Hyppää pääsisältöön

Inari

Lapin luonto jättää ihmiseen pysyvän jäljen, sellaisen, josta ei edes halua päästää irti. Varsinkin Lapin kohteita valittaessa kärsimme runsaudenpulasta – eri vuodenaikoina on niin paljon nähtävää laajalla alueella, että on vaikea ensin kohdentaa kolmipäiväinen retki johonkin tietylle alueelle. Valitsemme kohteeksemme Inarin-seudun, ja siltikin liikumme satojen kilometrien laajuisella alueella, niin kuin paimentolaiset ikään.

Ensimmäinen asutus Inarin seudulle on tullut Kuolan niemimaan kautta Jäämereltä heti jääkauden jälkeen. Paimentolaisuuden kehittyessä poronhoidosta tuli saamelaisten merkittävin elinkeino. Samat asuinpaikat ovat olleet käytössä kivikaudesta nykyaikaan ja ne vaihtelivat sään ja vuodenajan mukaan.

Inarinjärvi on ollut tärkeässä roolissa alueen saamelaisväestölle. Päätämme aloittaa kierroksemme yhdeltä se tuhansista saarista, Ukonsaaresta. Tältä pyhältä seitasaarelta kuljemme länteen ja hyppäämme jokiveneeseen Lapin erämaita halkovalle Lemmenjoelle, johon on sen kauniista nimestä huolimatta hukkunut monta unelmaa. Kultalegendojen ja könkään jälkeen kipuamme vielä Pyhälle-Nattaselle, tunturille, jota jumalten vuoreksikin kutsutaan.

Ukonsaari

Yövymme pienessä mökkikylässä Inarinjärven rannalla. Aamulla olisi nukuttanut, mutta ei auttanut, Inarin satamassa tuli olla kymmeneltä. Pohjoistuuli tervehtii, kun kävelemme rantaan. Selän takana siintää Ukonsaari. Näytti että se kellui, kun lämpötilaerot loivat järven pinnalle kangastuksen. Kohta vuosien odotus palkittaisiin – käynti Ukonsaarella olisi kummallekin ensimmäinen.

Saamenmereksikin kutsutulla Inarinjärvellä on noin kolmetuhatta saarta ja luotoa, mutta erikoisin niistä on Ukonsaari eli Ukonkivi. Kallellaan olevaa vinokolmiota muistuttava saari on pyhä seita, vanha saamelaisten palvontapaikka, jolta haettiin metsästys- ja kalastusonnea tai hyviä tuulia. Sen louhikkoisten rinteiden onkaloihin on tuotu uhrilahjoina riistaeläinten luita ja sarvia. Palvonta väheni 1600- ja 1700-luvuilla, jolloin kirkko alkoi aktiivisesti hävittää seitoja.

Kun lähestymme Ukonsaarta veneellä, sen ylväs profiili nousee yhä uhkaavampana eteemme ja voi hyvin ymmärtää, miksi paikka on kohonnut pyhän maineeseen. Turisteja varten tehdyt portaat Ukon huipulle tuntuivat hieman pyhäinhävistykseltä. Miksei paikka olisi voinut olla vain alkuperäisessä asussaan?

Kun Reetta kävi vuosia sitten ensimmäistä kertaa Inarissa, oli lokakuun loppu, kaamos juuri alkanut. Inarinjävi oli jäässä mutta vielä lumeton, ja täysikuu kimmelsi kuunsiltaa pitkin. Ukonkivi kohosi mystisenä jäätyvän järven keskellä. Sen jälkeen paikka on kutsunut aina voimakkaasti luokseen. Mutta nyt kun vihdoin olemme täällä, tulee jostain syystä sellainen tunne, että olemme paikassa, jonne emme ei kuulu. Vai puuttuuko kuvasta nyt jotain?

Tafoni Inarin Ukonsaaressa.
Tafoni Inarin Ukonsaaressa. Kuva: EPA/ Antti Huttunen tafoni

Päätämme kaivaa taas taskuistamme pähkinöitä ja suklaata. Niistä saavat osansa omien suidemme lisäksi kiven kolot, kun koitamme lepyttää paikan henget. Asetumme makaamaan erään luolan suuaukolle, kielekkeen alle sammalpedille, ja juttelemme hiljaa. Liekö verensokerimme nousun vai ruokauhrien ansiota, mutta raskas tunne helpottaa ja tunnemme olevamme taas tervetulleita saarelle. Päätämme kuitenkin olla koluamatta luolia sen enempää, vaan nousemme takaisin veneelle ja sanomme Ukolle hyvästit. Vasta kun olemme jo melkein rannassa, Reetta huomaa, että hänen vyöllään keikkuneen tuplapuukon poronluuta sisältänyt pikkupuukko on poissa. Menemme läheiseen matkamuistomyymälään etsimään vastaavaa puukkoa tilalle. Paikan myyjä, saamelaisnainen, nauraa veikeästi kun kerromme mihin puukko hävisi. “Jos ei ota Inari niin ottaa Ukko”, hän nauraa ja lisää, että puukko löytynee seuraavalla reissulla, jos lahjat ovat olleet Ukon mieleen.

Illalla mietimme päivän tapahtumia ja lämmitämme saunan. Vilvoitellessamme ulkona alkaa taivaalla tapahtua: repolaiset nousevat vihreänä viuhkana Inarijärven ylle ja valaisevat taivaan ja Saamenmeren tumman pinnan. Tästä päättelemme, että lahjamme on hyväksytty. Lapin luonto tarjoaa meille siitä kiitokseksi elämyksen, jota niin moni tänne varta vasten tulee etsimään – jopa maailman toiselta puolelta asti.

Lemmenjoki

Toinen päivä Inarissa on sään puolesta ensimmäistä lempeämpi ja niin oli kohteemmekin. Lemmenjoen Njurkulahdessa meitä odottaa pitkä jokivene ja kuten myöhemmin retkellämme paljastuu, varsin kokenut venekuskimme. Tervehdykset vaihdettuamme pakkaamme tavaramme kyytiin ja aloitamme matkan kohti yläjuoksua.

Huomaamme, että tämänkin veneen nimi on Petronella. Legendaarinen Lapin kultakenttien kaunotar, nuori hollantilaisnainen Sylvia Petronella van der Moer, saapui pohjoiseen monien mutkien ja taloudellisten vaikeuksien saattelemana. Petronella sulatti kullankaivajien sydämet loppukesällä 1949 ja oli myös läsnä kun kullankaivajien liittoa perustettiin. Nainen karkoitettiin kuitenkin maasta lyhyen oleskelunsa jälkeen muun muassa maksamattomien hotellilaskujen vuoksi, eikä hän koskaan palannut enää Suomeen – paitsi kuoltuaan. Petronelllan tytär sirotteli osan hänen tuhkistaan tänne Lemmenjokeen. Mystisestä Petronellasta on kasvanut kullankaivajien rakastama legenda, jonka mukaan on tehty lauluja ja nimetty ravintoloita, kukkuloita ja lukuisia veneitä, kuten tämänpäiväinen puinen paattimme.

Kaapin Jounin kenttä.
Kaapin Jounin kenttä. Kuva: EPA/ Antti Huttunen inari

Melko nopeasti lähdön jälkeen Petronella kaartaa rantaan ja jalkaudumme ihailemaan perinteistä saamelaista pihapiiriä: Kaapin Jounin kenttää. Kaapin Jounin piha kertoo monimuotoisesta saamelaisesta elämäntavasta, ajasta, jolloin alettiin siirtyä kiinteään asumiseen. Tila on saamelaisille tärkeä; viimeinen suvun edustaja muutti pois keväällä 2004 ja nyt tila on nyt suojeltu. Jounista puolestaan kerrotaan, että hänellä oli tulijan ovdâsâš eli etiäinen, joka ilmestyi jonkin aikaa aikaisemmin kuin henkilö itse todellisuudessa. Kaapin Jounin etiäinen ilmaantui aina vuorokautta ennen miehen kotiinpaluuta ja oli niin täsmällinen, että vaimo saattoi keittää kahvin valmiiksi miestään varten.

Venelossi Lemmenjoen kansallispuistossa.
Venelossi Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva: EPA/ Antti Huttunen venelossi

Jatkamme matkaa yläjuoksulle ja ohitamme venelossin, joka kyhätty köydestä ja veneestä, jotta vaeltajat pääsisivät joen yli toiselle rannalle. Jokiveneily on oma taiteenlajinsa. Vuosikymmenten kokemuksella kipparimme väistelee kivet ja luovii matalassa vedessä juuri ja juuri veneenmentävää reittiä. Välillä nousemme kyydistä ja kävelemme, sillä veden syvyys ei riitä kantamaan täyttä lastillista matkustajia.

Alamme jotenkin imeytyä tähän maisemaan, tarinoihin ja luonnon taianomaisuuteen. Tänne on tultu aikoinaan etsimään rikkauksia ja kultaa, mutta meistä tämän paikan rikkaus ovat juurikin nämä tarinat ja itse luonto, joka tarjoaa joka kerta jotain uutta ihmeteltävää. Nytkin Joenkielisen ohitettuamme taivaalla kaartelee komea maakotka, joka laskeutuu joen penkalla nojallaan olevan kelopuun oksalle katsomaan ohi lipuvaa venettä. Hetken päästä kirjavasta ruskamaisemasta meitä katsoo valkoinen poro.

Viimein vene hiljentää vauhtiaan ja kaartaa laituriin. Sen tyvellä on kyltti, jossa lukee Ravadasköngäs. Olemme perillä. Heti moottorin hiljennyttyä maisemasta vyöryy esiin kohiseva ääni. Lähdemme kulkemaan ääntä kohti ja voi veljet, mikä näky edessämme onkaan! Vaikka könkäästä on nähnytkin valokuvia, niin sen kokoa ja veden voimaa ei kuitenkaan ole hahmottanut ennen kuin se on omin silmin ihmeteltävänä. Joki syöksyy edessämme könkään huipulta kivien kautta vapaana ja kuohuvana altaaseen, jossa vesi välkkyy turkoosin sinisenä. Näky on uskomaton. Putouksen ympärillä runsaana kasvavan suopursun huumaava tuoksu iskee tajuntaan ja kylmä, kuohuva koski raikastaa ilmaa yhä entisestään. Olo on lumoutunut ja aika tuntuu seisahtavan.

Ravadasköngäs Lemmenjoen kansallispuistossa.
Ravadasköngäs Lemmenjoen kansallispuistossa. Kuva: EPA/ Antti Huttunen vesiputous

Lähdemme seuraamaan ylös rotkon reunaa johtavaa polkua. Paikka ottaa taas kerran pauloihinsa ja istumme könkään ylävirralle ihmettelemään paikan kauneutta ja veden voimaa. Katsellessamme alas veden pyörteiden kovertamia hiidenkirnuja mieleen nousee tarina, jonka Antti on kuullut paikasta: eräs kullankaivaja on nähnyt sellaisen unen, että Ravadaskönkään kuohuissa on hiidenkirnu, jossa on ämpärillinen kultahippuja.

Kultahippuja tahi ei, päätämme jättää tutustumatta kirnujen syvyyksiin, sillä alkaa vatsassa kurnia ja on aika lähteä paluumatkalle. Veneessä syömme reissun innovaatiota, nokipannussa höyrytettyjä makkaroita. Voi, että maistuukin hyvältä!

Pyhä-Nattanen

Viimeisenä päivänä suuntaamme vielä Inarista etelään. Sompion luonnonpuiston alueella kiertää useita merkittyjä polkuja, joista Pyhä-Nattasen polku johtaa tunturin huipulle. Huipulla on pieni päivätupa, jossa voisimme lämmitellä ja levähtää kipuamisen päätteeksi. Keräämme reppumme autosta ja aloitamme vaelluksen kohti Jumalten vuorta.

Kaikki ei aina suju kuitenkaan kuten on ajatellut. Luonto tekee nimittäin juuri sen mitä se haluaa ja katsoo parhaaksi. Niinpä siinä, missä piti näkyä Pyhä-Nattasen, näkyi nyt vain sumua. Ja sääennuste, joka vielä aamulla näytti kirkasta, on korvautunut aivan toisenlaisella. Nyt se lupaili pilvistä ja tihkusadetta. Ryökäle!

Onneksi emme ole sokerista, joten käymme astelemaan polkua. Heti alkumatkasta täytämme juomapullot tunturipurosta. Sitten annamme jalan viedä pitkin polkua, joka kiemurtaa kynttiläkuusien välistä. Hissukseen maisema ympärillä muuttuu aina vain avarammaksi, ja polku sitä myöten jyrkemmäksi ja kivisemmäksi, kunnes viimein näkyvää polkua ei enää ole. On vain silkkaa rakkaa, jossa sieltä täältä pilkistää merkkitolppa kertomassa reitistä.

Pyhä-Nattanen
Pyhä-Nattanen Kuva: EPA/ Miikka Niemi metsien kätkemä

Reetta alkaa jäädä hieman jälkeen – vatsassa kasvava salaisuus, pieni vauvanalku pistää puuskuttamaan, ja pitkä päivä alkaa tuntua jo jaloissa. Antti vilkuilee välillä alas ja näkee Reetan keltaisen sadetakin vilkkuvan ruskankirjavien vaivaiskoivujen välistä. Luna juoksee innoissaan kulkijoiden väliä varmistaen, että koko lauma on varmasti kasassa.

Rakkaa ylöspäin kulkiessa katsomme aina välillä ylös, josko sumun seasta alkaisi jo näkyä jotain. Pian maisemassa hahmottuvat ensimmäiset toorit. Sumussa niiden tummat hahmot ovat syvää kunnioitusta herättävä näky. Ei ole ihme, että toorit ovat olleet myös aikoinaan saamelaisten pyhiä palvontapaikkoja. Ne ovat saaneet nimensä skandinaaviselta ukkosenjumalalta Thorilta. Ja se sopii niille: näyttää siltä kuin jättiläinen olisi latonut ne päällekkäin, mutta todellisuudessa toorit ovat vanhinta ja kovinta kiviaineista kahden miljardin vuoden takaa. Sää ja vuosituhannet ovat riipineet kaiken muun niiden ympäriltä ja jättäneet vain limppumaiset kivipaasit jäljelle.

Tooreja.
Tooreja. Kuva: EPA/ Antti Huttunen toori

Monta hetkeä, hengähdystaukoa ja huokausta myöhemmin olemme Pyhä-Nattasen huipulla. Nyt maisema on auki. Kipuamme katsomaan sitä toorin päälle ja ymmärrämme jotain. Moni on nimittäin sanonut, että jos viimeisen paikan jonka ennen kuolemaansa näkee saisi itse valita, olisi se siinä, missä nyt seisoimme. Rankka vaellus palkitaan suurella yhteenkuuluvaisuuden tunteella koko universumin kanssa.

Laella meitä tervehti myös pieni mökki, entinen palovartijan tupa, jonka ikkunassa näkyy himmeä valo. Lautarakenteinen pikkumökki on tunnelmaltaan piskuruinen ja hurmaava. Sen on kuitenkin jo vallannut vanha unelias pariskunta, joka kuuntelee pimeässä tuvassa radiota ja tekee ristisanatehtäviä öljylampun valossa, tulen räiskyessa kaminassa. Näky on liikuttava. Mietimme, josko pari on ajatellut samaa kuin me hetkeä aiemmin, ja he ovat nousseet pyhälle vuorelle näkemään ja kokemaan tämän kaiken vielä kerran, yhdessä.

Pyhä-Nattasen päivätupa.
Pyhä-Nattasen päivätupa. Kuva: EPA/ Antti Huttunen metsien kätkemä

Jätämme toorit taaksemme ja aloitamme vaelluksen takaisin alas hiljaisuuden vallitessa. On aikaa miettiä sitä, mitä olemme reissuillamme nähnet ja kokeneet. Varsinkin täällä Lapissa kulkiessa ja tarinoita kuunnellessa tajuaa, että oikeastaan koskematon erämaa on myytti: Suomessa on aina asuttu ja liikuttu laajoilla alueilla, vuodenaikojen ja luonnonkierron mukaan. Mutta ennen vanhaan jälkiä ei olla jätetty, luontoa on kunnioitettu ja sitä on hyödynnetty vain sen verran kun on itse tarvittu.

Saavumme autolle ja lähdemme ajamaan takaisin kohti etelää. Auton edestä tien poikki laukkaa musta hahmo – arvomme hämärässä josko kyseessä oli ahma vaiko poron vasa. Lännen puolella mustien pilvien välistä kajastaa kapea kirkas kaista, jonka takana, kaukana kaukana, on jo horisontin taakse laskenut aurinko.

On aika päättää seikkailu, kumartaa ja kiittää siitä, että olemme saaneet kurkistaa metsien, järvien ja tuntureiden kätköihin, pyhiin seitoihin ja erämaihin, joissa elämän rytmin määrää luonto ja jonka suuruudessa on helppo ymmärtää, miten pienen pieni osa tätä universumia me ihmiset olemme.

Antti Huttunen ja Reetta Ranta