Ville Komppa
Yle
Yhdessä soittaminen ja laulaminen vaatii kykyä yhteiseen päätöksentekoon. Ensinnäkin ohjelmiston valinta ja sen harjoittaminen vaatii asiantuntemusta. Toiseksi esitystilanteessa muusikoiden on tehtävä jatkuvasti valintoja, ja usein johtajiksi valikoituvatkin aloitteellisimmat. Ihanteellinen johtaja on sellainen, joka kykenee luotsaamaan ryhmän mahdollisimman hyvään lopputulokseen—yhdessä ryhmän yksilöiden kanssa.
Musiikki alkaa hiljaisuudesta; kapellimestari nostaa tahtipuikkonsa vasta sitten, kun yleisö on hiljentynyt. Tuo hetki juuri ennen soiton alkamista, kun kapellimestari lyö valmistavan iskun, on hiljaisuutta, mutta se on myös musiikkia. Kapellimestarin "aloittava" lyönti kertoo soittajille milloin aloittaa, millä tavalla, kuinka voimakkaasti, hiljaa, pehmeästi, selkeästi artikuloiden, sitoen, millaisella tunteella ja karakterilla—ja kaiken tämän lisäksi valmistavan lyönnin pitäisi antaa soittajille oikea tempo, kertoa, milloin ensimmäistä säveltä seuraavat sävelet soitetaan.
Käsiään heiluttava ja puikolla huitova kapellimestari on melko uusi keksintö musiikin historiassa. Suurin osa musiikista soitetaan edelleenkin ilman kapellimestaria, on kyse sitten klassisesta kamarimusiikista tai kevyestä musiikista kaikkine mahdollisine alalajeineen. Silloinkin musiikki yleensä alkaa hiljaisuudesta, mutta kuka silloin päättää koska aloitetaan?
Aloittaminen on vain yksi osa-alue musiikin johtamisessa, mutta se on ehkä tärkein. Ensimmäiseen aloitukseen—siihen joka alkaa hiljaisuudesta—on yleensä velvoitettu joku, vaikkapa jousikvartetin primas eli ykkösviulisti. Mutta senkin jälkeen musiikin flow'ssa tulee vastaan tilanteita, joissa jonkun tulee päättää yhteisistä aloituksista tai viestiä muille millä tavoin jokin juuri hänestä riippuvainen musiikillinen yksityiskohta tehdään.
Jousikvartetti—J.W. von Goethen sanoin "neljän järkevän ihmisen vuoropuhelu"—on ehkä paras esimerkki tasa-arvoisesta tilanteesta, jossa kullakin soittajalla on pitkin matkaa tilaisuus ja velvollisuus tehdä päätöksiä ja olla aloitteellinen musiikillisten hetkien johtamisesta.
Yleensä yhtyeissä aloitteen ottavat aloitteellisimmat. Kaikki koulun rokkibändissä soittaneet tietävät, että jos kukaan ei ota johtavaa roolia harjoituksissa, kaikki soittavat omiaan. Ja jos johtajakandidaatteja on kaksi tai useampia, yhtye hajoaa taiteellisiin erimielisyyksiin. Ehkäpä juuri tämän vuoksi johtajaksi valikoituu yleensä se, jolla on eniten sanottavaa.
Yksinkertaisimmillaan johtaja on se soittajat tai laulajat yhteen kerännyt henkilö, jolla on idea, taiteellinen visio siitä, mitä pitäisi tehdä. Kristillisessä perinteessä tämä henkilö on kanttori: alkuseurakunnassa cantor eli (esi)laulaja oli se musiikillisesti ja hengellisesti pätevä henkilö, joka laulatti seurakuntaa, ja kanttorin rooli on pysynyt pitkälti samana vuosituhannet. Yhtyeissä, niin kamarimusiikissa kuin rock-, pop- tai jazz-piireissäkin musisointi voi olla tasa-arvoisempaa, mutta yleensä yhtyeilläkin tapaa olla joku vetäjä, jolla on viimeinen sana.
Gordon Sumner ei ollut 1970- ja 80-lukujen taitteessa vain The Police -yhtyeen basisti vaan myös yhtyeen laulaja ja lauluntekijä. Lempinimen Sting jo aiemmin saanut muusikko on jatkanut soolouralla vuodesta 1983 The Police -yhtyeen saavutettua kaiken mitä ylipäätään saattoi toivoa. Viimeistään soolouran myötä on selvää, kuka bändissä määrää, sillä Stingin kukin kokoonpano on juuri sellainen kuin hän haluaa. Nykyisin tällä multimiljonäärillä on kuuleman mukaan palkkalistoillaan satakunta henkeä. "Pidän ison porukan hommissa", hänen kerrotaan sanoneen, "avustajani, bändini, henkilökuntani... kokonaisen korporaation!"
a ja o on, että johtajan tehtäviin haluava tuntee musiikkiteoksen, sen tyylin ja ilmaisun kuin taskunsa
Usein johtaja on jonkinlainen opettaja, asiaansa vihkiytynyt henkilö. Silloin, kun johdettavana on vaikkapa nuorisokuoro tai amatööriorkesteri, opettamisessa on järkeä ja laulajat tai muusikot ovat mielellään opastettavina. Tilanne muuttuu, kun tehdään töitä ammattilaisten kanssa. Tällöin a ja o on, että johtajan tehtäviin haluava tuntee musiikkiteoksen, sen tyylin ja ilmaisun kuin taskunsa, hallitsee sen taiteellisen kokonaisuuden, jonka parissa työskennellään. Tästä on kysymys sekä "vakavassa" että "kevyessä" musiikissa.
Bändin vetäjä on usein valinnut myös soitettavan ohjelmiston, ehkäpä tehnyt sovituksetkin, ja hänellä on paras visio kokonaisuudesta. Sekä jazzin että klassisen puolella meritoitunut säveltäjä Outi Tarkiainen johti Norrbotten Big Bandia teostensa levytyksessä, mutta ei omien sanojensa mukaan uskaltaisi johtaa klassisempia nykymusiikkiteoksiaan. Jazz-musiikkiin erikoistuneella big bandilla on vahva yhteinen käsitys ilmaisumaailmasta ja tyyleistä joissa liikutaan, ja niinpä johtajan tulee lähinnä huolehtia kokonaiskuvasta ja pysyä muusikoiden mukana.
Klassisesta traditiosta kumpuavalla avant gardella ei ole samanlaista yhtenäistyyliä takanaan, säveltäjän pikemminkin toivotaan kehittävän jokaiseen teokseensa aivan uudenlaisen ilmaisumaailman. Niinpä kapellimestarinkin tulee "klasarissa" kyetä olemaan jokaisessa hetkessä paitsi mukana, myös kyetä ohjaamaan ja ilmaisemaan pelkillä eleillä, avustaa musiikillisissa päätöksissä ja olla joka hetki valmiina ottamaan ohjista vahvempi ote. Se vaatii pitkällistä erikoistumista.
On silti muistettava, että myös ensimmäiset teatteri- ja orkesterikapellimestarit olivat säveltäjiä, jotka johtivat omaa musiikkiaan tai erityisesti juuri kyseiseen tilaisuuteen valitsemaansa musiikkia. Nykyisenkaltainen kapellimestarien ammattikunta alkoi muotoutua vasta 1800-luvun jälkipuolella, samalla, kun säveltäjien ja muusikoiden tietkin alkoivat eriytyä. 1900-luvulla mukaan kuvaan tulivat agentit, jotka alkoivat parittaa johtajia orkestereihin ja vaikuttivat vahvasti siihen, mitä teoksia nämä sitten soittivat yhdessä orkestereiden hallinnosta vastaavien intendenttien kanssa.
Nykyisellään johtajana voikin olla sellainen henkilö, joka on toki halunnut johtajaksi, mutta jolla ei ole juuri ollut sanavaltaa siihen, mitä hän kulloinkin johtaa. Tällöin on vaarana, ettei johtaja tunnekkaan musiikkiteosta, sen tyyliä ja ilmaisua, ainakaan yhtä hyvin kuin johtamansa muusikot. Ja sehän johtaa uskottavuusongelmiin.
Paras musiikinjohtaja on sellainen, joka ei käytä absoluuttista valtaa, vaan ymmärtää luovuttaa suuren osan päätöksistä, aloituksista, soittotavoista ja sooloista johdettavilleen. Auttaa, muttei häiritä, akateemikko Jorma Panulaa mukaillen. Autoritäärisen otteen sijaan ihanteellinen johtaja antaa musiikin soimaan saattavien, ilmaisuvoimaisten yksilöiden johtaa vuorollaan. Ehkäpä silloin saavutetaan Goethen ihannoima "järkevien" yksilöiden musiikillinen vuoropuhelu.
Mihin sitä kapellimestaria sitten tarvitaan? Siihen, mihin aina ennenkin. Suunnitelemaan ohjelmistoa, suunnitelemaan ja vetämään harjoitukset sekä auttamaan muusikoita yhteisessä päätöksenteossa esitystilanteessa. Kapellimestarin tärkein hetki, se hiljainen hetki juuri ennen kuin soitto alkaa, on vain jäävuoren huippu. Tai ehkäpä voisi sanoa, että se on elonkorjuun aika, eli aika nauttia johtajantyön hedelmistä.
Parhaita musiikin johtajia ovat ne, jotka kykenevät tuolla hetkellä sytyttämään muusikot parhaimpaansa.
Tervetuloa Iiron musiikkiluokalle maanantaina 18.7. kello 19–21, teemana on musiikin johtaminen ja apuopettajina ovat Marjukka Riihimäki sekä Grex Musicus kuoro ja pianisti-säveltäjä Lenni-Kalle Taipale.
Tule nauttimaan Iiron oppitunnista Balder-saliin laittamalla nimesi vieraslistaan. Kuuntele lähetystä Yle Radio 1:ssä tai seuraa striimiä Yle Klassisen nettisivuilla.
