Hyppää pääsisältöön

Kainuu

Suomussalmen Vängänkylästä löytyy Suomen vanhimpiin kulkuväyliin kuuluva, mykistävän kaunis ja lähestulkoon unohdettu retkeilyreitti. Täältä myös muuan Kainuun korvissa työhönsä tympääntynyt nuori lääkäri, Elias Lönnrot, aloitti runojenkeruumatkansa Vienan Karjalaan ja pääsi sukeltamaan todellisen intohimonsa, suomen kielen ja kulttuurin lähteille. Tavoitteena oli tallentaa katoavaa kansanperinnettä viimeisiltä runonlaulajilta. Noiden reissujen tuloksena syntyi aikoinaan Kalevala – kansalliseepoksemme.

Seuraavat kolme päivää tulisimme viettämään varsin kalevalaisissa maisemissa, Kainuun syvillä korpimailla. Heti autosta ulos astuttua mäkärien ja hyttysten sulosoinnut toivottavat meidät tervetulleiksi – auton ovet pitäisi muistaa pitää visusti kiinni, jotta pystyisimme ajamaan helisemättä majapaikkaamme, jonne oli ajomatkaa kuitenkin yli puolitoista tuntia. Välimatkat yllättävät etelästä tulevan kulkijan. Meille meinasi käydä kalpaten kun lähdimme huristelemaan Suomussalmelta kohti Hossaa: näillä korpimailla huoltoasemia ei saata löytyä sadan kilometrin säteellä. Tai jos niitä onkin, ne eivät välttämättä ole enää olleet vuosiin toiminnassa. Bensamittarin valo syttyi palamaan ajettuamme jo yli 20 kilometriä lähimmän aseman ohi, mutta onneksi tajusimme kääntyä takaisin Suomussalmelle tankkaamaan.

Vienan reitti

Vienan reitti on osa esihistoriallista kulkuväylää idän ja lännen välillä. Sen polkuja tallailivat jo paljon ennen Lönnrotia eränkävijät, viikingit ja kauppiaat, jotka mielivät Pohjanlahdelta Vienanmerelle ja Laatokan rannoille.

Polku kulkee kauniin pihapiirin ohitse. Rakennuksissa on perinteisin menetelmin rakennettuja tuohikattoja. Jokainen yksityiskohta huokuu kädentaitoa ja kunnioitusta menneeseen. Ihastelemme rakennuksia tovin, kun huomaamme pihalla miehen, talon isännän Pentti Kinnusen. Pian hän tuleekin uteliaana viikate olallaan pällistelemään, millä asioilla olimme. Isäntä on juuri niittämässä heinää, jolla hän talvisin ruokkii villipeuroja. Kinnunen paljastuu varsinaiseksi tietolähteeksi ja kertoo meille intohimoisesti niin perinnepihapiiristään, sen kauniisti entisöityjen rakennusten kunnostamisesta, läheisistä Raatteentien taisteluista ja Metsähallituksen ja paikallisten välisistä kiistoista koskien Vienan reittiä liian läheltä liippaavia avohakkuita. Karhunpentuunkin Kinnunen on juuri männä viikolla törmännyt pihansa laidalta lähtevän Vienan reitin alkupäässä.

Mies heinäkasan vieressä.
Mies heinäkasan vieressä. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Jo muutaman kymmenen minuutin aikana selviää, että olimme saapuneet erittäin herkälle alueelle, jossa mennyt ja tuleva, yksilön ja yhteisön, luonnon ja valtion edut, arvot ja asenteet koskettavat suomalaisuuden identiteettiä hyvin monella eri tasolla. Tulee myös selväksi, että täällä elävät ihmiset tuntevat historiansa ja osaavat sitä myös arvostaa.

Kinnunen lupautuu ilomielin oppaaksemme ja johdattaa meidät syvemmälle Vienan polun saloihin.

Ensiksi saavumme kauniille Rautiaisen myllylle, jossa raikkaan puron solina otti meidät vastaan. Nimensä mylly on saanut alkuperäisestä rakentajastaan, Rautiaisesta. Tämä oli 1700-luvulla rakentanut paikalle ensimmäisen myllyn ja kaivanut hiekkakannakseen uoman, josta mylly sai vetensä. Nyt paikalla oli paratiisimaisen pihapiiri; tuohikattoinen savusauna, toimivaksi kunnostettu vesimylly, nuotiopiiri, integroidulla pirttipöydällä varustettu laavu sekä tervantuoksuinen pikkula.

Kinnusen isä oli aikoinaan ollut näitä pari sataa vuotta vanhoja rakennuksia huoltamassa, ja edelleen Kinnunen muiden paikallisten aktiivien kanssa on jatkanut kunnostustyötä ja pitänyt myllyn rakennuksia kunnossa ihan omasta intohimostaan.

Rautiaisen mylly.
Rautiaisen mylly. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä,

Vaikka mylly on elämys jo kauneutensa takia, niin siihen liittyy myös rikas historia. Saunan vieressä on petäjä, jonka kohdalle on ammuttu vuonna 1939 venäläinen neljän tähden kenraali. Puuhun veistetty vuosiluku ja ortodoksinen risti muistuttavat tapahtumasta. Upseerin hauta on puun ja saunan välissä.

Loitommalla on toinen puu, jossa on niinikään merkintä. Tuon puun tarina ei ole aivan niin traaginen kuin aiemmin mainitun.

Karsikkopuu.
Karsikkopuu. Kuva: EPA/ Antti Huttunen karsikkopuu,karsikkopuut

Tämän petäjän kylkeen isketty merkki on siinä itsensä Lönnrotin takia. Tämä kun juuri siinä kohtaa tulkitsi reittimerkit väärin ja kulki harhaan.

Kauniisti entisöidyt pärekatot, käsin veistetyt hirret ja vanhan savusaunan mustuneet kiuaskivet aiheuttavat yks kaks liikutuksen sydämessämme: tässäkin pienessä mökissä oli asunut aikanaan 8-henkinen perhe, ja nyt nämä vanhat miehet pitivät perinteitä niin tarinoiden kertomisen kuin rakennusten kunnostamisen avulla yllä, omalla ajallaan ja omasta halustaan suojella mennyttä.
Jatkamme matkaamme Porrasjoen harjualueelle, josta meidän pitäisi löytää satalatva, vanha merkkipuu, jonka Lönnrotkin mainitsee Kalevalassa. Ensin laskeuduimme metsästä lähes umpeen soistuneen joen rannoille, joilla aikoinaan sijaitsi lastauslaitureita ja joiden kautta kuljetettiin tavaroita sotilaille. Sitten nousimme harjulle, jonka harjanne oli täynnä erilaisia kuoppia: korsujen ja taisteluhautojen jäänteitä vuosilta 1939–1940.

Pitkä ajomatka, tarinoiden määrä ja koko päivän kävelyt alkavat jo painaa sekä mielessä että ruumiissa. Matkalla harjulle Kinnunen kertoo tarinoita partisaanien hyökkäyksistä kylän taloihin: vain hieman toisella kymmenellä olevat lapset näkivät vanhempiensa teurastuksen ja juoksivat näihin metsiin karkuun uusien iskujen pelossa.

Samassa kuuluu outoa ääntä, ja katsomme alas joelle: joutsen on aloittanut hitaan nousukiidon ja juoksee jokea pitkin siipiään raskaasti vettä vasten räpytellen. Emme voi olla ajattelematta Tuonelan joutsenta, kun katselemme kuin hidastettuna tuon suuren, ennen meille suomalaisille pyhän linnun lentoa harjun puiden lomasta.

Satalatva
Satalatva Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Saavumme joen rantaan laavulle, jonka suojissa kohoaa satalatva, tai mitä siitä enää on jäljellä: yli 300-vuotiaaksi elänyt ja viimeiset 100 vuotta kelottunut puu on aikoinaan ollut komea monilatvainen mänty, joka on kenties ollut rajapyykkinä tai jonkun merkkihenkilön karsikkopuu, muistomerkki tai hautapaikka. Nyt puusta on jäljellä vain juuriosa. Sen kyljessä erottuu kuitenkin selvästi kaksi kirveellä viistettyä pilkkaa eli merkkiä, joista vanhimman vuosiluku oli 1685. Mietimme, kuinka moni ihminen sen juurella on satojen vuosien aikana levähtänyt, ja mitä kaikkea puuvanhus on paikallaan todistanut.

Istumme joen rantaan toisen kelon päälle ja katselemme maiseman läpi hitaasti lipuvaa tummaa vettä. Tämän kalevalaisemmaksi tunnelma tuskin voisi enää muuttua. Vienan reitti peittoaisi helposti minkä tahansa pyhiinvaellusreitin kauniine maisemineen, historian eri kerroksineen, hiljaisine luontoineen. Kalevalainen pyhiinvaellus. Moni kiireinen länsimaalainen lähtisi kilvan kalevalaiselle pyhiinvaellusretriitille, jos joku heille sen osaisi vain myydä.

Nainen istuu joen rannalla.
Nainen istuu joen rannalla. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Ilta pimenee yhä, joten on aika palata autolle. Matkalla parkkipaikalle Luna saa vainun peurasta katoaa metsän pimeyteen. Hetken päästä se jolkottelee kieli pitkällä läähättäen yllättävästä ajojahdista. Väsyneinä mutta onnellisina päivän saldosta vaellamme hiljaisuuden vallitessa pimeää polkua pitkin kohti autoja. Edessä oli vielä puolentoista tunnin ajomatka kohti Hossan luontokeskusta, jossa meitä odottaisi eräkämpän lämpö. Seuraavana päivänä vuorossa on aavistuksen pelottavaltakin kuulostava paikka, Kalmonsärkkä.

Kalmosärkkä

Kalmosärkkä on yksi Kainuun merkittävimmistä muinaisjäännöksistä ja alueena varsin myyttinen suomalaisessa eräperinteessä. Se on toista kilometriä pitkä saarimainen hiekkaharjuniemi, johon on kaivettu erilaisia kuoppia tuhansien vuosien ajan. Vanhimmat ovat kivikautisia asuinpainanteita, saamelaisten ajalta muistona ovat peuranpyyntikuopat, talvella hiekkamaata on käytetty väliaikaisena hautausmaana ja talvisodan aikana sinne on kaivettu poteroita. Tarinoiden mukaan särkällä riittää väkevyyttä ja voimaa vaikka kymmenen noidan tarpeeksi. Lisäksi matkalla särkille kuulimme hurjia huhuja, että siellä kummittelee ja tapahtuu yliluonnollisia asioita, minkä vuoksi paikalliset eivät liikukaan alueella mielellään öiseen aikaan...

Nyt on kuitenkin päivä kun saavumme suon reunalle. Perhana, että syksyinen suo voi ollakin komea! Keltaista, punaista ja kaikki ruskean sävyt. Yllä sininen taivas. Suon toisella reunalla kohoaa Kalmosärkkä. Sinne vievät notkuvat pitkospuut. Niiden vieressä lahoavat hiljalleen toiset, jo käytöstä poistetut pitkokset.

Antti ottaa valokuvaa.
Antti ottaa valokuvaa. Kuva: EPA/ Miikka Niemi metsien kätkemä

Saapuessamme särkille saamme kokea särkänvartijan varoituksen. Pitkosten vieressä on maa-ampiaispesä, joka herää horroksestaan astellessamme notkuvia pitkoksia pitkin särkälle. Peräännymme takaisin päin ja menee tovi ennen kuin pystymme jatkamaan matkaa. Odotellessamme Antti poimii raikkaita karpaloita välipalaksi ja ihailemme taivaalla lentelevää petolintua.

Särkkä tosiaan on täynnä kuoppia – eri muotoisia ja kokoisia, ilmeisesti jopa eri vuosituhansilta. Mietimme niiden eri käyttötarkoituksia ja ihmisiä jotka ne olivat tänne kaivaneet. Miten he pukeutuivat, millä he kuoppia kaivoivat ja miksi? Toisilla oli lapiot ja sotilasvaatteet, toiset kenties pukeutuivat eläimen nahkoihin ja käyttivät keraamisia vateja tai kivestä muotoilemia esineitään apunaan. Aivan särkän kärjessä Antti keksii mennä maaten maassa olevaan kuoppaan. Siinä sylen syvyydessä kelpaa levähtää hetki hattu silmillä ja miettiä, että oliko kuoppa väliaikainen hauta vai sodanaikainen linnoite. Hieman lyhyenläntä se tuntuu nykyihmiselle ainakin olevan, mutta rauhallista ja pehmeää kuopan pohjalla kuulemma on.

Muutama vuosi sitten eräs Retkipaikan kirjoittaja oli löytänyt rannalta palan kampakeraamisen ajan ruukkua. Meidän silmiimme osuu jännä reikä kivessä – liekö luonnonmuodostelma vaiko sitten muinainen nuijan pää?

Rannalta löytyy myös vanha puinen soutuvene, joka oli puoliksi lahonnut ja työntää puolukanvarpua – kuin muisto Väinämöisen epäonnisesta ryöstöretkestä.

Julma-Ölkky

Ilma on liian puhdasta. Niin raikasta, että tunnen aistini tarkentuvan kuin eläimellä. Olo on kirkas kun tunturipurojen vesi. Tumma vesi houkuttelee luokseen, se on kuin Tuonelan virta, kutsuu puhdistautumaan, uudistumaan, syntymään uudelleen.

Viimeisenä päivänä suuntaamme Julma-Ölkylle, kolmisen kilometriä pitkälle kanjonijärvelle, joka on muodostunut yli kaksi miljardia vuotta sitten maan halkeaman seurauksena. Matkalla kanjonijärvelle näemme oudon mustan hahmon tiellä, epäilemme kauempaa heti karhunpojaksi. Lähemmäs ajettuamme tuo musta möykky lähteekin lentoon ja liitää edessämme kuin jättirausku. Kun lentävä olento laskeutuu lopulta tien viereen männyn oksalle, näemme, että se onkin komea ukkometso.

Kohta olemme Julma-Ölkyn matkailukeskuksen edessä. Se on katos, jonka alle mahtuu tulipaikka, kioski ja suuri vene laitureineen. Siitä käsin tehdään risteilyjä yli kolme kilometriä pitkälle rotkojärvelle. Veden pinta on peilityyni ja tumma. Siitä heijastuu jylhien rantajyrkänteiden kuvajainen, joka näyttää peilikuvansa kertomana kaksin verroin julmalta. Jostain kaukaa kuuluu korpin huuto. Muutoin on aivan hiljaista.

Jostain kuuluu raksahdus ja huomaamme, että selkämme taakse on kaikessa hiljaisuudessa ilmaantunut porolauma. Luna ei elämässään ollut nähnyt poroja kuin auton ikkunasta, eikä se voi estellä innostustaan vaan säntää haukkuen porojen perään. Vain hiekka pöllyää ja tanner tömisee kun monikymmenpäinen porolauma lähtee laukaten karkuun.

Hetken päästä paikalle saapuu vieramme, Karhun kansa -nimisen yhdistyksen yksi kantavista jäsenistä, karismaattinen Miika Vanhapiha. Miikan karhumainen ja rauhallinen olemus tekee heti vaikutuksen. Lähdemme lipumaan kanootilla pitkin kanjonijärveä kohti kanjonijärven jyrkänteiden kalliomaalauksia.


Kanootti Julma-Ölkyllä




Kanootti Julma-Ölkyllä
Kuva: EPA/ Miikka Niemi
metsien kätkemä

Pysymme pitkään vaiti. Edes hyttyset eivät ole vielä löytäneet meitä. Tyhjä, hiljainen kanjoni kanootista koettuna on jotain todella ikiaikaista. Pystyy helposti kuvittelemaan, miten tuhansia vuosia sitten täällä on liikuttu metsästysreissuilla ja haettu paikan haltioilta metsästysonnea. Puhumme hiljaa karhuista, unista, uskomuksista ja siitä, miten voimakas vaikutus luonnolla on ihmiseen. Veden solina säestää keskusteluamme.

Siinä kohtaa missä rantakallio on jylhin, kohtaamme jälkiä menneisyydestä. Kiveä kirjoo joukko punaisia hahmoja. Kalliomaalauksia. Mietimme, kuka ne siihen piirsi ja miksi? Tunsiko hän samoin kuin me nyt siinä järvellä liikkuessamme? Silittelemme rosoisen kallion pintaa, pohdimme ikiaikaisten kuvajaisten merkitystä ja kuuntelemme Miikan tarinaa hänen shamanistisesta heräämisestään, yhteydestä esi-isiin ja karhumyyttiin. Voisimme kuunnella tarinoita vaikka kuinka pitkään, mutta valoisa aika pohjoisessa on syyskuun lopulla lyhyt ja meidän on vielä noustava ylös Julma-Ölkyn rinteille, jossa Miika suorittaisi rituaalin karhun kunniaksi.

Muutama tunti myöhemmin olemme liki samassa kohdassa, mutta tällä kertaa melkein 50 metriä ylempänä. Aurinko on juuri kadonnut taivaanrannan taakse ja hämärä vyöryy syksyn kirittämänä. Miika riisuu viilenevässä ilmassa itsensä ilkosilleen ja alkaa pukeutua itse valmistamaansa peurannahkaiseen seremonia-asuun. Hän kertoo juuri tulleensa mesoliittisen ajan elämää simuloivalta leiriltä Saksasta, jossa joukko kivikauden elämäntapaa, ruokavaliota ja käsityö- ja metsästystaitoja harjoittavia ihmisiä kokoontui kahdeksi viikoksi elämään metsässä, täysin tuon ajan vaatteiden, asumusten ja työvälineiden varassa. Hänen kehonsa oli karaistunut kylmään ulkoilmaan, hän tuntee olevansa kotonaan viileässä syysilmassa.


Antti, Reetta ja Miika rotkon reunalla.




Antti, Reetta ja Miika rotkon reunalla.
Kuva: EPA/ Miikka Niemi
julma-ölkky

Miika asettaa maahan nahkaisen laatikon. Sen sisällä on itse metsän kuninkaan, karhun pääkallo. Sen viereen nousee pienissä nahkapussukoissa rituaalissa tarvittavaa esineistöä: simpukankuoria, tuohta, pähkinöitä.

Vesi tummenee alapuolellamme kuin Tuonelan joki. Tuonela on kalevalaisen perinteen mukaan kuolleiden valtakunta, jossa oli myös arvokasta tietoa. Tietäjät ja shamaanit saattoivat langeta loveen eli lähteä rummutuksen ja voimahaltijansa saattelemana transsimatkalle tietoa hakemaan. Tuonelaan päästäkseen oli ylitettävä Tuonelan joki, jota vartioivat Tuonen tytti ja Tuonelan joutsen. Tuonen tytin tehtävänä oli soutaa kuolleet Tuonelan virran yli Tuonelaan, mutta hän päästi yli vain kuolleiksi uskomansa, joten elävän piti olla ovela, jos halusi päästä Tuonelle hakemaan ikiviisautta.

Hetkeä myöhemmin yössä kuuluu Miikan loitsu ja kallion valaisee ikiaikaisin menetelmin isketty tuli. Hänen äänensä kaikuu ja kumahtelee kalliojyrkänteiden seinämistä niin, että iho nousee kananlihalle. Istumme Antin ja Lunan kanssa hiljaa rituaalin ajan uskaltamatta liikkua. Yhtäkkiä Luna rupeaa murisemaan matalalta ja muuttuu levottomaksi. Tuntuu siltä, että hetkenä minä hyvänsä karhumainen hahmo voisi syöksyä esiin selkämme takaa. Mutta karhu ilmestyykin taivaalle, lähes täyden kuun rinnalle: Ison Karhun (Ursa Major) tähdistöön kuuluva Otava nousee kirkkaana ja ikiaikaisena mustaan yöhön. Ajan ja paikan taju katoaa, todellisen ja tuonpuoleisen maailman hatara verho ohenee. Olemme yhtä universumin ja niiden kansojen kanssa, jotka vaelsivat täällä viisi tuhatta vuotta aiemmin.

Antti Huttunen ja Reetta Ranta

Kommentit