihailemme veden pintaan piirtyvää täydenkuun siltaa.

Pirunkirkko

Pidämme majaamme hotellissa keskellä kansallispuistoa, Kolin laen likellä. Ikkunoista avutuvat kauniit maisemat houkuttavat jo heti aamusta lähtemään uudelle seikkailulle, tällä kertaa vuorossa olisi Kolin rinteellä sijaitseva Pirunkirkko.

Eero Järnefelt oli tutustunut pohjoiskarjalaiseen vaaramaisemaan jo lapsena kulkiessaan setänsä kanssa voinkeruumatkoilla. Kolille hän tuli ensi kertaa vuonna yhdessä Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeltin kanssa. Taiteilijat suhtautuivat Koliin ja Karjalaan romantisoivasti ja romantiikka lisäsi sekin, että seutu oli suosittu häämatkojen kohde. Muun muassa Sibelius ja Eeron sisar Aino tekivät häämatkan Pieliselle. Kolin maisemien onkin sanottu innoittaneen Sibeliusta hänen säveltäessään neljättä sinfoniaansa. Järnefeltille puolestaan Kolista tuli tärkeä sielunmaisema, josta kertoo useiden maalausten lisäksi myös luolan seinässä oleva runo, jonka aiomme tänään paikallistaa.

Pirunkirkko sinällään on meille tuttu ja helppo luola tulla, täällä on käyty aiemminkin. Täytyy kuitenkin häpeäksemme tunnustaa, että kummatkin olimme onnistuneet kulkemaan kerta toisensa jälkeen Järnefeltin luolan seinään kirjoittaman runon ohitse. Tällä kertaa keskityimme oikein etsimään sitä seinästä ja kas – siinähän se oli, z-mallisen luolan viimeisen sivun alussa ja vielä sen kokoisella käsialalla, ettei sitä kerran nähtyään voi enää toiste olla näkemättä. Yksi asia jäi meitä kuitenkin askarruttamaan:

"yksi salaisuus yks henki,
yksi onni kumpaisenki,
on kirkko tämä,
sen pyhyyttä muistelemma aina"
Eero ja Fanny 1893

Pirunkirkon runo kolilla.
Pirunkirkon runo kolilla. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Kuka oli tuo Fanny? Tuohon aikaan Eero oli kuitenkin naimisissa näyttelijätär Saimi Swanin kanssa ja heillä taisi olla jo lapsiakin. Oliko Fanny paikallinen kollega vai Eeron etelästä tänne tuoma salainen taiteilijaystävätär? Vai oliko sittenkin kyseessä Saimin pseudonyymi?

Paljon kysymyksiä ja vain vähän vastauksia pyörii mielessämme, kun jatkamme luolan perälle. Antti kiipeää ylös ahtaalle kivihyllylle, josta sanotaan näkyvän itse pirun kirkkosaliin. Eipä näkynyt pirua saati sen kirkkosalia tällä kertaa, kiviä vain. Tungemme itsemme luolan sivulla olevasta aukosta ulos, seikkailemme vielä hetken luolan alapuolella olevilla suurilla ja sammallisilla kivillä ja annamme ajatuksen kuljettaa meitä eri aikakausiin.

Pirunkirkon louhikkoa Kolilla.
Pirunkirkon louhikkoa Kolilla. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Tarinat niin vanhoista paikallisista tietäjistä ja noidista kuin taiteilijoidenkin kokemuksista alkavat viedä mukanaan. Tuntuu siltä, että kaikkien noiden eri aikojen kerrostumat ja henget olisivat täällä läsnä, haluaisivat kilvan kertoa omaa tarinansa, jakaa omat salaisuutensa. Ei ole ollenkaan ihme,että paikka on lumonnut niin monia ja synnyttänyt tarinoita. Liekö mikään niistä totta, eikä sillä niin väliä. Pääasia että tarinat elävät ja Koli synnyttää yhä uusia juttuja jaettavaksi.

Ukko- ja Paha-Koli

On aika jatkaa kohti Kolin korkeinta huippua, vielä on kokematta itse kansallismaisema yli Pielisen. Kipuamme portaat jo päivän seikkailuista raskain askelin ja kävelemme ohi vanhojen käräjäkivien Pahan-Kolin jyrkänteelle, josta aikoinaan heitettiin alas tuomitut ja annettiin Jumalten päättää kohtalosta: jos syytetty selvisi hengissä, hänen oli oltava syytön. Kiviä on aikoinaan ollut ympyrässä kaksitoista, ja tarinoiden mukaan paikalla puntaroitiin ongelmat, sovittiin riidat tai tuomittiin syylliset ja määrättiin rangaistuksista. Käräjäpaikka tuhottiin osittain 1750-luvulla silloisen Lieksan kirkkoherran Jaakko Steniuksen eli Korpi-Jaakon toimesta.

Kolin maisemaa itään.
Kolin maisemaa itään. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Kolin vanha nimi oli Mustarinda. Sen tummia kukkuloita pidettiin muinoin pyhinä jumalten tai vainajien asuinsijoina. Se oli tunnettu uhripaikka, pyhä vuori, jolle on vaellettu uhraamaan luonnon hengille saalisonnen tai muun hyvän toivossa. Luonnonuskonnot ja kirkko elivät pitkään rinnakkain. Samat ihmiset jotka kävivät sunnuntaina kirkossa, kunnioittivat paikallisia tietäjiä ja parantajia sekä kävivät vaivihkaa viemässä ruokauhreja pyhille vuorille.

Koli, maisema itään.
Koli, maisema itään. Kuva: EPA/ Miikka Niemi metsien katkema

Mustarinnan huiput ovat kuitenkin paljaita ja valkoisia, ne erottuvat maisemasta kalpeina kuin jättiläisen kaljut. Istumme kalliolle, ettei koveneva tuuli työnnä meitä alas. Reetta puristaa Lunan hihnasta tiukkaan, koira ei ainakaan tunnu kokevan mitään korkeanpaikankammoa, sen verran rohkeasti se reunalle menee. Edellisen aamupäivän lämmöstä ei ole tietoakaan, ja syksyn kylmyys tunkeutuu viilenevässä illassa useamman vaatekerroksen läpi niin kalliosta kuin ilmastakin.

Päivä alkaa taittua iltaan, mutta ennen kun täysikuu nousee taivaalle tuoden samalla sumun ja hataran pilviverhon eteemme saamme hetken aikaa nauttia suomalaisen kansallismaiseman arkkityypistä. Kun tällaista avaruutta katsoo korkealta ja tuntee tuulen kasvoillaan, on sellainen tunne vapaudesta, ettei paremmasta väliä.


Reetta Ranta ja Antti Huttunen