Hyppää pääsisältöön

Kun kitara soi...

...ei itkeä saa, laulaa Eppu Normaali. Mutta juuri kitarasta on tullut suosituin kansan tuntojen tulkki ympäri maailman viimeisen vuosisadan aikana. Millainen on kitaran historia ja ketkä sen hienoimpia taitajia? Kitaran lyhyt historia saattelee Iiron musiikkiluokalle ottamaan selvää kitarasta alan suomalaisten huippujen avustuksella.

Andrés Segovia "Concerts Ysaye"-resitaalissa Brysselissä 15.12.1932
Andrés Segovia "Concerts Ysaye"-resitaalissa Brysselissä 15.12.1932 Andrés Segovia "Concerts Ysaye"-resitaalissa Brysselissä 15.12.1932 Kuva: Hilda Wiener (1877-1940) kitara,Andrés Segovia

Jo Pythagoras peilasi värähtelevään kieleen koko olemassaolomme ihmismielen sopukoista alati liikkuvaan, ympärillämme sykkivään kosmokseen... Ja yli kaksituhatta vuotta myöhemmin Jimi Hendrix räjäytti ihmiskunnan tajunnan kanavoimalla afroamerikkalaisen svenginsä ennen kuulumattomiin säröisiin yläsäveliin.

Kitara on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas soitin, mutta sen saaminen laulamaan vaatii kovaa työtä. Jo yhden kielen näppääminen synnyttää rikkaan soinnin, joka herkistää kuuntelemaan ja janoamaan lisää. Useiden kielten yhtäaikainen värähtely juovuttaa jo monimutkaisemmin; soittajalta kahden käden hyvin eriytyneiden tehtävien taitaminen vaatii moniulotteista hahmotuskykyä ja harjaantumista. Kitaran parhaat taitajat kykenevätkin luomaan soittimellaan monikerroksisia sointimaailmoja.

Kitaran lyhyt historia

Näppäiltäviä tai rämpytettäviä, sylissä tai rinnalla pidettäviä kielisoittimia tapaa tasaisesti eri musiikkikulttuureista ympäri maailman. Eurooppalaisen kitaran juuret ovat Grove Music Online -tietosanakirjan mukaan Keski-Aasiassa, jossa tavattiin jo ennen ajanlaskun alkua nykyisen kitaran mallisia lyhytkaulaisia luuttuja. Ne ovat sekä nykyisten kitaroiden että jousisoitinten esi-isiä: parhaimmillaan jopa aivan samoja soittimia saatettiin sekä näppäillä, rämpyttää että soittaa jousella.

Eriytyminen joko näppäiltäväksi tai jousella soitettavaksi on tapahtunut vähitellen ja erilaisten soitinten polut ovat menneet moneen kertaan ristiin. Kitara on itsenäistynyt näppäiltävistä tai rämpytettävistä luuttu-perheeseen kuuluvista soittimista hiljalleen viimeisen kuuden–seitsemänsadan vuoden aikana, ja vasta 1800-luvulla kitara vakiintui nykyisenkaltaiseksi.

Renessanssikitara syntyi Espanjassa ja Italiassa

Nykyisen kitaran tyypilliset piirteet, kuten kaikukopan sisäänpäin kaartuvat sivut (eli sarjat) ja kannen tuttu "kitaramainen" muoto alkoivat vakiintua myöhäiskeskiajalla ja varhaisrenessanssissa; pohja saattoi tässä vaiheessa olla vielä joko kupera tai litteä. Erilaisten alueellisten muunnelmien kirjo oli huomattava, samoin erilaisten nimitysten. Esimerkiksi päärynänmallinen gittern näyttää monelta osin ennemmin luutulta kuin kitaralta, vaikka sen nimi on samaa alkuperää kuin kitaran (italiaksi chitarino tai chitarra; espanjaksi guitarra).

Kitaran (Gitternin) ja auloksen soittajat Martin von Toursin elämästä kertovassa freskossa
Kitaran (Gitternin) ja auloksen soittajat Martin von Toursin elämästä kertovassa freskossa Kitaran (Gitternin) ja auloksen soittajat Martin von Toursin elämästä kertovassa freskossa Kuva: Simone Martini (1285–1344) kitara,Gittern,Aulos

Luutun historia taide- ja kotimusiikin piirissä on hyvin tunnettu, sillä erilaiset luutut olivat suosituimpia koti- ja säestyssoittimia aina 1700-luvun alkupuolelle saakka. 1600-luvulta lähtien cembalo alkoi syrjäyttää ne suosiossa tullakseen itse pian syrjäytetyksi nykyisen pianon varhaisversion, fortepianon tieltä. Sen myötä myös luuttu vaipui unholaan, vaikka se onkin sittemmin elvytetty vanhan musiikin soittimena.

Toisin kuin luuttu, kitara ei kadonnut mihinkään, vaan on päinvastoin jatkuvasti kasvattanut suosiotaan. Renessanssikitara alkoi muotoutua nykyisen kaltaiseksi viitisensataa vuotta sitten Espanjassa ja Italiassa. Espanjaahan on yleisesti pidetty kitaran kotimaana, ja ajatus on sikäli oikea, että juuri espanjalaistyyppisestä kitarasta on tullut se vallitseva, kaikkien tuntema akustinen kitara. Sen yleistymisessä on kuitenkin myös italialaisilla näppinsä pelissä.

Vielä 1400- ja 1500-luvuilla Espanjassa kitaran kanssa suosiosta—ainakin taidemusiikin piirissä—kamppaili hyvin samantyyppinen soitin, vihuela. Sen italiankielinen nimi, viola da mano, paljastaa sukulaisuuden jousisoittimiin. Kyseessä on jousella soitettavan viola da gamban näppäiltävä serkku: yhtä soitettiin käsin (da mano), toista pidettiin jalan varassa (gamba) ja soitettiin jousella. Kumpaisenkin kaulassa käytettiin nauhoja ja kielten viritys oli samanlainen: niiden kuusi kieltä oli viritetty kvartin päähän toisistaan lukuunottamatta yhtä keskellä oleva terssiä, esimerkiksi g–c–f–a–d–g tai c–f–b–d–g–c.

Vihuelalle sävellettiin espanjalaisessa renessanssissa kunnianhimoista ja taidemusiikin historian kannalta kiinnostavaa musiikkia. Nuotintamiseen käytettiin tabulatuuri-kirjoitusta, jolla voitiin ohjeistaa soittajan vasemman käden sormet oikeille paikoille otelaudalla.

Tabulatuuria Luis de Milanin opuksesta El Maestro
Tabulatuuria Luis de Milanin opuksesta El Maestro Kuva: http://lexvansante.nl/en/tablature-en/ tabulatuurinuottikirjoitus,Luis de Milán

Espanjan renessanssin tunnetuimpiin vihuela-mestareihin lukeutuva Luis de Milán (n. 1500–1561) julkaisi useita nuottikirjoja vihuelalle, niistä tunnetuimpana vuoden 1536 El Maestro. Milánin renessanssipolyfonian kauneutta huokuvat sävellykset tarjoavat hienon esimerkin siitä, miltä kitaramusiikki saattoi parhaimmillaan kuulostaa uuden ajan kynnyksellä. Milánin vihuela-sävellyksiä soitetaan yhä myös modernilla kitaralla, kielten hieman erilaisesta virityksestä huolimatta.

Viides kieli tuo kitaran barokkiin...

Vihuelan kukoistaessa Espanjassa nykyisenkaltainen kitara oli vasta kapaloiässään. Se oli pienempi, neljän kaksoiskielen soitin, eli kutakin neljästä kielestä oli kaksi kappaletta. Sitä soitettiin lähinnä rämpyttämällä, mikä soveltui hyvin laulelmien säestämiseen ja tanssittamiseen, mutta huonommin moniääniseen sävellettyyn, ylöskirjoitettuun musiikkiin. Kielten viritys oli usein esimerkiksi a/a–d/d–g/g–h/h, ja tähän alettiin lisätä erityisesti Italiassa 1500-luvulla viides (yksittäinen) e-kieli.

Näin saatiin soitin, jonka neljä alempaa kaksoiskieltä soveltui sointujen soittamiseen samalla kun ylimmällä kielellä saattoi soittaa melodioita. Alempien kielten soinnuille syntyi yksinkertainen sointumerkkijärjestelmä, alfabeto, jota oli huomattavasti helpompi lukea kuin tabulatuuria. Kitaransoittajien tuli alfabeton lisäksi taitaa myös barokkityylinen continuo-säestys, tosin bassolinjaa varten tarvittiin vielä jokin siihen sopiva soitin, kuten teorbi, viola da gamba tai sello. Tällaista italialaistyylistä 5-kielistä kitaraa kutsutaan nykyisin usein barokkikitaraksi.


Viisikielisen barokkikitaran mestareihin lukeutuva Francesco Corbetta (1615–1681) oli aikansa maineikkaimpia säveltäjiä, joka vaikutti nuorempana Mantuan herttuan hovissa, matkusteli sittemmin ympäri Eurooppaa hämmästyttämässä soittonsa virtuoosisuudella ja sävellystensä kauneudella, ja asettui lopulta Lontooseen ja Pariisiin muun muassa Englannin Kaarle II:n palvelukseen.

...ja kuudennen kielen myötä nykyaikaan

1700-luvun jälkipuolella kitara sai kuudennen kielen, yleisimmin matalan e-kielen, ja sen rakenne vahvistui. Vuosisadan loppua kohden myös kaksoiskielistä luovuttiin ja kitarasävellyksissä käytettiin enenevässä määrin nuottiviivastoa jousisoitinten tai pianon tapaan. 1800-luvun alkuvuosikymmeninä niin viritystapit, nauhat, ääniaukko, talla kuin kaulakin vakiintuivat nykyisenkaltaisiksi ja kitara alkoi näyttää sekä kuulostaa nykykitaralta.

"Kitaralle on lähes mahdotonta kirjoittaa hyvin taitamatta itse soitinta"― Hector Berlioz

Soittotekniikoissa oli eroja, eräänä merkittävimmistä eroista mainittakoon kynsien käyttö. Esimerkiksi kitaran beethoveniksikin kutsuttu espanjalaisvirtuoosi Fernando Sor (1778–1839) ei käyttänyt kynsiä. Sor lähti Espanjasta vuonna 1813, vieraili muun muassa Lontoossa, Pietarissa ja Moskovassa ja asettui Pariisiin. Sorin ja muiden Eurooppaa hämmästyttäneiden kitaravirtuoosien suosiosta kertoo jotain se, että Niccolò Paganinillakin oli oma kitara-vaiheensa, ja että romantiikan orkesterimusiikin yksi suurimmista uudistajista, ranskalainen Hector Berlioz, aloitti musiikillisen taipaleensa juurikin kitaralla.

Berlioz kirjoitti myöhemmin orkestrointioppaassaan, että "kitaralle on lähes mahdotonta kirjoittaa hyvin taitamatta itse soitinta". Vaikka vakavan taidemusiikin suurille nimille kitara pysyi pitkälle 1900-luvulle lähinnä kansansoittimena, sen suosio harrastussoittimena kirvoitti jo Sorilta sekä hänen aikalaisiltaan useita kitaransoiton oppaita ja helppoja, amatööreille tarkoitettuja kappaleita. 1800-luvun loppua kohden suosituiksi tulivat kitara- ja mandoliniyhtyeet, jollaisia tavattiin Suomessakin vielä 1900-luvun puolellakin.

1800-luvun espanjalaisista kitararakentajista maineikkain oli Antonio de Torres Jurado (1817–92), ja Torresin kitarat toimivat malleina muille rakentajille kitaran suosion kasvaessa. 1900-luvun puolivälistä alkaen nailonkielet syrjäyttivät suolikielet, ja vasta 1970-luvulta lähtien Torresin mallia on alettu varsinaisesti uudistaa—tähtäimenä erityisesti äänenvoimakkuuden kasvattaminen. Kitaransoiton tekniikan isoimpiin varhaisiin vaikuttajiin lukeutuu muun muassa Francisco Tárrega (1852–1909) sekä hänen oppilaansa Miguel Llobet (1878–1938). Mainittakoon, ettei Tárregakaan käyttänyt kynsiä, toisin kuin Llobet, joka sitä vastoin käytti kynsiä sormenpäiden ohella.

Tárrega ja Llobet olivat itse myös säveltäjiä ja sovittivat paljon muiden musiikkia kitaralle sen lisäksi että toivat muidenkin säveltäjien musiikkia esiin. Muun muassa Manuel de Falla oli sitä mieltä, että kitara on erityisen sovelias uuden musiikin soitin, ja Falla kirjoittikin Llobetille muun muassa Claude Debussyn muistoa kunnioittavan teoksen Homenaje ‘le tombeau de Claude Debussy’ vuonna 1920.

1900-luvulla kitara valloittaa maailman

Säveltäjän ja tulkitsijan teiden lopullisesti erotessa 1900-luvun puolella kitarataiteen esitaistelijaksi nousi andalusialainen Andrés Segovia (1893–1987), joka inspiroi lukuisia espanjalaissäveltäjiä ja loi siten kitarataiteen modernin renessanssin. Samoihin aikoihin muotiin tullut kansanmusiikin kerääminen ja kansallisen identiteetin voimakas herääminen yhdisti kitaran espanjalaisuuteen, säveltäjäniminä esimerkiksi Joaquin Turina (1882–1949) ja Joaquín Rodrigo (1901–99).

Yhteyttä espanjankieliseen kulttuurin on korostanut kitaran suosio Väli- ja Etelä-Amerikassa, esimerkiksi meksikolaisen Manuel Poncen (1882–1948), argentiinalaisen Alberto Ginasteran (1913–83) ja kuubalaisen Leo Brouwerin (s. 1939) musiikissa.

Ehkäpä hieman samoin kuin harmonikan kohdalla, kitara on yleistynyt taidemusiikin soittimena laajemmin vasta 1950-luvulta lähtien. Erityisen merkittävän panoksen modernille kitaramusiikille on antanut saksalainen Hans Werner Henze (1926–2012), jonka kahdeksi sonaatiksi jaettu 9-osainen Royal Winter Music (1975–77) on yksi taidemusiikin hienoimmista luomuksista ylipäätään.

Kitaran suosion nousuun vaikutti kuitenkin eniten kansanmusiikin ja viihteellisen musiikin kaupallistuminen ja leviäminen radion ja ääniteteollisuuden kasvaessa, kehittyessä ja yhdistäessä maailman. Vielä ennen Toista maailmansotaa kitaristi oli vain yksi bändin jäsenistä; 1950-luvulla kitaristista tuli sankari, ja kitaraa soittavasta trubaduurista populäärimusiikin normi.

Sähköt sain sähkökitaraan

Kitara sähköistyi 1900-luvun alussa, kun viestintään käytettyä teknologiaa alettiin soveltaa soitinten vahvistamiseen. Sähkökitaran varhaisemmat versiot olivat vielä kaikukopallisia. Keskeisin sähkökitaran valmistaja, Gibson, kehitti sointiväripalettia lisäämällä kitaroihinsa säätöjä ja tuomalla markkinoille filtteripedaalit 1930-luvulla, artistinaan "puhuvasta kitarastaankin" tunnetuksi tullut Alvino Rey (1908–2004).

Sähköistetty kitara iski vahvasti läpi amerikkalaisessa kansanmusiikissa ja viihteellisessä musiikissa ylipäätään. Se puhui ja lauloi afroamerikkalaisella sielukkuudella tai country and western ja rock'n'roll -riffeillään T-Bone Walkerin (1910–1975), Charlie Christianin (1916–1942), Merle Travisin (1917–1983), Chuck Berryn (s. 1926), Buddy Hollyn (1936–1959) ja monien muiden jazz-, blues-, country- ja rock-taiteilijoiden käsissä.

Umpinainen sähkökitara kehitettiin 1940-luvun lopulla, maineikkaimpana varhaisena pioneerinaan Fender, jonka Broadcaster (sittemmin Telecaster) löi läpi ensin country and western -piireissä ja levisi sieltä sitten ympäri maailman—ja pysyttelee suosituimpien joukossa edelleen, saman valmistajan myöhemmän mallin, Stratocasterin rinnalla. Kolmas legendaarinen umpinainen sähkökitara on Gibsonin käsialaa: Les Paul sai nimensä kehittäjänsä, country ja jazz -kitaristi Lester William Polsfussin eli Les Paulin mukaan (1915–2009).

Lukuisat artistit ovat vaikuttaneet sähkökitaraan ja sen soittotapoihin viimeisen puolen vuosisadan aikana. Elvis Presleynkin kautta vaikuttanut Chet Atkins (1924–2001), modernin jazz-kitaran ykkösnimi John McLaughlin (s. 1942) ja rock-sankari Eddie van Halen (s. 1955) tulevat nopeasti mieleen, mutta vaikutteiden ja vaikuttajien määrä on todellisuudessa lähes loputon.

Kitara on soinut niin säestäjänä, solistina, tunnelman ja sointimaiseman luojana kuin yhteiskuntamurroksen moottorina. Ajattellaanpa vain vaikkapa rockin, bluesin ja soulin säröistä yhdistäjää, nuorison kapinaa, aikansa huutavia epäkohtia ja olemassaolon ytimestä syvältä kouraisevaa Jimi Hendrixiä, joka teki rikkoutuvasta soinnista kuolematonta taidetta.

Sähkökitara Suomessa tänään

Iiro Rantasen musiikkiluokalla vierailee nyt upea joukko suomalaisen sähkökitaran ykkösvitjaa: Blues ja rock'n'roll -perinteen nuorista jatkajista on mukana Erja Lyytinen, runollisen suomirockin legendan Eppu Normaalinkin kitaristi Juha Torvinen ja monipuolinen tuottaja sekä kitaristi Juha Björninen pitävät huolen kitaran ja kansan syvien rivien kohtaamisesta, ja maailman parhaaksi hevikitaristiksin mainittu Children of Bodom -yhtyeen Alexi Laiho hämmästyttää nykypäivän virtuoosikitaristina. Isäntänä mestaroi ylitsepursuavan tenhoavasti Iiro itse, ja luvassa on taatusti silmiä ja korvia avaava matka kitaran sielunelämään.

Tule nauttimaan Iiron oppitunnista Balder-saliin laittamalla nimesi vieraslistaan. Kuuntele lähetystä Yle Radio 1:ssä tai seuraa striimiä Yle Klassisen nettisivuilla.