Hyppää pääsisältöön

“Olet paska isi!” – vanhemmuus Karl Ove Knausgårdin mukaan

lasten piirrustuksia
lasten piirrustuksia Kuva: Yle/Mikko Lehtola, Tommi ja Sanni Laaksonen Karl Ove Knausgård,kulttuuricocktail

Tällä vuosikymmenellä on tapahtunut kaksi merkittävää asiaa: olen lukenut norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanin ja tullut isäksi. Koska isyys on niin suunnatonta ja hämmentävää, on hyvä, että voin tukeutua Knausgårdin järkälemäiseen omaelämäkerralliseen teokseen, joka kertoo hänen pelottavasta isästään ja hapuilustaan omien lastensa kanssa.

Knausgård tunnetaan parhaiten yksityisyyttä paljastavan tekstinsä aiheuttamista riidoista, mutta minulle hän näyttää nimenomaan, miltä isyys ja lapsuus tuntuvat.

karl ove knausgårdin kasvot
Karl Ove Knausgård karl ove knausgårdin kasvot Kuva: Like Kustannus Karl Ove Knausgård

Isyyttä ja Knausgårdin teosta yhdistää valtavuus. Taisteluni on 4000-sivuinen romaani, joka on julkaistu kuudessa osassa. Oman isyyteni kokoa en hahmota vielä neljän ja puolen vuoden jälkeenkään.

Taisteluni on kirurgintarkoista arjen havainnoista koostuva kertomus siitä, millaista elämää pohjoismaassa eletään 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa.

Knausgård julkaisi romaaninsa Norjassa 2009–2011, suomeksi kuudes osa saatiin tänä keväänä. Kokonaisuus on valmis tarkasteltavaksi, ja siitä voi sanoa ainakin tämän: Taisteluni on kirurgintarkoista arjen havainnoista koostuva kertomus siitä, millaista elämää pohjoismaassa eletään 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa.

Romaanin syntysyy ja kerronnan moottori on Knausgårdin tuskallinen suhde isäänsä. Kirjat kertovat kuristusotteesta, joka ei hellitä edes isän kuoleman jälkeen.

Lisäksi se kertoo paljon siitä, millaista on, kun on omia lapsia ja perhe. Taisteluni on tärkeä peili, kun tarkastelen omaa isyyttäni. Sitä lukiessani aloin pelätä eniten sitä, että olisin kuin Knausgårdin isä. Ainakin olen kirjoittanut niin yhden sivun reunaan.

Taisteluni kirjasarjan kansia
Taisteluni kirjasarjan kansia Kuva: Like Kustannus Karl Ove Knausgård

“Vihasin häntä, pelkäsin häntä ja rakastin häntä. Niin se oli.”

Karl Ove Knausgårdin isä kuoli 54-vuotiaana, tyhjäkatseisena alkoholistina. Nuorempana hän oli korostetun asiallinen opettaja, joka piti kahdelle pojalleen kovaa kuria. Ennen kaikkea isä oli arvaamaton, minkä takia pojat olivat alati varuillaan.

Ennen hautajaisia Knausgård kertoo papille pelkäävänsä isäänsä edelleen ja on riemuissaan siitä, että tämä on kuollut. Papin puhe hautajaisissa tekee häneen vaikutuksen.

Hän sanoi että oli tärkeää kohdistaa katse. Jos ei kohdista katsetta, kaatuu. On kohdistettava katse omiin lapsiin, rakkaisiin, siihen mikä on elämässämme tärkeää. Ellei tee sitä, menettää sen, eikä silloin jää jäljelle mitään.

Omassa elämässäni olen huomannut, että katseen kohdistaminen on usein vaikeaa. Tavallisesti päivä täyttyy lukemattomista pienistä tehtävistä, joiden muodostama ketju johdattaa aamusta iltaan.

Olen keksinyt yhden keinon katsoa arjen ohi. Se onnistuu parhaiten, kun lapset ovat nukahtaneet. Käyn silloin heidän vuoteensa vierellä ja pysähdyn katsomaan heitä. Olen tehnyt niin aina, kun olen kotona eli tähän mennessä noin 1600 kertaa. Nukkuvassa lapsessa tiivistyy se elämän hauraus ja kauneus, jota minun tulee suojella.

Nukkuvassa lapsessa tiivistyy se elämän hauraus ja kauneus, jota minun tulee suojella.

Isän hautajaisten jälkeen Karl Oven isoveli Yngve sanoo, että nyt vaara on ohi. Sitten veljekset nauravat. Helpotus ja vapaudentunne valtaa heidät. Millainen heidän isänsä sitten oli? Esimerkiksi tällainen:

Karl Ove on kerännyt kaverinsa kanssa valkovuokkoja äidilleen, mutta kotona onkin vain isä.

– Poimin sinulle kukkia, sanoin.
Hän ojensi kätensä, otti kukat vastaan ja heitti ne isoon viemärialtaaseen.
– Pikkutytöt poimivat kukkia, hän sanoi.

Isä saattaa suuttua odottamatta jostain pikkujutusta, kuten hanskojen unohtamisesta bussiin. Seurauksena on korvapuusti tai läpsäisy poskelle.

En niinkään pelännyt kipua kuin häntä, hänen ääntään, hänen kasvojaan, hänen vartaloaan, raivoa joka oli siitä peräisin, sitä minä pelkäsin, eikä se pelko hellittänyt otettaan koskaan, se oli iskostunut jokaiseen lapsuuteni päivään. Yhteenottojen jälkeen halusin kuolla. Yksi lämpimimmistä ja parhaista kuvitelmistani oli se että kuolisin. Silloin hän saisi nähdä. Silloin hän joutuisi ajattelemaan mitä oli tehnyt.

Karl Oven isä ei ole mikään raivohullu, joka jatkuvasti höykyttää lapsiaan. Enemmänkin hän on omiin oloihinsa vetäytyvä yksinäinen mies, joka poikansa tulkinnan mukaan on tullut isäksi liian nuorena ja suorittaa perhe-elämää vain velvollisuudesta. Mieluiten hän on ulkotöissä puutarhassa tai omissa oloissaan kellarissa – etäällä läheisistään.

Arvaamattomuuden lisäksi isälle on tyypillistä kylmyys ja kovuus. Omista periaatteistaan hän ei jousta piiruakaan. Lapsia ojentaessaan hän on aina tyly. Hänen tahtonsa yli ei kävellä:

...hän oli isäni, aikuinen mies, niin paljon isompi kuin minä että kaiken täytyi tapahtua hänen tahtonsa mukaan. Minun tahtoni hän nujersi kuin tyhjää vain.

Karl Oven mukaan hän ei koskaan riidellyt isänsä kanssa. Isä vain haukkui, ja hän otti haukut vastaan. Isä oli suvereeni, isä oli kuningas.

Kun vanhemmat eroavat, ja isä vähitellen alkoholisoituu, hänestä tulee säälittävä ja vaaraton hahmo. Kuin pultsarin ja pikkulapsen sekoitus, jonka sanaa kukaan ei enää kuuntele. Silti isä on aina isä. Hänen rakkaudellaan on väliä.

Sitten hän laski kätensä olalleni.
Sitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen.
Silmäni kostuivat, ja painoin pääni. [...]
Pitikö hän minusta?
Voisiko se olla mahdollista?

Lopulta isä muuttaa takaisin oman äitinsä luo asumaan. Isä kuolee vähän epäselvissä oloissa, mutta ei suinkaan selvin päin.

Isä oli suvereeni, isä oli kuningas.

Tilanne ei muutu vaikka hän kuolikin kuin narri, nenä verestä punaisena, äitinsä nojatuolissa. Minulle hän tulee olemaan kuningas siihen päivään asti kun itsekin kuolen.

Kun ajattelen itseäni isänä, tiedän, että en ole Knausgårdin isän kaltainen. En lyö lapsiani, en vältä kontaktia heihin, en halua nöyryyttää heitä. Mutta pelottava taidan silti olla.

Kun suutun lapsilleni, joita on siis kaksi, tyttö ja poika, 4,5-vuotiaat kaksoset, olen välillä tyly ja vihainen. Tottelemattomuus, varsinkin tahallinen kiusanteko, lyöminen tai ruualla sotkeminen suututtaa vietävästi. Sanon rumasti tai nostan lapseni liian kovakouraisesti toiseen paikkaan. Koen silloin, että se on hänelle oikein.

Miksi teen niin? Miksi en kestä sitä, että auktoriteettini kyseenalaistetaan, vaikka tiedän uhman kuuluvan asiaan? Näin ajatellen se tuntuu naurettavalta ja lapselliselta. Heikolta ja säälittävältä. Mutta kun tilanne on päällä, taannun sekunnin murto-osassa itsekin uhmaikäiseksi.

Psykologi, psykoterapeutti Pia Lindequistin mukaan raivostuminen johtuu yleensä häpeän pelosta. Hänen arvionsa mukaan raivostun, koska lapsi pakottaa minut tuntemaan pettymystä ja häpeää itseni edessä – olen isänä epäonnistunut, koska lapset eivät tottele ja mistään ei tunnu tulevan mitään.

Knausgårdin isä, kuten hänet kirjassa kuvataan, tarjoaa hyvän maamerkin. Isänä minun pitää vaeltaa juuri päinvastaiseen suuntaan. Vaikka pitäisin kiinni selvistä rajoista ja johdonmukaisista kielloista, minun ei tarvitse loukata lapsiani.

lasten piirroksia romaanin sivuilla
lasten piirroksia romaanin sivuilla Kuva: Yle/Mikko Lehtola, Tommi ja Sanni Laaksonen Karl Ove Knausgård

“Olen loputtoman kaukana siitä ihmisestä joka haluan olla.”

Sitten käy niin, että Karl Ove Knausgårdista tulee itsestäänkin isä. Hänellä on neljä lasta, mutta Taisteluni ehtii kertoa vain kolmesta ensimmäisestä, Vanjasta, Heidistä ja Johnista.

Knausgård hoitaa lapsiaan paljon. Hän rakastaa heitä yli kaiken, mutta ahdistuu, kun ei ehdi kirjoittaa riittävästi. Lapset vievät kaiken tilan ja ajan. Kiireen, sotkun ja kiukuttelun keskellä hän hermostuu tavan takaa.

Sellaisissa tilanteissa olen loputtoman kaukana siitä ihmisestä joka haluan olla. Mitään tästä en aavistanut ennen kuin sain lapsia. Silloin ajattelin että kaikki kyllä sujuisi hyvin, kunhan vain olisin heille hyvä. [...] mitkään siihenastiset kokemukseni eivät varoittaneet minua siitä elämän invaasiosta jota lapset merkitsevät. Se uskomaton läheisyys jota heiltä saa, se miten oma temperamentti ja mieliala nivoutuvat heidän temperamenttiinsa ja mielialaansa, niin ettei kaikkia omia huonoja puolia voi enää pitää ominaan, salassa, vaan ne ikään kuin muodostuvat ulkopuolella, ja sitten ne paiskataan takaisin.

Elämän ja tunteiden invaasio. Sen lapset tosiaan tuovat mukanaan. Todellisuus tulee päälle kuin rekka, kuten Knausgård toisaalla kirjoittaa. Kaikkea on paljon, paitsi aikaa. Tai on sitäkin: istun leikkipuiston laidalla, rakennan legoista paloasemaa, matkustan junalla maalle, ja aika matelee. Aikaa on samalla kertaa sekä paljon että vähän. Outoja tyhjiä hetkiä syntyy satojen pikkurutiinien keskelle. Silti koko ajan on sellainen olo, että olen kiinni jossain. En voi irrottaa otettani ja katsettani kokonaan. Vapaa-aikakin siilautuu tämän tunteen kautta.

Minulle elämämme oli pitkä rivi arkisia sattumuksia joiden armoilla olin.

Lapset nostavat vanhempansa eteen peilin, joka on raadollisen tarkka ja kiistaton. Omakuva tarkentuu epämieluisalla tavalla. Halu olla hyvä ihminen ja kelvollinen esikuva on tietysti tavoitteeni. Jokainen maltinmenetys ja turha riita syö uskoani siihen, että voisin onnistua. Kuitenkin juuri omien lasteni edessä se olisi tärkeämpää kuin kenenkään muun kanssa. Siksi epäonnistuminen sattuu aivan erityisellä tavalla, ja sitä on niin hankalaa selittää pois.

Todellisuus tulee päälle kuin rekka, Knausgård kirjoittaa.

Olin pahoillani lasten takia. Olin kotona vihainen ja ärtynyt, suutuin helposti Heidille ja raivosin hänelle. Ja Vanja, Vanja… kun hän sai uhmakohtauksiaan ja kieltäytyi kaikesta, huusi ja kirkui ja löi, huusin takaisin, riuhdoin häntä ja heitin hänet sängylle, täysin poissa tolaltani. Myöhemmin tuli katumus, yritin olla kärsivällinen, kiltti, mukava, ystävällinen, hyvä. Hyvä. Sitähän minä halusin, se oli ainoa asia mitä halusin, halusin olla hyvä isä lapsilleni.

Enkö ollut hyvä isä?

VITTU. VITTU. VITTU.

Pelkään, että pilaan jotain pysyvästi. Vaikka aamu- ja iltapesut, vaatteidenvaihdot, ruokailut ja vessassakäynnit toistuvat toistumistaan, silti kaikessa on myös peruuttamattomuuden tuntu. Lapset kasvavat, uniikit hetket virtaavat ohi.

Lapsi on siinä mielessä mykkä arvoitus, että en tiedä, miten joku tapahtuma lopulta vaikuttaa häneen. Riidan jälkeen kaikki näyttäisi olevan taas hyvin, homma toimii ja rakkautta piisaa. Mutta menikö sittenkin jotain haurasta pysyvästi rikki? En tiedä.

Se miten olin käyttäytynyt kolme, neljä ensimmäistä vuotta jolloin meillä oli lapsia, jolloin turhautumiseni oli aivan liian usein kohdistunut heihin, oli varmasti jättänyt jälkiä heidän itsetuntoonsa, siihen ainoaan asiaan jota vanhemmat eivät lapsissaan saaneet tuhota. [...]

...rukoilin hiljaa mielessäni suunnilleen joka päivä että tekoni eivät olisi jättäneet jälkiä tai että ne eivät olisi lähtemättömiä.

Knausgård toivoo, että lapsen itsetunto olisi kuin ranta, johon hän on jättänyt jälkensä, mutta jonka uudet aallot vähitellen pyyhkivät sileäksi taas. Samaa toivon minäkin.

Knausgård toivoo, että lapsen itsetunto olisi kuin ranta, johon hän on jättänyt jälkensä, mutta jonka uudet aallot vähitellen pyyhkivät sileäksi taas.

On myös totta, että saatan liioitella omaa vaikutusvaltaani. Jos olen enemmän lempeä ja läsnä kuin kiukkuinen ja poissa, lapseni todennäköisesti kasvaa vääjäämättömästi omaksi itsekseen. Melkein minusta riippumatta.

Knausgård ihmettelee, miten hän ei juurikaan muista äitinsä läsnäoloa omasta lapsuudestaan, vaikka äiti oli pelastava enkeli, joka tasapainotti isän luomaa synkkyyttä. Unohdus ei välttämättä ole huono asia.

Knausgårdin tärkein tavoite vanhempana on ollut, että lapset eivät pelkäisi isäänsä.

Kun tulen huoneeseen, jossa he ovat, he eivät kyyristy kokoon, eivät he laske katsettaan, eivät he livahda pois heti tilaisuuden tullen, ei, ja jos he vilkaisevat minua välinpitämättömästi, olen siitä vain iloinen. Heidän välinpitämättömyytensä ilahduttaa minua enemmän kuin mikään muu. Heidän luonteva suhtautumisensa ilahduttaa minua enemmän kuin mikään muu. Ja jos he ovat neljäkymmentävuotiaina tyystin unohtaneet sen että olin läsnä, kiitän ja kumarran.

Lapset pursuavat läheisyyttä. Rakkaus omiin lapsiin on suurta ja kirkasta ja ehdotonta. Se, että he rakastavat minua ja olen heille äärimmäisen tärkeä, tuntuu tietysti hyvältä. Mutta vähitellen pitää valmistautua ajatukseen, että elämän kokonaisuuden kannalta on hyvä, jos en ole heille liian tärkeä. On rakkauden teko päästää irti, vapauttaa toinen elämään.

lasten piirroksia romaanin sivuilla
lasten piirroksia romaanin sivuilla Kuva: Yle/Mikko Lehtola, Tommi ja Sanni Laaksonen Karl Ove Knausgård

“Mitä on isänä oleminen?”

Näin Karl Ove Knausgård kysyy Taisteluni-romaaninsa kuudennessa kirjassa, ja vastaus on tämä:

Isänä oleminen on velvoite, mutta miehellä voi olla lapsia ilman että hän on isä. Mihin mies siis sitoutuu? Siihen että täytyy olla paikalla, täytyy olla kotona. Kaipuu ja pyrkimykset eivät kuulu siihen, sillä kaipuu pyrkii rajattomuuteen, ja koti asettaa rajat. Rajaton isä ei ole isä vaan mies jolla on lapsia. Rajaton mies on itsekin lapsi, toisin sanoen ikuinen poika.

Knausgårdin mukaan on kuvaavaa, että hänen oma isänsä muutti äitinsä eli Karl Oven isoäidin luo ennen kuolemaansa. Hän irtisanoutui isän vastuusta, koska se oli hänelle vain ulkoa pakotettu rooli.

Knausgård kiinnittää huomionsa myös Anders Behring Breivikin isän lausuntoon, jonka mukaan olisi ollut parempi, jos poika olisi tappanut itsensä.

Niin voi sanoa mies jolla on lapsia, mutta isä ei voi sanoa niin.

Knausgård todistaa omasta isyydestään toisin.

Tekivätpä Vanja, Heidi ja John mitä tahansa, annan heille aina anteeksi ja olen aina heitä varten. Mikään muu ei tule kuuloonkaan.

Minäkin olen lapsiani varten. Se rajaa elämääni, koska lastenhoidossa laatu ei voi koskaan korvata määrää. On oltava läsnä. Silti rankempaa on lopulta näiden ulkoisten rajojen sisällä vellova rajattomuus. Mikä on vanhemmalta riittävästi, milloin olen tehnyt tarpeeksi? On vaikeaa kuvitella, että voisi olla liian hyvä isä.

Miksi kukaan ei kerro, mikä on riittävästi isyyttä?

Väsymys toki luo jonkinlaiset rajat. On vanhemmuuden karu dilemma, että haluaisi antaa ehdottomasti parastaan, mutta ei oikein millään jaksa. Silti mielen pohjalla kaihertaa, että olisi pitänyt, olisi voinut, olisi hyvä jos. Miksi kukaan ei kerro, mikä on riittävästi isyyttä?

[Salainen toiveeni oli] että saisin olla yksin ja lukea rauhassa ilman että kukaan vaati minulta mitään.

Isyyden ristiriitoihin kuuluu myös se, että kun saan kaipaamaani yksinäisyyttä ja omaa rauhaa, alan ikävöidä lapsiani.

Tarinan opetukset eli kohti Yngve-ideaalia

Karl Ove on läpi elämänsä ihaillut isoveljeään Yngveä. Hänestä tulee esikuva myös isyydessä. Veljesten isään Yngve suhtautuu Karl Ovea jyrkemmin:

– Niin, isä sanoi. – Ei minullakaan ollut kovin helppoa. Tietäkää se.
– Monilla muillakin on vaikeaa, Yngve sanoi. – Kaikki vain eivät anna lastensa kärsiä siitä.

Knausgård kirjoittaa, että hänen veljensä tapa olla isä on hyvin kaukana heidän isästään. Kenties kuva ei vastaa todellisuutta ihan prikulleen, mutta ideaali on kyllä väkivahva.

Hän ei koskaan torjunut lapsiaan vaan antoi heille aina aikaa kun he tulivat hänen luokseen tai sitä tarvittiin, mutta toisaalta hän ei myöskään lähestynyt heitä vaatiakseen heitä korvaamaan mitään hänessä itsessään tai hänen elämässään.

Yngve osaa säilyttää tasapainon läheisyyden ja etäisyyden välillä, olla sekä läsnä että antaa tilaa. Kova jätkä siis.

Knausgård kuvaa kauniisti sitä, mikä lapsissa on olennaista. Hän kirjoittaa, kuinka lapset ovat täynnä elämää ja hakeutuvat kohti iloa. Tämä on totta. Myönteisyys on heissä myötäsyntyistä, mutta suhde omaan lapseen ei tyhjene siihen, eikä mihinkään muuhunkaan helposti sanallistettavaan.

Kun ajattelen kolmea lastani, en niinkään mieti heidän luonteenomaisia kasvojaan vaan tunnetta jonka he minussa herättävät. Tämä tunne on muuttumaton, se on se mitä he “ovat” minulle. [...]

...se mitä he “ovat” [ei ] liity mihinkään ominaisuuksiin, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa mitä he osaavat tai eivät osaa, se on enemmänkin jonkinlaista valoa joka heistä loistaa.

Knausgårdin Taisteluni on olennainen teos monella tapaa. Se sanoo paljon suomalaisillekin tutusta elämänmuodosta. Se puhuu kirjallisuudesta ja ajattelemisesta. Mutta juuri nyt se kertoo minulle ennen kaikkea siitä, miltä tuntuu olla isä. Se myös muistuttaa, miltä tuntuu olla jonkun lapsi.

On luotettava siihen, että minun virheeni eivät pilaa nuorta elämää.

Olen hoitanut lapsiamme alusta asti paljon. Tavallaan se, että heitä syntyi kaksi kerralla, varmisti sen, että molempien vanhempien käsiä tarvittiin tasapuolisesti heti alusta saakka. Olen myös viettänyt vuoden kotona hoitamassa heitä.

Kaikki tämä saa minut näyttämään hyvältä isältä. Silti joka kerta, kun joku kehuu tai arvelee näin olevan, minulle tulee huono omatunto. Ei pidä paikkaansa, ajattelen. Kunpa vain tietäisitte.

Nyt yritän ajatella, että ehkä näin pitääkin olla. Sitä isyys minulle on, keskeneräistä ja kivuliastakin. Se ei koskaan lopu, sitä ei voi tsempata läpi kiinnostavana projektina, vaan sille on antauduttava ja yritettävä parhaansa. Hetkittäin on myös pakko antaa armon käydä oikeudesta. On luotettava siihen, että minun virheeni eivät pilaa nuorta elämää.

Nyt kun isyyteni kanssa samaa tahtia kulkenut luku-urakka on ohi, haluan muotoilla Knausgårdin kasvatusohjeet seuraavalla tavalla:

1. Anna lapsesi kärsiä omista vaikeuksistasi niin harvoin kuin mahdollista.

2. Älä nujerra lapsesi tahtoa. Sinulla on valta päättää, vaikka keskustelisit ja perustelisit vähän enemmän.

3. Kun petyt itseesi ja alat vajota synkkyyteen, katso nukkuvaa lastasi: siinä on elämän hauraus ja kauneus, jota sinun tulee suojella.

4. Hyödynnä lapsesi luontaista iloa. Harhauta kiukkua, vitsaile, ota iisisti.

5. Ole hyvällä omallatunnolla yksin ja rauhassa. Unohda lapsesi siksi aikaa.

6. Olet lapsellesi maailman tärkein, jonkin aikaa. Sen jälkeen, päästä irti.

Kaikki Taisteluni-romaanin kuusi osaa on suomentanut Katriina Huttunen.

Kommentit