Viime sunnuntai oli meidän perheessä täysin poikkeuksellinen päivä. Poikani ei tapansa mukaan vetäytynyt aamupalan jälkeen Minecraft-maailmaan, vaan alkoi kärttää, että lähdettäisiin ulos. Tätä ei ole meidän peliluolassamme tapahtunut vuosiin!
Äkillisen ulkoiluinnostuksen synnytti maailmalla huippusuosion saanut Pokémon Go –peli, joka oli juuri ilmestynyt sovelluskauppaan. Latasimme pelin puhelimeen ja astuimme raikkaaseen kesäiseen aamuun. Puhelimen ruudulle ilmestyi lähialueen kartta. Puistossa oleva patsas olikin nyt poke-pysäkki, josta löysimme pokémon-olioita. Lähellä oleva kiipeilyteline oli puolestaan muuttunut pokémonien harjoitussaliksi, missä oliot pystyivät harjoittamaan taistelutaitojaan. Kävelimme päivän aikana lähes seitsemän kilometriä ja kävimme monilla poke-pysäkeillä. Löysimme samalla myös uusia paikkoja, juttelimme tuntemattomien ihmisten kanssa ja saimme paljon ulkoilmaa.
Kävellessämme mietin pelin koukuttavuuden psykologiaa.
Ensimmäisenä pelissä kiinnitti huomioni pokémonien keräileminen, joka varmasti kiinnostaa lapsia. Meillä esimerkiksi keräillään lätkäkortteja ja teepussien etikettejä. Digitaalisten pokémonien keräilyssä on jotakin samanlaista kuin kioskilta ostettavissa lätkäkorteissa. Harvinaisella kortilla saa kaveripiirissä sosiaalista arvostusta ja se on arvokas vaihdon väline. Jokaiseen korttipussiin sisältyy siis jännittävä odotuksen tunne ja pussin sisällön paljastumisesta tuleva mielihyvän tunne. Samanlaiset miniarpajaiset tapahtuvat kun pelaaja saapuu poke-pysäkille, joista voi löytää uusia pokemoneja tai muita hyödyllisiä tarvikkeita. Parhaassa tapauksessa pysäkiltä voi tupsahtaa arvokas pokémon, jolla voi päihittää kaverit kaksinkamppailuissa. Jokainen vierailu tuottaa miellyttävän jännityksen tunteen, joka purkautuu, kun pysäkin sisältö paljastuu. Tämän miellyttävän kokemuksen toistaminen kannustaa pelaajaa kävelemään pysäkiltä toiselle uusien löytöjen toivossa, aivan kuin alennusmyynnissä tai kirpparilla löytöjen perässä vaellellessa.
Digitaalisten pokémonien keräilyssä on jotakin samanlaista kuin kioskilta ostettavissa lätkäkorteissa.
Toinen lapsiin vetoava taso on pelissä tapahtuva todellisen maailman ja virtuaalimaailman yhdistäminen. Kun pelaaja löytää pokémonin, se näkyy puhelimen ruudulla samanaikaisesti todellisen maailman kanssa. Lapsen mielikuvitukseen vetoaa varmasti se, että napattava ötökkä näyttää seisovan tutulla hiekkalaatikolla.
Aikuisena huomasin pelissä muita kiinnostavia tasoja. Pelin sosiaalisuus on koukuttavaa: olioita metsästävillä on yhteinen tavoite ja keskustelun aloittaminen on helppoa. Päivän aikana tuli juteltua hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Ei ole mitenkään yllättävää, että ensimmäiset ohjeet pokémon-flirttailusta ja -deittailusta löytyvät jo netistä.
Pelin sosiaalisuus on koukuttavaa: olioita metsästävillä on yhteinen tavoite ja keskustelun aloittaminen on helppoa.
Pidin myös siitä, että peli pakottaa kiinnittämään huomiota ympäristön yksityiskohtiin. Näin keski-ikäisenä kiire ja rutiinit laittavat laput silmille. Tietoisuus kohdistuu vain seuraavaan kokoukseen, lähtevään junaan tai kauppalistaan. Tästä mielentilasta on vaikea päästä eroon edes vapaa-aikana. Mutta Pokémon Go:ta pelatessani huomasin ympäristöstä uusia asioita: esimerkiksi eräs poke-pysäkki oli tuuliviirissä, jota en koskaan ollut huomannut. Tuntui kuin olisin kävellyt turistina omassa kaupungissani. Tällainen ympäristön yksityiskohdista tietoistuminen on hauskaa ja muistuttaa suosittua mindfulnessia eli tietoisuustaitoa.
Pokémon Go ei kuitenkaan ole mikään mindfulness-sovellus, koska peli sitoo huomion ruutuun. Suorimman reitin löytäminen ja pokémonien nappaaminen saattaa viedä huomion tärkeistäkin yksityiskohdista. Jouduin pariinkin kertaan varoittamaan suojateillä nenä kiinni kännykässä taivaltavaa poikaani. Maailmalla poliisi onkin muistuttanut autoilijoita, että he eivät saisi pelata ajaessaan.
Pokémon Go on siis psykologin näkökulmasta ovela yhdistelmä lisättyä todellisuutta, aarteenetsintää ja keräilyä.
Pokémon Go on siis psykologin näkökulmasta ovela yhdistelmä lisättyä todellisuutta, aarteenetsintää ja keräilyä. Kaikkein hienointa siinä on mielestäni kuitenkin se, että se kannustaa ihmisiä ulkoilmaan ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Paljon on puhuttu siitä, että lapset eivät enää leiki perinteisiä pihaleikkejä vaan kököttävät laitteidensa äärellä sisällä. Olisiko tämä nyt tulevaisuuden kymmenen tikkua laudalla? Meillä pelin pelaaminen ainakin jatkuu, uusimpana haasteena on pokémon muna, jonka hautomiseksi täytyy kävellä viisi kilometriä. Täytyy myöntää, että tuntuu aika hienolta, kun poikani pyytää yhteiselle kävelylle.
Kirjoittaja: psykologi Jukka Häkkinen.
Havaintopsykologi Jukka Häkkinen tietää, mikä on katseidemme ja silmänliikkeidemme salaisuus. Häkkinen tutkii kuvien havaitsemista sekä ihmisen ja teknologian vuorovaikutusta Helsingin yliopistossa. Jukka on toiminut myös skepsiksen puheenjohtajana, joten yliluonnolliset ilmiöt ja niiden psykologiset taustat ovat tuttuja juttuja. Häkkinen on perehtynyt myös ufosieppauksiin, enneuniin ja valemuistoihin.
Yle Tieteen asiantuntijat bloggaavat itselleen tärkeistä tiedeaiheista.
