Cembalisti Aapo Häkkinen on työstänyt Naxos-yhtiön katalogiin jo muutaman levyn verran huippulaadukasta Bachia, joka erottuu joukosta sekä lavealla tunteikkuudella että räiskyvällä sointi-iloittelulla. Gambasonaattien ja cembalokonserttojen jälkeen vuorossa ovat huilusonaatit yhdessä Pauliina Fredin kanssa.
Fred on ilmeikäs soittaja, jonka yhteispeli Häkkisen kanssa sujuu kuin vettä valaen. Tempon kahleista otetaan vapauksia juuri passelisti, joten sonaatit kulkevat kuin kesäinen aallokko. Fred soittaa levyllä vain kahta eri huilua, mutta silti tuntuu kuin puun väri ja mattaisuus vaihtelisivat joka sonaattiin ja osaan, aina karaktäärin mukaan.
Soittokaverina traverso ei ole yhtä dynaaminen kuin gamba tai barokkiorkesteri, joten Häkkisen levyille ominainen romanttinen laveus jää tällä kertaa vähemmälle. Sen tilalla on entistäkin paremmin musiikkia palvelevia sointivärimuutoksia, jotka Häkkinen toteuttaa sekä äänikerroilla että soittimen vaihdoilla. Erikoisen pehmeä luuttu-cembalo antaa ranskalaista varhaisbarokkivapautta e-molli-sonaatille, kuivakka italialaistyyppinen cembalo sopii kirkkaaseen A-duuri-sonaattiin ja loistavasti äänitetty klavikordi rauhoittaa levyn lopun.
Pääasiassa Häkkinen kuitenkin revittelee tutulla äänitykkicembalollaan. Aina kun Bach tarjoaa tilaisuuden, Häkkinen päästää sisäisen rokkistaransa irti, ja onkin varmaan ainoa musiikkinörtti maailmassa joka tekee sen uskottavasti cembalolla.
Levyn kokonaisuus on paljon rikkaampi kuin tällaisilla Bach-sonaattilevyillä keskimäärin, ja silti äärimmäisen hyvällä maulla tehty.
J.S. Bach: Sonaatit huilulle ja cembalolle BWV1030-1035. - Pauliina Fred, huilu, ja Aapo Häkkinen, cembalo ja klavikordi. (Naxos, 8.573376)
Kuuntele Uudet levyt 2.9.2016, toimittajana Kare Eskola.
