Hyppää pääsisältöön

Huoruuden vaarat – näin uusi polvi tulkitsee Turkkaa

Kaksi miestä pimeässä, otsalamput otsassa, taustalla Ranskan lippu.
Jukka Puronlahti ja Topi Kohonen, Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa vuonna 2016. Kaksi miestä pimeässä, otsalamput otsassa, taustalla Ranskan lippu. Kuva: Jukka Kontkanen/ Seinäjoen kaupunginteatteri Jouko Turkka,Seinäjoen kaupunginteatteri,näytelmät,rakkaita pettymyksiä rakkaudessa.

Jouko Turkka teki näytelmiä, joita tultiin katsomaan. Ne olivat suosittuja. Hän itse oli kaikkialla, tv-töistä iltapäivälehtiin. Seinäjoen kaupunginteatterin tuore versio Turkan 1990-luvun menestysnäytelmästä kertoo Turkan omasta taistelusta. Toimittaja etsii kuitenkin itsepintaisesti muistojensa Eila Roinetta.

Keskiviikkona Facebook-virtani täyttyi tarinoista. Kuin joka toinen olisi törmännyt Jouko Turkkaan Teatterikorkean pääsykokeissa, toimittajan työssä tai vähintäänkin päässyt tuijotuskilpaan ratikassa. Minäkin kelailin Turkka-muistojani:

1989: Ala-asteen rehtori pani kaikki luokallamme kirjoittamaan paikallislehteen mielipidekirjoituksen, jossa otetaan kantaa Turkan tv-sarjan Seitsemän veljeksen rappioon.

1996: Turkan esitys Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa oli tapaus Tampereella, kun opiskelin kaupungissa nuorena teatterilukiolaisena. Jouko Turkka ja Eila Roine olivat mielikuvitusta ruokkiva työpari: kestävätkö he yhdessä ensi-iltaan asti?

2000: Turkan näytelmän Osta pientä ihmistä harjoitukset keskeytettiin Kom-teatterissa riitojen takia. Nousuhuuman Nokia-Suomea ruotiva näytelmä on saatava julki! Soitin Turkalle kysyäkseni oikeuksia. Kerroin järjestäväni Ylioppilasteatteriliiton kautta tapahtuman, jossa näytelmä luetaan yhtä aikaa eri kaupungeissa. Mairea Turkka kehui kovasti nuorison fiksuutta.

Huomasin, että Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa esitetään Tampereen Teatterikesässä. Turkka kirjoitti näytelmään pääroolin Eila Roineelle, ja sitä esitettiin Tampereen työväen teatterin Kellariteatterissa. Nyt Seinäjoen kaupunginteatterin versio on samassa paikassa. Se on nähtävä!

Ohjaaja-näyttelijä Antti Mikkola on näemmä sovittanut näytelmää, kirjoittanut sitä uusiksi. Esityksen puffiteksti lupaa käsitellä Turkkaa itseään. Mikä siis on nuoren polven Mikkolan ja työryhmän tarina Turkasta?

Eila Roine ja Turkka Mastomäki Jouko Turkan näytelmässä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, jota esitettiin Tampereen työväen teatterissa.
Eila Roine (Madame) syleilee Turkka Mastomäkeä (filosofi Pekka Himanen) Jouko Turkan näytelmässä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa (TTT, 1996). Eila Roine ja Turkka Mastomäki Jouko Turkan näytelmässä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, jota esitettiin Tampereen työväen teatterissa. Kuva: Ari Ijäs teatteritaide,Eila Roine,Turkka Mastomäki

Ennen matkaa Tampereelle selailen vanhoja lehtijuttuja.

Näytelmässä Aamulehden päätoimittaja eli Madame hullaantuu parikymppisenä väitelleeseen filosofiin ja mediailmiöön, Pekka Himaseen. Himanen flippaa, ja häntä koulimaan ryhtyy Vääpeli.

Muistan vuoden 1996 esityksestä Roineen energian – ja kuinka hyvin se mätsäsi Juhani Niemelän virittyneeseen olemukseen. Lehdistökuvissakin juuri eläkkeelle jäänyt kansansuosikki on kuin lähdössä lentoon.

1990-luvulla Roine kertoi Aamulehdelle näin:

"Teatterissa näyttelijä joutuu helposti fakkiin. Minä olin joutunut suulaaksi juoruämmäksi ja työläisvaimoksi. Turkka näki minut toisin. Hän teki minusta Aamulehden päätoimittajan!"

Ja Iltalehdelle:

"Olihan se [esitys] monella tavalla erilainen. Fyysisesti ja henkisesti vaativa. ­Olen vuosia käynyt jumppaamassa, vain huvikseni, että vähän kunto säilyisi ­– nyt sitä yllättäen tarvittiin."

Turkka tuli osaksi "tyäläisvaimo" Eila Roineen tarinaa.

Eila Roine ja Turkka Mastomäki Jouko Turkan näytelmässä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, jota esitettiin Tampereen työväen teatterissa.
Eila Roine Madamena Turkan näytelmässä vuonna 1996. Eila Roine ja Turkka Mastomäki Jouko Turkan näytelmässä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, jota esitettiin Tampereen työväen teatterissa. Kuva: Ari Ijäs teatteritaide,kulttuuricocktail

Paluu Kellariteatteriin

Iltapäivänäytös alkaa. Odotan koko ajan näkeväni Eila Roineen. Ei näy ei.

Alku on kertovaa, ja näyttelijäntyö jotenkin pinnassa. Tulisi nyt se muistojeni eilaroine.

Esityksessä on dokumentaarisia ja kommentoivia osia. Ohjaaja Antti Mikkola kertoo nauhalla, ettei uskaltanut soittaa Turkalle, vaan pyysi näytelmän oikeuksia sen toiselta kirjoittajalta Juha Turkalta.

Seuraavaksi nähdään dialogi, joka on dokumentaatio Image-lehden haastattelusta. Nuori toimittaja on saanut saman pöydän ääreen nuoren Pekka Himasen ja Jouko Turkan. Miehet väittelevät kuin pelaisivat verbaalista shakkia. Vaikka Turkka provosoi, Himanen imartelee ja väistää tyylillä.

Tästä mediakohtaamisesta kuluu kaksi vuotta ja Himanen on Turkan näytelmähenkilö. (Representaation representaation...)

Esitys selittää Turkkaa keskiluokkaiselle yleisölle.

Minuun esitys alkaa upota vasta, kun Jukka Puronlahden esittämä Vääpeli ryhtyy vyöryttämään monologiaan. Turkka tykittää Puronlahden ruumiissa: miehinen karikatyyri on lihaa ja verta ja kuitenkin samalla kirjallista, kohotettua tekstiä. Vääpeli aikoo opettaa Himaselle huumorintajua!

Madamen (Mia Vuorela) tekstiä on karsittu paljon, ja höystetty aikalaispuheella.

Kommentoivan puheen jälkeen virkistyn perinteisestä kahdenvälisestä kohtauksesta, jossa Vääpeli takoo Himaseen miehisyyttä.

Tämä palautuu mieleeni! Muistan 1990-luvun esityksestäkin kohtauksen, jossa Juhani Niemelän Vääpeli opettaa miehistämään katsetta takomalla nyrkeillä poskipäitä. (Tein tätä esityksen jälkeen itsekin opiskelijakämpän peilin edessä.)

Myös esityksen lopussa on dokumentaatio: pääministeri Jyrki Kataisen Himaselta tilaamasta 700 000 euron tulevaisuusraportista (2013), ja sen jälkipyykistä.

Mikkola ja työryhmä ovat tehneet 1990-luvun tekstille päivityksen, viitseliäästi, älyllä ja ajatuksella. Esitys on ehyt, monikerroksinen, hauska, ei provosoiva.

Esitys ottaa hatun päästä Jouko Turkan edessä, se selittää Turkkaa keskiluokkaiselle yleisölle:

“Turkan myötä lavalle nousee teatteri itse”, Mikkolan teksti sanoo.

“Olen väsynyt teatteriin, joka ei sano eikä väitä mitään.”

“Teatteri marginalisoituu, kun se pitää kiinni vanhoista rakenteista.” Muutos pitäisi nähdä mahdollisuutena.

Juhani Niemelä Vääpelinä näytelmässä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa (1996).
Juhani Niemelä Turkan näytelmän Vääpelinä vuonna 1996. Juhani Niemelä Vääpelinä näytelmässä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa (1996). Kuva: Ari Ijäs kulttuuricocktail,teatteritaide,Juhani Niemelä

Antti Mikkolan Turkka

Esityksen jälkeen tapaan ohjaaja Antti Mikkolan Teatterikulmassa, työväentalon baarissa, jossa ainakin yhä opiskeluaikanani raikasivat vappuna työväenlaulut. Mikkola on vanha tuttuni Tampereelta. Myös hän näki Turkan alkuperäisen esityksen 18-vuotiaana.

“En ymmärtänyt siitä silloin mitään, mutta nautin täysillä”, Mikkola kertoo. Hän vei seuraavaan Turkan esitykseen tyttöystävänsä. Luotto oli kova.

Mikkola puhuu esityksen aiheesta. Se kiertyy menestyksen ja julkisuuden vaaroihin. Esityksen Turkka (Vääpeli) lupaa suojata Himasta kaikenlaiselta “huoruudelta”. Totuuden tavoittelu voi kääntyä oman edun tavoitteluksi.

Tämä on Turkan oma taistelu. Turkka teki näytelmiä, joita tultiin katsomaan. Ne olivat suosittuja. Hän itse oli kaikkialla, tv-töistä iltapäivälehtiin. Huoruus asuu meissä kaikissa.

Mikkola ei henkilökohtaisesti kohdannut Turkkaa, vain töiden kautta.

Tämä on hänen turkkansa: “Turkka on humoristi, tarkkanäköinen humoristi.” (Hänestä ei puhuta imperfektissä.)

Turkan tekstistä: “Turkan lause on murhaavan hauska. Tavallinen kirjailija ei pysty samanlaiseen mielikuvien tykitykseen. Humorististen mielikuvien määrä ja jatkuva assosiointi on vertaansa vailla.”

Esityksessä Madame papattaa olevansa kuin “tanssiva avotakka” ja Vääpeli “kukkiva paloauto”, joka suhaa tämän luo.

Turkan näyttelijäntyöstä: “Kun Turkan esteettisen tyylin tietää, on helpompi näytellä. Turkan vilpittömyys auttaa välittämään huumorin. Horkkanäyttelemistä emme missään vaiheessa tutkineet.”

Pidät sitä horkkanäyttelemisenä? kysyn. “Pahimmillaan se on sitä. Vanhemmilta näyttelijöiltään hän ei sitä vaatinut – en aina ymmärrä mihin hän sillä tähtäsi. Tekstihän on sinänsä kirkasta, ei siihen tarvitse fyysistä tärinää.”

Porvarillisesta provokaatiosta (josta esitys puhuu): “Teatterintekijänä tunnistan, että katsomo, esimerkiksi tamperelainen yleisö on sellaista, että en saa siitä reaktioita irti teatterin keinoin.”

Teatteriin ei enää mennä pyhäpuvussa; kaikki on nähty.

“Toivoni pistän esimerkiksi Susanna Kuparisen dokumenttiteatteriin lajina”, Mikkola sanoo.

Poistun olutravintolasta. Kävelen Hämeenpuiston poikki.

Puistonpenkillä istuu vanhus ja syö paperipussista evästä. Katson uudestaan taakse. Eila Roine. Hän on menossa esityksen iltanäytökseen.