Kalajoelle on etelästä pitkä matka. Varsinkin, jos sen istuu epäergonomisessa pakettiautossa, joka on kolmelle hengelle hieman liian ahdas. Mitä pidemmälle pohjoiseen etenimme, sen tasaisemmiksi kävivät peltomaisemat. Kalajoki ja koko pohjoinen rannikkomme on kirjaimellisesti uutta maata; alue kohosi merestä vasta kivikauden loppupuolella, ja maan kohoaminen jatkuu yhä.

Yksitoikkoisista maisemista huolimatta juttu luisti tulevia seikkailuja odotellessa, ja onnistuimme selättämään kuuden tunnin ja rapian ajomatkan. Aivan Kalajoelle emme yhdellä istumalla ajaneet, vaan ensimmäinen yö nukuttiin Sievissä varsin mukavassa maatilamajoituksessa.

Vaikka matka venyi suunnitellusta ja ilmoitetusta, oli meitä vastassa positiivisuutta huokuva emäntä. Lunankin ottivat ilolla vastaan, vaikka olimme unohtaneet ilmoittaa karvaisesta matkaseurastamme etukäteen. Ainut varoitus liittyi pimeällä hurtan kanssa ulkoiluun: alueella oli viikko sitten liikkunut kaksi sutta, jotka olivat tappaneet parikymmentä lammasta naapuritilalla.

Susia emme nähneet, mutta saunan lämpimät löylyt ja saunamakkarat saattelivat meidät sikeään uneen. Aamulla matka jatkui kohti Kalajokea. Nappasimme taipaleelta mukaamme trailerin ja kaksi kanoottia Siiponjoen valloittamista varten.

Ensituntuman Siiponjokeen otamme Pleunan laavulla. Keväällä olisimme päässeet niiltä nurkilta jo melomaan, nyt alkuosuus pitää käydä jalkaisin. Meitä on varoiteltu etukäteen siitä, että joki ei ole kokonaisuudessaan melottava: se on luonnonsuojelualueella ja jokeen sortuneita puita ei ole tapana siivota pois, joten melottavuus vaihtelee vuodenajoittain veden määrästä ja virtauksen voimasta riippuen.

Pleunan seudulta lähtee Siiponjoen luontopolku, jolla on kaikkinensa mittaa yli 20 kilometriä. Reetta on lukenut, että sen varrella kasvaa halauspetäjä ja halajaa päästä puun luo. Meillä ei ole kuitenkaan hajuakaan siitä, mikä puu voisi olla kyseessä. Antti ehdottaa, että eikö mikä tahansa petäjistä kävisi puunhalaukseen, mutta ehdotusta ei noteerata: haluttiin löytää se oikea. Paikallisten vihjeiden avulla ja hieman poluilla harhailtuamme löydämme lopulta puun: se on ikivanha suuri mänty, jonka latvasta on kuulemma aikoinaan voinut myös tähystää, näkyykö hylkeitä merenrannoilla.

Pleunan luontopolkua. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Kun puu on halattu, teemme pienen siirtymän alajuoksun suuntaan, kohti Siiponjoen deltaa. Lähestymme rantaa kohdasta, josta saamme kanootit laskettua veteen. Olimme käyneet paikalla jo edellisenä iltana hämärässä, jolloin joki näytti syvältä ja vaikealta lähestyä jyrkän penkan takia. Kuitenkin nyt päivänvalossa käy ilmi, että penkan alla vettä on vain parikymmentä senttiä.

Kanotteihin päästyämme melomme ensin ylöspäin levollisesti virtaavaa jokea, kohti komeimpia meandoroivia mutkia. Lähemmäs kymmenmetrinen hiekkapenkka kohoaa vieressämme ylös ja veden jauhaessa siihen hiljalleen itselleen uutta uomaa. Silmin sitä ei erota, mutta vuotta myöhemmin samalla paikalla olisi joki siirtynyt jo metrin verran sivuun.

Nousemme vastarannalle ja tutkimme joenrantaa jalkaisin. Kaislikko poksuu jalkojemme alla, kun tarvomme joenmutkaan kasaantuneella märällä hiekalla. Löydämme sannasta tuoreita sorkanjälkiä: hirvet ovat ehtineet jo ennen meitä käydä aamulenkillä upottavalla hietikolla. Kalajoen alue onkin aikoinaan ollut monille sisämaan heimoille tärkeää eräseutua, jonne tultiin metsästämään, kalastamaan ja pyytämään hylkeitä. Ihan ensimmäisinä Kalajoelle saapuivat kuitenkin saamelaiset, jotka elivät seudulla aina 1300-luvulle asti.

Meandereilta jatkoimme alas suistoon. Siellä joki haarautuu useisiin uomiin, jotka taas jakautuvat pienempiin osiin ehkä kohdatakseen taas uudelleen. Niiden väliin jää saaria, joiden elämää kävimme välillä kurkkimassa. Paikassa oli jotain taianomaista. Lähdön hetkellä iski haikeus. Olisin halunnut tutkia pikkusaaria ja jokisokkeloa vielä tovin.

Ennen merelle ja Kallankareille lähtöä päätämme käydä vielä hiekkasärkillä, mutta ei ihan siellä turistirannoilla vaan hieman pohjoisemmassa, Letonnokassa Kalajoen-Vihaslahden luonnonsuojelualueella. Valkoiset lokkiparvet ottavat meidät kirkuen vastaan rannalla. Muuten saamme kävellä ihan rauhassa syksyisellä rannalla, vaikka kesäisin ja viikonloppuisin seutu onkin kuulemma suosittua ulkoilualuetta.

Kalajoen hiekat. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä,

Juuri täällä rannan siirtyminen on erityisen nopeata merivirtojen hiekkaa kasaavasta vaikutuksesta johtuen. Innostumme testaamaan, miten pitkälle merelle voisimme kävellä vedenalaisia matalia särkkiä pitkin. Aika pitkälle pääsemmekin, ennen kuin saappaiden varret alkavat käydä liian lyhyeksi ja Luna katsella meitä siihen malliin, että olisi kiva kääntyä takaisin ennen kuin syksyisen vilpoinen merivesi alkaisi hipoa koiran mahan alusta. Tunnelma on ihan kuin jossain isommankin valtameren rannalla, sen verran erikoiselta nämä pohjoisen hiekkasärkät tuntuvat sisämaan kasvateista.

Seikkailumme kolmas päivä alkaa aamuvarhaisella Rahjan satamasta. Ulkomerellä, jossain viidentoista kilometrin päässä, odottaa määränpäämme, Kallankarit. Olemme vastikään kuulleet, että Kallankarit on maamme toinen itsehallintoalue Ahvenanmaan lisäksi. Juttu kuulostaa sen verran uskomattomalta, että pakkohan ne on itse päästä todistamaan.

Merimatka pistää taas keikuttaen. Katse on pidettävä tiukasti horisontissa, ja silti loppumatkasta kasvot ovat jo kalpeat kuin kalkkilaivan kapteenilla. Onneksemme aamupala pysyy sisässä ja retkikunta koirineen myös laivan kannella.

Ihmeellisin hetki Maakallalle menossa on se, kun saaren ääriviivat kohoavat ylväänä merestä. Se näyttää kuin linnalta, jota hallitsee saaren keskellä kohoava monikulmainen kirkko. Pitkin saarta on tiheässä pieniä punaisia mökkejä ja puita on vain muutama hassu, nekin meren kitukasvuiseksi piiskaamia. Tunnetta on vaikea selittää, mutta tuntuu kuin olisi saapumassa johonkin satumaahan.

Poijulippu lepattaa tuulessa Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Rantaan astuessa tunne vain voimistuu. Punainen, hieman ränsistynyt poijunviiri lepattaa vaakasuorassa navakan tuulen puhaltaessa. Nousemme helpottuneena laiturille ja väri alkaa palailla itse kunkin kasvoille. Kun astumme tukevasti maan pinnalle, saamme samalla kuulla kertomuksen siitä, miten saarelle tullessa ensimmäinen kivi, johon jalka koski, piti aikoinaan ottaa mukaan ja viedä keskelle saarta merimerkin jalustaksi rakennetun kasan päälle.

Maakallan aittoja. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Nappaamme kivet matkaan ja kuljemme saaren läpi tutkien kirkon, pappilan ja tähystystornin, kunnes länsireunalla vastaan tulee esiin karin kenties kaunein osa, ikään kuin toinen puoli kalastajakylää. Siellä aitat seisovat kahdessa rivissä ja niiden välistä kulkee laudoitettu väylä. Aittojen seinille on naulattu muistoja vuosien varrelta: hylkeen räpylöitä, taskurapuja, taimenen päitä, solmuja ties vielä mitä. Horisontissa siintää toinen kari, Ulkokalla.

Yhden aitan ovi on auki. Lähemmäs astellessamme oven varjosta erottuu pitkän miehen hahmo. Se on kalastaja Pasi Pääkkönen, joka asuu kallankareilla suurimman osan vuodesta. Aitasta leijailee myös vastustamaton, aamulla pyydettyjen vasta savustettujen siikojen tuoksu. Istahdamme Pasin kanssa merisään kuluttaman harmaan aitan seinustalle, nautimme jumalaisia savusiikoja.

Sen päälle seuraamme sivusta, kun kalastaja ahavoituneine sormineen kertaa erilaisten merimiessolmujen saloja. Saattammepa itsekin kokeilla köydellä kuinka amerkkalainen säkkisolmu sujuu meiltä maakravuilta.

Pasi Pääkkönen polttaa piippua Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Täysin vatsoin kipuamme vielä kalaveneen kyytiin ja suuntaamme dieselmoottorin kehrätessä jo vaahtopäitä purskuavien aaltojen yli Ulkokallalle. Tuntui kuin olisi ollut matkalla johonkin salaiseen, unohdettuun paikkaan. Äsken se oli siintänyt saavuttamattomana horisontissa. Kohta sen kamara oli jalkojemme alla.

Ulkokalla on saari, jonne ei joka kelillä tulla. Tuulen täytyy käydä sopivasta suunnasta, muutoin ahtaasta kiviportista on liian riskialtista ajaa. Trafi on asettanut 10 m/s rajoitteen karille menevälle liikenteelle – sen kovemmalla tuulella ei kareille ole asiaa. Ja vaikka saarelle pääsisi, niin poistuminen olisi se suurempi murhe. Nyt tuulennopeus hipoo 8 metriä sekunnissa ja mietimme, pääsemmekö iltapäivällä ollenkaan takaisin mantereelle, jos tuuli tästä vielä nousisi.

Ulkokalla Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Tuon arvaamattoman sataman takana seisoo ylväänä Ulkokallan majakka ja sen juurella punainen majakkatupa – vai miksi sellaisia rakennuksia ruukataan sanoakaan. Hieman loitomapana sen molemmilla puolilla levittäytyy joukko kalastajien mökkejä. Muutaman seinä on täpösen täynnä hylkeen räpylöitä ja muita merkkejä tuosta aikanaan hyvinkin tärkeästä elinkeinosta.

Majakan, mökkien, kallion ja ruohikon lisäksi saarella ei juuri muuta olekaan. Eikä tarvitsekaan, koska noissa vähissä elementeissä ja karussa luonnossa on kaikki, mitä tässä hetkessä osasi kaivata. Menipä pienen saaren mille nurkalle tahansa, tuntee olevansa paratiisissa, kaukana kaikesta muusta. Tekee mieli nojautua pientä punaista mökkiä vasten, laittaa silmät kiinni ja tunnustella kuinka merituuli yhdessä syysauringon kanssa vääntää suuta väkisin hymyyn.

Ulkokallan kalajamaja. Kuva: EPA/ Miikka Niemi metsien kätkemä

Voisimme viettää saarella enemmänkin aikaa vain fiilistellen, mutta sääennuste kertoo, että tuuli siitä vain yltyisi. Jos vetkuttelisimme lähdön kanssa, niin saattaisimme joutua yöpymään saarella – ehkä yhden yön, kenties useamman. Hyppäämme kalastajaveneeseen ja hyvästelemme karit yhä suuremmiksi kohoavien vaahtopäiden siivittäessä matkaamme kohti Kalajokea. Eivät ole nämä karit niille, jotka haluavat olla kellonsa herroja. Täällä se on luonto ja meri, jotka sanoo viimeisen sanan. Ihmisen osa on olla nöyrä kaiken tuon edessä.

Reetta Ranta ja Antti Huttunen