Kallankarien suurin erikoisuus on niiden itsehallinto, josta määrätään Karilaissa. Itsehallinto on peräisin 1700-luvulta, Ruotsin vallan ajalta, ja se pohjautuu kuningas Aadolf Fredrikin vuonna 1771 säätämään Hamina-ordningiin. Ihan Ahvenanmaan kaltaisesta itsehallinnosta ei kuitenkaan ole kyse: saaret omistaa Suomen valtio, mutta kuninkaallisen asetuksen nojalla Maakallan hallinta on luovutettu kalastajille. Saarelaisten tulee kuitenkin käydä armeija, toisin kuin ahvenanmaalaisten.
Ei ole ihme että kun ahtaalle, parinkymmenen hehtaarin laajuiselle luodolle kerääntyi satamäärin kalastajia ja hylkeenpyytäjiä laajalta alueelta, kareilla tarvittiin selkeä sisäinen järjestys ja kuri. Siitä huolehtii karikokous ja haminamestari, joka on paikallisten kalastajien joukostaan valitsema ylin vallanpitäjä, oikeudenvartija.
Karikokous kokoontuu karikivillä – eli edelleen käytössä olevilla käräjäkivillä! – vuosittain heinäkuussa Jaakon-päivää, 25. heinäkuuta, lähinnä olevana sunnuntaina. Silloin valitaan haminamestari, sovitaan kunnostustöistä ja rakennusoikeusasioista. Tänne ei mantereen rakennusvalvonnalla ole sanomista, ja harva ulkopuolinen pääsee nauttimaan mökkeilystäkään; saaren kalastusoikeudet ja mökit ovat perinteisesti kulkeneet suvussa perintönä. Kalastajat elelevät kareilla kesäkauden ja tienaavat elantonsa muun muassa silakan- ja siianpyynnillä, jokunen hylkeenpyynnilläkin ja turismilla.
Myös pienet rikokset on käsitelty neuvostossa, rangaistuksena oli yleensä sakkoja. Haminamestarin velvollisuutena oli kirjata kaikki oikeustapaukset ylös muistikirjaan, joten oikeuden pöytärirjoja on säilynyt aina 1770-luvulta asti. Kaikki haminamestarit eivät tosin ole olleet kirjoitustaitoisia, joten pöytäkirjoja puuttuu useilta vuosilta.
Säilyneistä pöytäkirjoista selviää, että tavallisin sakotuksen syy oli viinan myynti ja juopottelu. Sakkoja saattoi tulla myös vaikkapa tiirojen kivittämisestä ja sopimattomien haukkumasanojen käyttämisestä. Ankarin rangaistus oli karista karkottaminen, mutta siihen on jouduttu turvautumaan viimeksi 1920-luvulla: joku pojankoltiainen oli kähveltänyt toiselta paperosseja. Karkoitustuomio oli tapana laittaa heti käytäntöön. Kun tuomio oli julistettu, alkoivat kalastajat rummuttaa tyhjien kalatynnyrien pohjia, jonka aikana tuomitun oli kerättävä kimpsunsa ja kampsunsa ja poistuttava kareilta samoin tein – ja viivyttelijöille annettiin vauhtia kovakouraisesti.
Reetta Ranta
