Hyppää pääsisältöön

Kuusi kieltä ja vaikea lapsuus

Iiron musiikkiluokka
5. jakson luokkakuva (Alexi Laiho, Juha Torvinen, Iiro Rantala, Juha Björninen ja Erja Lyytinen) Iiron musiikkiluokka Kuva: Yle/Eero Koski iiron musiikkiluokka

Improvisaatio nousee syvältä sielusta, mutta myös skaaloista, musiikinteoriasta ja ennen kaikkea perinteestä. Iiro Rantala sai apuopettajikseen kauden viimeiselle musiikkiluokalle Suomen eturivin kitaristeja. Yhteinen sävel Erja Lyytiselle, Alexi Laiholle, Juha Torviselle ja Juha Björniselle löytyi tietenkin bluesista.

Kitarakaupassa pistäytyessään ei voi välttyä kuulemasta blues likkejä, eli lyhyitä improvisaation aiheita. Blues toimiikin improvisaation perustana lähes kaikille rytmimusiikin lajeille. Useimpia näistä voi löytää Erja Lyytisen kappaleesta Mississipi Callin', jossa käytössä oli slide, eli pullonkaula. Lasista pullonkaulaa kielten päällä liikuttamalla voidaan kitaralla liuttaa säveliä ja sointujakin. Bluesille ja slide-soitolle tyypillisiä keinoja ovat myös tavallisesta poikkeavat vireet, joissa kitaran kielet on viritetty soimaan esimerkiksi duurisoinnussa. Kaiken lisäksi Lyytisen kitaran otelautaa on lyhennetty kapolla, jolla erikoisvirettä on voitu edelleen siirtää lauluun ja kappaleeseen sopivaan sävellajiin.

Kitaran erikoisvireet ovat tyypillisiä myös hevissä. Alexi Laihon toinen kitara oli viritetty ns. droppi-vireeseen, jolla matalimpina soiville kielille saadaan voimasointu. Varsinkin säröllä soitettuna tämä ilman duuri- tai mollisäveltä soiva sointu soi erittäin puhtaasti kitarallakin. Hevimusiikissa tällaista virettä lasketaan monesti vielä kokonaisuudessaan yleisimmästä "drop-D:stä". Children of Bodom -yhtye soittaakin usein "drop-C" vireessä. Matalempiakin vireitä tämän päivän metallimusiikissa suositaan, vaikka kitaran ääni meinaa tuolloin jo kadota jonnekin basson tuolle puolen.

Paitsi matalalta, kitaralla soitetaan tietenkin myös kovaa ja korkealta. Iiro Rantala yritti onkia musiikkiluokan kitaristeilta reseptejä soolojen rakenteluun. Nopeista ja näyttävistä sooloistaan tunnettu Alexi Laiho yllätti kehoittamalla aloittelijoita keskittymään vain muutamaan säveleen. Jo kolmesta sävelestä voi rytmisesti ja melodisesti varioida paljon eri aiheita:

Edes kitarasankari ei kuitenkaan voi aina vain sooloilla. Tällaisiakin orkestereja on kyllä myös nähty, ainakin 80-luvulla. Yksi ruotsalainen kiertää vieläkin... Muiden kanssa soitettaessa pääsee kuitenkin myös komppaamaan, eli säestämään. Komppamisen perusteita on harjaaminen (engl. brushing), jota tuhansia kappaleita äänittänyt Juha Björninen musiikkiluokalla demonstroi:

Riittääkö kahdeksan tuntia harjoittelua?

-Ai vuodessa?

― Juha Torvinen

Harjoittelun määrä puhutti musiikkiluokan kitaristeja. Erja Lyytinen ja Juha Björnien olivat noin kolmen tunnin päivittäisen harjoitteluajan kannalla. Erja Lyytinen kertoi nuorempana keskittyneensä vain soittamiseen: "Edes poikaystävää ei ollut, soitin vain kitaraa". Teini-iässä Alexi Laiholla oli kitara kaulassa jopa 10 tuntia päivästä. Kilpailuvietti oli tuolloin kova. Juha Torvinen tuntui suhtautuvan harjoittelun määrään hieman rennommin. Etenkin Eppu Normaalin alkuaikoina treenikämppä tuli kyllä tutuksi Torvisellekin. Myöhemmin treenamiseen syntyy kuulemma vain kausittaisia innostumisia.

Iiron musiikkiluokan perinteeksi muodostuneessa Teoriaminuutissa käsiteltiin blues-asteikkoa. Musiikin teoriaa mystisempi seikka on kuitenkin se, mistä blues oikein loppujen lopuksi kumpuaa? Iiro Rantalan veikkaus oli vaikea lapsuus, mutta surumieliseen fiilistelyyn löytyy paljon muitakin alkulähteitä. "Spaissaaminen", eli melodioiden ja aiheiden maustaminen sai kitaristit kehumaan toisiaan. Kukin maustaa soolonsa oman makunsa mukaan. Blues-pohjaiset melodiat ovat kuitenkin se mausteista tärkein ja voimakkain.

Kitarasanastoa:

  • Barré-ote: otelaudan sormitus, jossa etusormi painaa suorana kaikkia soivia kieliä samalta nauhalta.
  • Droppi-vire: Erikoisviritys, jossa alimpana soiva kieli on laskettu kvartista kvinttiin. Yleisin drop-D, mutta myös matalempia, jolloin kaikkia kieliä lasketaan.
  • Kapo: Apuväline, jolla kielten pituutta voidaan lyhentää, jolloin sointujen soittaminen tietyistä sävellajeista helpottuu.
  • Likki: Lyhyt melodinen aihe.
  • Riffi: rytminen, usein toistuva aihe.
  • Spaissaaminen: melodian tai aiheen "maustaminen" esim. blues sävelillä.
  • Slide: myös pullonkaula, pätkä metallia tai lasia, jolla voidaan muutta sävelkorkeutta. Hyödynnetään etenkin blues-musiikissa, mutta myös rockissa, jne..
  • Särö: äänensärkijä, käytetyimpiä efektejä esim. rockissa. Myös fuzz tai drive.
  • Vibrakampi: joidenkin sähkökitaroiden osa/ominaisuus, jolla kaikkia kieliä voidaan soitettaessa löysöttää tai jopa kiristää nopeasti. Alkuperäinen käyttötarkoitus oli juuri vibraton aikaansaaminen, mutta myös villimpiä käyttötarkoituksia a la Jimi Hendrix.
Kommentit
  • Riemastuttava oopperalöytö!

    Levyarvio

    Provinsiaalisen uran tehneen sveitsiläisen kapellimestarin, säveltäjän ja opettajan Richard Fluryn ensimmäinen ooppera, yksinäytöksinen ”Firenzeläinen tragedia” valmistui vuonna 1928 ja sai kantaesityksessään Solothurnissa Pohjois-Sveitsissä seuraavana keväänä varsin myönteisen vastaanoton lehdistöltä. Eipä ihme: hieman yli kolmekymmenvuotiaan paikallisen säveltämäksi se on suorastaan nerokas vetäen vertaansa selvästi esikuvallisen Richard Straussin Salome-oopperalle – Oscar Wilden tekstiin sekin. Vajaan kolmen vartin kestävä yksikohtauksinen nostatus sisältää niin wildemaisia lausahduksia kuin taiten verhoiltua sosiopoliittista debatointia.

  • Erika Foxin improvisatorinen välittömyys

    Levyarvio

    On sanottu että säveltäminen ja improvisaatio olisivat hyvin lähellä toisiaan, ja että hyvät sävellykset ovat vain hyvien improvisoijien ylöskirjoituksia. Riippuu varmaankin keneltä kysytään – mutta englantilaisen Erika Foxin musiikissa improvisatorinen välittömyys on kiehtovasti läsnä jokaisessa nuotissa osana jotain sellaista josta rakentuu kokonaisuuksia, vapaata muotoa.

  • Pianistin tarinointia rauhallisesti ja liioittelematta

    Levyarvio

    Tällä vuosikymmenellä vuoden 2010 Kuningatar Elisabeth -pianokilvan voiton jälkeen paikkansa kysytyimpien konserttipianistien joukossa vakiinnuttanut Denis Kozhuhin on tänä syksynä ihastuttanut levyjulkaisuja seuraavia miellyttävästi soivalla ja hyvin soitetulla albumilla valikoimasta Felix Mendelssohnin Sanattomia lauluja ja Edvarg Griegin Lyyrisiä kappaleita. Se sopii olohuoneisiin mitä parhaiten, erityisesti nyt iltojen pimetessä kynttilänvalolle sopivasti lämpöä antamaan. Lyyrisyyden lisäksi minua kuulijana miellyttää myös Kozhuhin tapa tarinoida rauhallisesti ja liioittelematta.