Fantasia. Yök. Pitkät epookkileffat. Yök. Taistelukohtaukset. Yök. Sotajutut. Yök. Näistä lähtökohdista aloitin 9-tuntisen Taru sormusten herrasta -leffamaratonin. Tulisiko tästä elämäni huonoiten käytetyt puoli vuorokautta vai voisinko oikeasti tykätä jostakin tällaisesta?
Olen pakoillut Taru sormusten herrasta -elokuvien katsomista vuosikaudet. Ihan tietoisesti. Ei voisi vähempää kiinnostaa, ajattelin. Hobitteja, velhoja, elämää suurempia taisteluja, todella hienoja erikoisefektejä, Oscar-palkintoja ja Uuden-Seelannin huikeita maisemia. Ai niin, ja kyllä moni on maininnut sen Viggo Mortenseninkin.
Tässä pähkinänkuoressa, mitä tiesin elokuvasta – niin ja tietysti Klonkku – ja ”My precious” -hokema. Mutta muuta en juuri tiennyt, enkä ole kirjaakaan lukenut.
Sormusten ritarit
Ensimmäisenä ajatuksena Sormusten ritarit -leffaa katsoessani herää mielikuva ”Titanic”, ei siis elokuvan sisällöstä vaan sen musiikista. Googletan, onko säveltäjä sama, ei ole. Mutta huilu- ja jousimusiikkiäänimaailma tuo mieleen Titanicin. Ja seuraavaksi herää kysymys: Onko tuo hobitti oikeasti noin pieni? Onko siihen saatu pikkuinen näyttelijä? Ei. Huomaan ajattelevani tyhmiä kysymyksiä.
Kestää hetki, ennen kuin pääsen mukaan tarinaan. Nimiä, paikkoja, hahmoja on niin paljon, että en meinaa pysyä perässä. Mikä on Mordor, entäs Sauron?
Puolentoista tunnin kohdalla alan uppoutua tarinaan, ja tuolloin ujutetaan mukaan myös rakkaustarina. Kaikki vaikuttaa kuitenkin aika toivottomalta. Mikä järki tässä on tarinan päähenkilöiden edes jatkaa, pohdin. Mutta parin tunnin jälkeen alan suorastaan janota jatkoa, kuka tästä VOI selvitä hengissä.
Kaksi tornia
Toinen osa jatkaa tarinaa entistä synkempiin tunnelmiin ja on ajoittain synkkä sotaelokuva. Taistelu- ja tulipallokohtauksissa tulee kyllä kiusaus kelata. Mutta pidän siitä, kuinka jatko-osa menee heti asiaan ja tarinan ytimeen. Siinä missä ekassa osassa ei vielä ollut tunnesidettä hahmoihin, toisessa osassa niitä alkaa syntyä. Huomaan olevani jo aika kiintynyt pariin hobittiin. Taru sormusten herrasta on vähän kuin Anna Karenina, pitää uppoutua vietäväksi ja se on menoa se.
Huomaan myös tietoisesti tarkkailevani kohtauksista, mitkä ovat aitoja maisemia ja mitkä tietokoneella lisättyä. Se on kiehtovaa.
Klonkku pääsee isompaan rooliin kakkososassa, mikä on mahtavaa, sillä hän tuo kaivattua kepeyttä ja huumoria muuten niin synkkään jatko-osaan. ”Aina on toivoa”, sanoo joku hahmoista leffassa. Jösses, mä olisin itse jo luovuttanut.
Mutta viimeinen osa on pakko katsoa, voiko tässä muka käydä hyvin? Pakkohan nyt jollekulle on käydä hyvin? Miten tämä kaikki päättyy?
Kuninkaan paluu
Ooh, ihanaa, Klonkun tarinaa jatketaan vielä kolmannessakin osassa. Olen pitkin leffaa harmitellut, kuinka naiset tuntuvat olevan tässä tarinassa ihan statistin roolissa – mutta tähänkin on luvassa iloinen yllätys.
Pakko todeta, että Liv Tyler Arwenina on kyllä ihan USKOMATTOMAN kaunis. Häntä tuijottelisi mielellään enemmänkin. Ja Legolasilla ja Frodollakin on muuten myös aika hienot silmämeikit, huomaan.
Menen edelleen välillä sekaisin siitä, kuka onkaan henkilö ja mikä on paikka. Kaikki nimet ovat niin outoja, ettei pysy kärryillä ilman muistilistaa. Tätä se fantasiatarina tekee. Mutta onko minua häirinnyt elokuvan fantasiamaailma? Yllättävää kyllä, ei, vaikka etukäteen niin pelkäsinkin.
Elokuvan lopputulemaa en tietysti paljasta, mutta sen verran sanon, että lopussa rupesi itkettämään. Hobitit veivät sydämeni!
Taru sormusten herrasta -trilogia nähdään Kakkosella 29.-31.7. klo 21. Elokuvat ovat katsottavissa Yle Areenassa 14 päivää TV-lähetyksen jälkeen.
