Hyppää pääsisältöön

Lapualaisooppera 2016 letittää yhteen uutta ja vanhaa – sekä ottaa pää pystyssä kantaa

Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016. Kuvassa: Axel Laurén, Aliisa Rinne, Perttu Lähdesmäki
Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016. Kuvassa: Axel Laurén, Aliisa Rinne, Perttu Lähdesmäki Kuva: © Mitro Härkönen Lapualaisooppera,lapualaisooppera 2016,Ylioppilasteatteri (Helsinki)

Iso kokemukseni on tämä: Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016 on kiihkeä ryöpsähdys aatteita, ajatuksia, aikoja, sanoja ja säveliä. Katsomossa tuntui välillä vähän samalta kuin kaleidoskooppia tiiratessa. Pienet elementit sinkoilevat sirpaleina, kunnes yhtäkkiä kuva on taas kirkas ja tarkka.

Ensin istuin katsomossa odottavana, kulmat hiukan kurtussa. Alkujaksossa historian ja nykyajan vuorottelu tuntui jotenkin asetelmalliselta, tai yllätyksettömältä. Mutta kun esitys pääsee liikkeelle, se toimii, liikuttaa, naurattaa, pistää vihaksi.

Kansa oli käynyt kansalaissodan
Afganistan, Irak, Syyria…
Kolmekymmentätuhatta oli kuollut taistelussa, teloitettu
Hukkunut, hukkunut, hukkunut.

Sirpa Riuttalan ohjaama ja yhdessä työryhmän kanssa sovittama teos poimii ja yhdistää taitavasti eri elementtejä menneestä ja nykyisestä. Kaikki vuonna 1966 Ylioppilasteatterin lavalla kuullut laulut ovat mukana. Valtaosa henkilöistäkin on mukana. Mutta silti teos on kokonaan uusi, uudestaan kirjoitettu.

Haastattelin ennen ensi-iltaa ohjaaja Riuttalaa. Hän sanoi, että lukiessa näytelmää sen mustavalkoisuus tuntui luotaantyöntävältä – ja toisaalta kutsuvalta. Työryhmä on yhdessä etsinyt nykypäivästä vastineita alkutekstin ihmisille ja ilmiöille. Tarkka lukeminen välittyy esityksestä. Sovitus on hyvin ajateltu: samalla kun vanhat tekstit muistuttavat historiasta, ne myös kuvaavat tätä nyky-Suomeamme.

Musiikki on sekin yhdistelmä uutta ja vanhaa. Sampo Korrensalon ja Timo Metsäpeuran urakkana on ollut sovittaa Kaj Chydeniuksen melodiat kuulostamaan tältä päivältä. Bändi soi vahvasti. Ylioppilasteatteri tekee Mustikkamaalla kunnianhimoista ja osaavaa musiikkiteatteria.

Samalla kun tekstit muistuttavat historiasta, ne kuvaavat tätä nyky-Suomeamme.
Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016. Kuvassa: Sofia Smeds, Niina Karppinen, Reetta Koskinen, Tuukka Leijavuori, Inna Lampinen, Wenla Reimaluoto, Hilkka Saarela, Otto Pilli, Juho Kuusamo, Vili Orava, Inkeri Hyvönen.
Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016. Kuvassa: Sofia Smeds, Niina Karppinen, Reetta Koskinen, Tuukka Leijavuori, Inna Lampinen, Wenla Reimaluoto, Hilkka Saarela, Otto Pilli, Juho Kuusamo, Vili Orava, Inkeri Hyvönen. Kuva: © Mitro Härkönen Lapualaisooppera,lapualaisooppera 2016,Ylioppilasteatteri (Helsinki)

Perusasetelma tehdään selväksi. 1930-luvun Lapuan liikkeen oikeistoradikaalien tilalla riehuvat nyt repaleisissa farkuissaan, pamput käsissään, uuden ajan kovanaamaiset äärioikeistolaiset. Haudasta manatun ”Viki Kosolan” johtaman joukkion mielestä Suomi kuuluu vain valkoisille suomalaisille. Muilu muiluttaa rajalle niin turvapaikanhakijoita kuin suvakkejakin.

Lapualaisooppera 2016 on suvaitsevaisuuden ja rauhan puolella, väkivaltaa vastaan. Mutta ankaran mustavalkoinen se ei enää ole. Näkökulmien runsaus täyttää alkutekstin rivit ja rivien välitkin. Osansa naurusta saavat niin oikeistoöykkärit kuin lavalle hipsuttavat hipsteritkin, jotka hehkuttavat jesiditurvapaikanhakijan ravintolapäivänä myymää puuroa ja napsivat selfieitä.

Välillä kuvat virtaavat niin kiivaasti, että en pysty seuraamaan eri aikatasojen risteilyitä. Olisi hienoa jos tuntisi historiaa niin hyvin, että tietäisi, ketä roolihenkilöiden tosielämän esikuvat olivat: kuka Salo, kuka Vuorimaa, kuka Herttua. Mutta katsomiskokemusta se ei heikennä. Aatteen ja vihan liikkeet ymmärtää kyllä.

Arvo Salon 50 vuotta sitten kirjoittamat sanat eivät ole menettäneet voimaansa. On kylmäävää kuulla, kun nuoret ylioppilasteatterilaiset laulavat – ja miten intohimoisesti he laulavatkaan:

Missä on kieli
täynnä kovia sanoja,
siellä on suu joka odottaa aukeamistaan.
Missä on suu
täynnä kovia sanoja,
siellä on ase joka odottaa laukeamistaan.

Arvo Salon 50 vuotta sitten kirjoittamat sanat eivät ole menettäneet voimaansa
Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016. Kuvassa keskellä Miro Apostolakis
Jokaisella on oma kupla mukanaan? Kuvassa keskellä Miro Apostolakis. Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016. Kuvassa keskellä Miro Apostolakis Kuva: © Mitro Härkönen Lapualaisooppera,Ylioppilasteatteri (Helsinki),lapualaisooppera 2016

Tekee mieli listata muutamia hienoja hetkiä.

Kun Kosola (Axel Laurén) tulee metsästä, ottaa ja valaisee tilan poikamaisella karismallaan ja kajauttaa: Jumalauta! Näillä lakeuksilla ei pilkata Jumalaa! Tämä Kosola ei tosin ole kovinkaan uskottava aatteellinen johtaja. Pikemminkin Viki on omahyväinen rokkibändin keulakuva, joka nauttii väkivaltaisista sanoista ja uhosta, mutta on lähinnä kiinnostunut rajusta menosta, bailauksesta ja minimekkoisista ihailijoistaan. Tuima Hurja-Hilja (Wenla Reimaluoto) on paljon tiukemmin asian takana. Reimaluoto tulkitsee hienosti myös Hiljan ristiriitaisen suhteen väkivaltaan: julistus sujuu, mutta käsiään hän ei tahtoisi tahrata.

Kun mellakkapoliisi (Vili Orava) flirttaa yleisölle, väläyttää hymynsä, purskahtaa yleisö onnelliseen nauruun. Toimii joka kerta.

Kun kovanaamainen rokkimuija Muilu (Reetta Koskinen) ajaa autonrämällään näyttämölle ja päästää kiekaisevan loppunaurunsa. Kun Kosolan bändäri (Judith Regwan) laulaa ja kiemurtelee raivokkaasti mikrofoninsa kanssa. Kun Lyyti (Inkeri Hyvönen) julistaa niin että silmät hehkuvat iloa ja toivoa.

Ensi-iltakatsomossa ajatukset kiepsahtelevat, vaeltelevat moniaalle. Edellispäivänä sattuneisiin Dallasin poliisisurmiin, uutisiin muukalaisvihan noususta Brexitin jälkeen, Euroopan turvapaikanhakijoiden tarinoihin, niin kauniisiin kuin ja kammottaviinkin, Odinin sotureihin. Televisiosta nähdyt otteet alkuperäisestä Lapualaisoopperasta nousevat mieleen, nuoren Kaisa Korhosen vakavat kasvot.

Nyt, tätä kirjoittaessa, mielessä on tietysti Nizzan hirmuteko. Kovin epätoivoiselta, kovin kaukaiselta tuntuu Lapualaisoopperan huuto: ei väkivaltaa!

Sillä lopussa lauletaan, rivissä, täynnä virtaa, kasvot avoimina kohti yleisöä:

Väkivaltaa emme tahdo.
Väkivaltaa emme tee.
Vain heikko vaatii väkivaltaa.
Vain heikko tottelee.
Mitä emme tahdo emme tee!

Kovin kaukaiselta tuntuu Lapualaisoopperan huuto: ei väkivaltaa!

Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016. Kuvassa: Saku Nurmiranta, Inna Lampinen, Miro Apostolakis, Reetta Koskinen, Hilkka Saarela
Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016. Kuvassa: Saku Nurmiranta, Inna Lampinen, Miro Apostolakis, Reetta Koskinen, Hilkka Saarela Kuva: © Mitro Härkönen lapualaisooppera 2016,Lapualaisooppera

Ohjaaja Sirpa Riuttala kertoo Kultakuumeen haastattelussa Lapualaisoopperan tekemisestä:

Ylioppilasteatteri: Lapualaisooppera 2016.
Ohjaus Sirpa Riuttala. Alkuperäisteksti Arvo Salo. Sävellys Kaj Chydenius. Käsikirjoitus Milla Kuikka, Liila Jokelin, Jussi Lankoski, Pauli Patinen, Sirpa Riuttala. Lavastus Helena Okkonen, Aino Simola. Pukusuunnittelu Elisa Avikainen. Valosuunnittelu Valtteri Halonen.
Näyttämöllä Johanna Ahonen, Miro Apostolakis, Amy Burgess, Noora Hietanen, Ville Hilska, Inkeri Hyvönen, Veikka Kalavainen, Niina Karppinen, Reetta Koskinen, Juho Kuusamo, Inna Lampinen, Axel Laurén, Minea Lång, Tuukka Leijavuori, Perttu Lähdesmäki, Ida Martela, Tommi Moilanen, Saku Nurmiranta, Vili Orava, Otto Pilli, Judith Regwan, Wenla Reimaluoto, Aliisa Rinne, Otto Rokka, Hilkka Saarela, Sofia Smeds. Bändi: Rummut Ilmo Korhonen. Basso Sasu Koskinen. Koskettimet Joonas Vainiola. Viulu ja elektroniikka Sampo Korrensalo.
Ensi-ilta Mustikkamaan kesäteatterissa lauantaina 9.7.2016.


Päivitetty 20.1.2017: vanhentunut Areena-linkki poistettu.

Penkkitaiteilija

  • Erkka Filander ajatteli kiusattujen kasvoja kirjoittaessaan runoteostaan

    Tanssiva karhu -ehdokas esittelyssä

    Erkka Filander muisteli koulunsa kiusattuja ja kirjoitti kehutun runoteoksen marttyyreistä ja rakennuksista. Nyt Torso on ehdolla Ylen Tanssiva karhu -runouspalkinnon saajaksi. Mutta miksi Filander on sitä mieltä, ettei hänen teostaan kannata lukea ääneen? Erkka Filanderin Torso on runoteos arkkitehtuurista, tiloista ja marttyyriudesta.

  • Stadin slangi yhdistää ja erottaa

    Slangi on puhetapa, jota vain ryhmään kuuluvat ymmärtävät.

    Stadi vai Hesa? Tämä oli joskus tärkeätä tietää. Nyttemmin nuoret paljasjalkaiset ovat alkaneet kuin kiusallaan puhua Hesoista.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Villen keittiössä poronsorkkia ja puff puff -palleroita

    Ville Haapasalo kutsuu keittiöön vieraita kahdeksasta maasta

    Villen keittiö 30 minuutissa -ruokakulttuuriohjelmassa laitetaan ruokaa suurella sydämellä. Ohjelmassa Ville Haapasalo saa vieraakseen hyvän ruoan ystäviä kahdeksasta eri maasta. Joka viikko perehdytään yhden maan ruokaperinteisiin.

  • Jouni Tossavainen: Nykyaikainen kilpaurheilu ei edistä ihmisen terveyttä

    Siinä hetkessä alan kilpailla, kun joku yrittää ohi.

    Porukat lenkkeilevät kuola valuen, kuonot kurtussa ja aivot narikassa. Millä tahansa lenkillä hymyilevä vastaantulija on poikkeus, ystävällinen tervehdys ihme. Tiukka ruumis on aina kauniimpi näky kuin lukeva ihminen. Kirjailija ja runoilija Jouni Tossavainen kirjoitti KulttuuriCocktailille esseen liikunnasta – ja liikkumattomuudesta.

  • Uljas uusi maailma – Suomen ensimmäinen sähkömusiikkidraama

    Martti Vuorenjuuri teki antiutopiasta radiosovituksen 1958.

    Vuonna 1958 syntyi Suomen ensimmäinen sähkömusiikkiteos, kun Martti Vuorenjuuri toteutti kuunnelmasovituksensa Aldous Huxleyn antiutooppisesta romaanista Uljas uusi maailma. Huxleyn pessimistinen romaani (1932, suom. 1944) on klassinen kuvaus tulevaisuuden totalitaarisesta yhteiskunnasta, johon ihmiset on sopeutettu jo lapsesta pitäen.

  • Taidetutkimukset-sarjan kolmannella kaudella etsitään taas kadonneita mestariteoksia

    Kauden taiteilijat ovat Vuillard, Constable ja Gainsborough

    Taidetutkimukset on BBC:n jännittävä sarja, jossa etsitään ja löydetään kadonneita mestariteoksia. Taidetuntijat Philip Mould ja Bendor Grosvenor sekä toimittaja Fiona Bruce perehtyvät teoksiin, joiden he uskovat olevan kuuluisien taiteilijoiden tuntemattomia tai kadonneita töitä ja yrittävät koota todisteet, joilla maailman johtavat taide-ekspertit saataisiin vakuuttuneeksi niiden aitoudesta.

  • Saisinko yhden neuvoa antavan? Työelämäni on ihan muuttunut.

    Uusi Pietari K. podcast ja essee joka viikko

    Mitä yhteistä on Aleksis Kivellä ja jälkiteollisella pätkätyöläisellä? Ennen kaikkea työpaikkaryyppääminen. Suomalaisten ryyppyreissujen väheneminen liittyy työkulttuurin muutoksiin, mutta onneksi jälkiteollinen työkulttuuri on palauttanut työpaikkapöhnän arvon. Uusi Pietari K. podcast ja essee joka viikko läpi kesän.

  • Juha Hurme: Viiankiaapa

    Viiankiaapa

    Aapasuo on Suomen pohjoiselle luonnolle ominainen, mutta kömpelölle ja jäykistyneelle karvattomalle apinalle hankalaa maastoa. Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Juha Hurme on huolestunut Viiankiaavan kohtalosta.

  • Mene metsään! Avaruusromua 25.6.2017

    Metsässä olo rauhoittaa, ja myös musiikki.

    Metsässä oleskelu laskee verenpainetta, vähentää lihasjännitystä ja alentaa sydämen sykettä. Metsässä olo rauhoittaa. Sanotaan, että jo muutama minuutti metsässä vaikuttaa meihin, mutta metsän hyödyt ja vaikutukset tulevat parhaiten esiin, jos metsässä viihtyy pitempään. Stressi helpottaa. Olo paranee. Amerikkalainen Robert Scott Thompson on tehnyt metsäistä musiikkia. Steve Roach ja Robert Logan lähestyvät asiaa biologian ja ihmisen luontosuhteen kautta. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Tanssin huumassa humppa karkaa käsistä

    Humppa karkasi käsistä

    Tanssilava ja yötön yö. Ja Ylen massiivinen Hulahula Suomi -hanke ja haaste tanssin maailmanennätykseen juhannusiltana! Teeman Elävä arkisto säestää näitä ihan omilla tanssityyleillään. Tanssi huumaa -paketissa nähdään ohjelmat Dansholmen (1966) ja Humppa karkasi käsistä (1981). Ohjelmat televisiossa: Maanantaina 19.6.

  • Miten olla mies, jos vasara ei pysy kädessä?

    Osallistu Maryan Abdulkarimin lukupiiriin täällä!

    Toimittaja Maryan Abdulkarimin vetämässä verkkolukupiirissä on luettu Reko Lundánin romaani Rinnakkain. On loppuyhteenvedon aika: mitä ajatuksia kirja herätti, ja kannattaako se lukea? Osallistu keskusteluun!