Hyppää pääsisältöön

"Hänen kuolemansa jättää nykymusiikkiimme hyvin suuren, Rautavaaran kokoisen aukon"

Einojuhani Rautavaara
Einojuhani Rautavaaran ohjenuora sävellysoppilailleen oli: "Uskalla olla musiikissasi oma itsesi." Einojuhani Rautavaara Kuva: Wihurin Säätiö Einojuhani Rautavaara

Säveltäjä Kalevi Aho muistelee opettajaansa säveltäjä Einojuhani Rautavaaraa. Einojuhani Rautavaara kuoli Helsingissä 27. heinäkuuta.

Ihminen ja pedagogi

Ensimmäinen kohtaamiseni Einojuhani Rautavaaran (9.10.1928 - 27.7.2016) kanssa: tulen syyskuussa 1968 arkana sävellysopiskelijana ensimmäiselle sävellystunnilleni. Rautavaara katsoo kouluaikana itsekseni tekemiäni sävellyksiä, kommentoi niitä myönteisesti, mutta toteaa sitten, että nyt minun pitäisi päästä irti perinteisestä tonaalisuudesta. Niinpä alamme käydä sävellystunneilla läpi modernin musiikin tekniikoita ja modernia soinnutusta. Ensimmäisen lukuvuoden lopussa alan säveltää orkesteriteosta. Rautavaara tutkii sitä ja toteaa: tästähän on tulossa sinfonia. Sillä oli teoksen nimiongelma ratkaistu. Saan ensimmäisen sinfoniani valmiiksi kesälomalla 1969. Rautavaara vaikuttaa ratkaisevasti siihen, että Helsingin kaupunginorkesteri kantaesittää teoksen Jorma Panulan johdolla helmikuussa 1971.

Opettajana Rautavaara oli suvaitsevainen. Hän ei tuputtanut oppilailleen omaa tyyliään ja sävellysideologiaansa, ei ottanut heiltä luuloja pois, vaan yritti aina asettua oppilaan asemaan ja tukea heitä henkisesti. Hän kyseli, mitä oppilas halusi teoksellaan sanoa, mihin hän sillä pyrki. Ja saatuaan vastauksen hän kritisoi teosta oppilaan lähtökohdista eli miten hyvin oppilas oli onnistunut toteuttamaan visionsa niillä keinovaroilla, jotka hän siihen mennessä hallitsi. Mikäli keinovarat olivat riittämättömiä omien sävellysnäkyjen vakuuttavaan toteuttamiseen, silloin piti opiskella lisää sävellyksen perustekniikkaa tai kehittää sellaista omaa tekniikkaa, jolla visionsa saisi vakuuttavasti ilmaistuksi. Rautavaara painotti sitä, että teoksen taustalla pitää olla joku suurempi visionäärinen kokonaisnäkemys, säveltäminen ei saa olla pelkästään joidenkin abstraktien musiikillisten ongelmien mekaanista ratkaisemista.

Sävellystunneilla keskustelimme paljon kaikesta muustakin kuin musiikista, kirjallisuudesta, filosofiasta, joskus politiikastakin.

Rautavaaran opetus oli kaukana koulumestarimaisuudesta. Sävellystunneilla keskustelimme paljon kaikesta muustakin kuin musiikista, kirjallisuudesta, filosofiasta, joskus politiikastakin. Einojuhani oli hyvin paljon lukenut ja yleissivistynyt, joten hänen kanssaan keskustellessa ei useinkaan pärjännyt, kun oma yleissivistys oli riittämättömämpi. Hänellä oli mainio, hiukan sarkastinen huumorintaju, ja hän saattoi upottaa jonkun kyseenalaisen mielipiteen parilla purevalla kommentilla, niin että alkoi tuntea itsensä hiukan tyhmäksi ja älyllisesti opettajan alapuolella olevaksi. Silti hän ei ainakaan minulle ollut koskaan ilkeä. Hänen kanssaan keskusteleminen pakotti terästäytymään. Sävellystunnit muodostuivat myös älyllisen kehittymisen kouluksi.

Aina silloin tällöin Einojuhani tuntui vajoavan tiettyyn flegmaattisuuteen, istui ajatuksissaan kenties omia sävellyksiään pohtien ja silmiään pyöritellen. Silti hänessä oli myös kiihkeä ja peräänantamaton, jyrkkä puolensa, joka käy ilmi mm. hänen omaelämäkertateoksestaan.

Viimeinen tapaamiseni Einojuhanin kanssa oli joulukuun lopulla 2015 Jouni Kaipaisen hautajaisten jälkeen. Hautajaisissa oli läsnä myös Esa-Pekka Salonen, ja ehdotin hänelle, että menisimme yhdessä tapaamaan Einojuhania. EP oli ollut myös Rautavaaran oppilas, muttei ollut ollut hänen kanssaan kontaktissa pariinkymmeneen vuoteen. Einojuhani oli fyysisesti hauras, mutta äly oli yhtä terävä kuin ennenkin, ja silmissä oli sama älykkäästi tutkiva, väliin ilkikurinenkin ilme. Vietimme hyvin antoisat pari tuntia Katajanokalla. EP:llä ja minulla kävi mielessä mahdollisuus, että kenties kyseessä oli yksi viimeisistä tapaamisistamme EJ:n kanssa.

Einojuhani oli fyysisesti hauras, mutta äly oli yhtä terävä kuin ennenkin, ja silmissä oli sama älykkäästi tutkiva, väliin ilkikurinenkin ilme.

Kun Einojuhanilta vuonna 2004 repesi aortta, hän oli kuukausimäärin teho-osastolla lähellä kuolemaa. Myöhemmin hän totesi, ettei hän kerrassaan voinut kuolla, koska häntä vielä tarvittiin, ja koska oli olemassa hänen vaimonsa Sini. Tämän jälkeen hän ei enää uskaltanut matkustaa ulkomaille, ja hänen elämänpiirinsä kaventui ratkaisevasti. Einojuhani suhtautui toipumisensa jälkeen kuolemaan tyynesti. Hän totesi, että se pitää nyt ottaa huomioon, kuolema ikään kuin luuraa koko ajan olkapään takana.

Säveltäjä

Einojuhani Rautavaara on painottanut monissa yhteyksissä, miten hänellä sävellykset ovat ikään kuin olleet olemassa valmiina jossain abstraktissa platonilaisessa ideamaailmassa. Säveltäjän tehtävä on melkein sama kuin kätilön, teos pitää vain varovasti saattaa maailmaan ilman, että se vaurioituu synnytyksessä.

Hänen ensimmäiset menestysteoksensa, pianosarja Pelimannit ja puhallinorkesteriteos Requiem of Our Time ovat hyviä esimerkkejä onnistuneesti synnytetyistä sävellyksistä, joissa kaikki on kohdallaan ilman, että olisi syytä muuttaa mitään. Requiemista Rautavaara on todennut, että hänellä ei ollut teosta säveltäessään mitään aikaisempaa kokemusta puhallinorkesterille kirjoittamisesta, ja että hänen sävellystekniikkansa oli tuolloin puutteellinen muutenkin, mutta että maailmaan tuli silti täysin valmis ja ehjä teos, juuri sellaisena kuin se halusi syntyä.

Säveltäjän tehtävä on melkein sama kuin kätilön, teos pitää vain varovasti saattaa maailmaan ilman, että se vaurioituu synnytyksessä.

Einojuhani Rautavaaran tuotannon taustalla on siten mystinen, metafyysinen ulottuvuus. Hän ei ollut varsinaisesti uskonnollinen, mutta häntä kiinnostivat suuresti uskontojen ja kansanperinteen myytit. Rautavaaran Vigilia on laajin suomalainen ortodoksinen jumalanpalvelusteos, ilman että sen säveltäjä olisi kuitenkaan ollut ortodoksi. Pianosarjan Ikonit taustalla oli taas säveltäjän lapsuudenaikainen elämys, käynti Valamon luostarissa. Hänen "enkeliteoksensa" - orkesteriteos Angels and Visitations, kontrabassokonsertto Angel of Dusk ja hyvin paljon esitetty seitsemäs sinfonia Angel of Light - viittaavat myös kristilliseen mytologiaan ilman, että säveltäjä olisi kuitenkaan uskonut enkeleihin.

Suomalaista vanhaa kansanmytologiaa ja sen murtumista kristinuskon tieltä Rautavaara tulkitsee hienosti taas näyttämöllisessä teossarjassa Marjatta, matala neiti (lapsikuorolle, solisteille ja soittimille) Runo 42, Sammon ryöstö (solisteille, mieskuorolle ja ääninauhalle) ja Thomas (Joensuun laulujuhlilla 1985 kantaesitetty, Rautavaaran huipputeoksiin kuuluva ooppera).

Joskus Rautavaaralla sävellyksen synnyttäminen ei kuitenkaan onnistu, vaan teokset ovat voineet mennä synnytyksessä rikki. Ensimmäisestä sinfoniasta (1956/1988/2003) hän teki pitkin aikavälein peräti kolme eri versiota ennen kuin teos löysi säveltäjää tyydyttävän muodon. Monia teoksia hän on poistanut teosluettelostaan niin, että ne ovat esityskiellossa.

Rautavaara on todennut, että koska sävellykset ovat jo olemassa valmiina jossain ideoiden todellisuudessa, niillä ei ole myöskään omaa aikaa, ja säveltäjä voi muokata menneisyyttä (kuten ensimmäisen sinfonian tapauksessa) uusiksi. Viimeisen kerran tavatessamme Einojuhani totesi, että hän on löytänyt ideamaailmansa säveltodellisuudesta kaiken sen sävelvaraston, jota haluaa käyttää. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi hän erityisesti myöhemmässä tuotannossaan kierrättää usein aikaisempien teosten materiaalia pannen ne uusiin yhteyksiin eli luo uutta siis osin entisen pohjalta. Myöhäistuotannon huipennus on mielestäni kantaatti Balada Lorcan tekstiin (2014), jonka vokaalisessa soolo-osuudessa ilmenee Rautavaaralle kuitenkin aivan uudenlaista tuskaista intohimoa.

Yhtä lukuun ottamatta Rautavaara kirjoitti seitsemän kokoillan oopperansa libretot itse. Joissakin tapauksissa teoksen libretto syntyi lähes samanaikaisesti säveltämisen kanssa. Tässä mielessä hänen oopperaestetiikkansa muistuttaa Wagneria. Oopperoista suurimman kansainvälisen menestyksen ovat saavuttaneet Vincent (1985–87) ja Auringon talo (1989–90). Tulevana syksynä hänen esikoisoopperansa Kaivos (1957–63) esitetään Unkarissa; teoksen poliittisena lähtökohtana on Unkarin kansannousu 1956. Myös Rasputin-oopperalla (2001–03) luulisi olevan kansainvälisiä mahdollisuuksia.

Rautavaaran kansainvälinen läpimurto tapahtui vasta 1990-luvulta lähtien.

Rautavaaran kansainvälinen läpimurto tapahtui vasta 1990-luvulta lähtien, niin että hän lienee nykyisin eniten esitetty suomalainen nykysäveltäjä sekä Suomessa että ulkomailla. Monesti säveltäjän kuoltua hänen teoksensa hiljalleen vaipuvat unohduksiin, mutta en usko Rautavaaran kohdalla käyvän näin vaan, että hänen teoksensa pysyvät edelleenkin ohjelmistoissa, ja hän tulee jäämään yhdeksi merkittäväksi eläväksi klassikoksi suomalaisessa musiikissa.

Tämä johtuu useasta syystä. Ensinnäkin Rautavaaran tuotanto on aina hyvin omintakeista, se ei koskaan soi joltain tyypilliseltä nykymusiikilta. Toiseksi teokset eivät ole soittoteknisesti ylivaikeita, jolloin niiden harjoittaminen onnistuu normaalissakin harjoitusajassa. Monet teokset ovat mahdollisia jopa edistyneille amatööreille. Kolmanneksi hänen tuotantonsa on laaja ja sisältää teoksia kaikissa teoskategorioissa hyvin monentyyppisille kokoonpanoille. Erityisen merkittävä on etenkin hänen laaja kuoro- ja vokaalituotantonsa. Neljänneksi tuotantoon sisältyy joitakin suuria menestysteoksia (Cantus Arcticus linnuille ja orkesterille, seitsemäs sinfonia Angel of Light, monet kuoroteokset, tietyt pianosarjat ym.), jotka puolestaan ovat herättäneet mielenkiinnon hänen muuhunkin tuotantoonsa.

Säveltäjän ei pidä hänen mukaansa myöskään seurata aikaansa, sillä aikaansa seuraaminen merkitsee jo lähtökohtaisesti sitä, että on aina siitä jäljessä.

Einojuhani Rautavaara on todennut, että hän säveltää vain itselleen, haluaa säveltäjänä elää omassa lintukodossaan, luoda ympärilleen oman, itse rakentamansa maailman. Säveltäjän ei pidä hänen mukaansa myöskään seurata aikaansa, sillä aikaansa seuraaminen merkitsee jo lähtökohtaisesti sitä, että on aina siitä jäljessä. Parempi on olla sävellyksissään "ajaton". Todellisuudessa Rautavaara ei kuitenkaan ollut irti ympäröivästä maailmasta, vaan otti pariin otteeseen, kuten oopperassa Kaivos jopa poliittisesti kantaa ja piti joissakin 1960-luvun teoksissaan esikuvana suoraan ajankohtansa modernistisia ihanteita, kunnes vähän myöhemmin irtaantui niistä.

Einojuhani Rautavaara ei luonut varsinaista omaa koulukuntaa – hänen tyylillään ei ole eikä pidäkään olla jäljittelijöitä. Hänen persoonallinen tuotantonsa ja suuri suosionsa muistuttavat kuitenkin yhdestä hänen periaatteestaan, jota kaikkien säveltäjien ikäpolvesta riippumatta kannattaisi pitää ohjenuoranaan: "Uskalla olla musiikissasi oma itsesi."

Hänen kuolemansa jättää nykymusiikkiimme hyvin suuren, Rautavaaran kokoisen aukon.

Kalevi Aho

Kommentit