Hyppää pääsisältöön

Maisterin ylimääräinen Kreisler-numero

Viulisti Fritz Kreisler
Viulisti Fritz Kreisler Fritz Kreisler,Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä

Fritz Kreisler oli äänilevyaikakauden ensimmäinen megatähti ja 1900-luvun alkupuolen tunnetuimpia ihmisiä. Wieniläisen lääkäriperheen lahjakas poika ei omien sanojensa mukaan koskaan harjoitellut, opiskeli itsekin lääkäriksi sekä upseeriksi ja taisteli Itävallan armeijan riveissä ensimmäisessä maailmansodassa. Näistä sivupoluista huolimatta Kreislerista tuli aikansa suurin viulisti.

Fritz Kreislerin kymmenet pikkukappaleet, Lemmensurut ja -ilot, Synkopaatiot, Preludit ja Allegrot Pugnanin tyyliin, wieniläissävelmät ja salonkihenkiset helmet olivat aikansa hittejä, joita Kreisler tarjoili yleisölleen niin konserteissa kuin äänilevyilläkin. Virheettömyys ei ollut vielä tuolloin esityksessä olennaista, eikä haitannut, jos viulisti muistikatkon iskiessä improvisoi kesken kappaleen minuutin tai pari. Virheettömyyden ihanteen lanseerasivat Kreisleria seurannet sukupolvet, ja vasta tällä vuosituhannella muusikot ovat alkaneet vähitellen vapautua sen painolastista.

Maisteri Lindgren päättää tämänkesäisen musiikkiesitelmiensä sarjan kertomalla Fritz Kreislerin tarinan ja pohtimalla samalla musiikkiesityksen virheettömyyttä, musiikkikappaleen tekijyyttä sekä ylimääräisiä kappaleita, erityisesti erästä tiettyä tämän kesän BBC Proms -festivaalilla kuultua. Kuuntele esitelmä Yle Radio 1:ssä keskiviikkona 31.8. klo 11 tai jälkikäteen Areenassa. Ohjelman musiikkinäytteet soivat alla kokonaisuudessaan.

"Kuudes syyskuuta, oltuaan vain neljä viikkoa rintamalla, kello 11.30 vihollinen hyökkäsi Kreislerin rykmentin juoksuhautaan. Hän kutsuu ratsastavia venäläisiä kasakoiksi. Yksi kasakka kaatoi hänet ratsuineen ja toinen lähestyi viimeistelläkseen hänet."

"Ensimmäinen konsertti oli New Yorkin Carnegie Hallissa täpötäydelle salille. Kun pitkä, tuuheatukkainen, viiksekäs, aina aristokraattiseksi kuvattu viulisti tuli ontuen lavalle, yleisö nousi seisomaan eikä aplodeista ollut tulla loppua."

"Hermostunut pianisti kävi säännöllisesti hätyyttelemässä Kreisleria, että konsertin alkuun on enää muutama minuutti, enää puoli minuuttia, nyt valotkin on sammutettu salista ja pitäisi jo mennä. Mutta Kreisler vain keskusteli. Kun vahtimestari kiskoi häntä hihasta lavalle, hän kaivoi viulunsa esiin, marssi yleisön eteen ja alkoi soittaa."

"Kreisler sekosi jukeboxinsa kanssa ja alkoi soitella omiaan. Rahmaninov ei hätkähtänyt, vaan alkoi improvisoida hänkin. Kun soitto meni yhä villimmäksi, Kreisler huusi pianistille: 'Sergei, missä me olemme?', johon Rahmaninov vastasi: 'Carnegie Hallissa, Fritz!'"

"Kreislerin aikana konsertin alkupuolella oli ikään kuin painavampaa musiikkia, ensin vähän Bachia tai Händeliä, sitten ehkä Beethovenin sonaatti ja jokin romanttinen konsertto. Väliajan jälkeen alkoi sitten salonkityylisten pikkukappaleiden kimara, josta ei ollut loppua tullakaan, sillä tätä samaa ohjelmistoa Kreisler jakeli anteliaasti myös ylimääräisissä numeroissa."

"Ja kaikki viulunsa, nuo Guarnerit, Gaglianot ja Stradivariukset, hän myi pois. Kun Fritz Kreisler vaimonsa kolkon inhorealistisesta käskystä lopetti konsertoimisen hieman yli 70-vuotiaana, hänellä ei ollut ainuttakaan viulua."

"Meillä oli siis ensin Kreislerin kaltaisia suurpiirteisiä musiikin tulkitsijoita, sitten teknisesti täydellisiä Heifetzin tyyppisiä turboviulisteja, ja sen jälkeen vielä tieteellisiä hiustenhalkojia, jotka herättivät barokin kellarit henkiin. Ja tämän päivän muusikko on tätä kaikkea yhtä aikaa ja soittaa juuri niin kuin parhaaksi katsoo, kuten Alicja Smietana Kreislerin konserttoa Vivaldin tyyliin."

"Nykyihmisen korvaa ällistyttävät Kreislerin glissandot, liukumat säveleltä toiselle. Joskus tuntuu, että melodia katoaa näiden liukujen sekaan ja niistä muodostuu vain loputonta vellontaa, kuten tässä Bachin konsertossa kahdelle viululle, jossa Kreislerin kanssa liu’uttaa hyvä ystävä Efrem Zimbalist."

"Meidän aikamme nirppanokille tekee ehdottomasti hyvää hieman laajentaa käsitystään siitä, mitä on sävelpuhtaus, mutta siitä huolimatta varoitan etukäteen, kun nyt soitan pienen näytteen Fritz Kreislerin ja nimekkään orkesterin Mozart-soitosta. En voi sille mitään, että silmiini piirtyy kuva rymistelevästä norsulaumasta ja sen yllä lentelevästä kevyestä kolibrista."

"Brahmsin tunteminen [– –] ei tee Kreislerista erityistä tulkkia mestarin konsertolle, mutta mielenkiintoista on se, että soittaessaan kevyen huolettomasti suurta konserttoa, Kreisler soittaa oman aikansa ja kulttuurinsa teosta, sitä erityisemmin kumartelematta, sillä onhan osan esitysmerkintäkin, hyvä tavaton sentään, iloisen leikkisästi."

  • Martín ja gävleläiset tekevät sen jälleen

    Levyarvio

    Suuri yleisö tuntee Johannes Brahmsin parhaiten tämän sinfonioista ja konsertoista, mutta Brahms oli huomattavassa määrin enemmän kamarimusiikki- ja laulusäveltäjä kuin orkesterisäveltäjä. Nämä kaksi elementtiä – laulu ja orkesteri – myös yhdistyvät hänen tuotannossaan siellä täällä. Suurimittaisen Ein deutsches Requiemin lisäksi Brahms sävelsi myös muun muassa kantaatteja sekakuorolle ja orkesterille. Gävlen sinfoniaorkesteri ja Eric Ericson -kamarikuoro tekevät niille kunniaa Ondinen uudella levyllä.

  • Syvällä elämän sietämättömässä keveydessä

    Levyarvio

    Felix Mendelssohnin kamarimusiikki on suotta jäänyt romantiikan raskassarjalaisten, Schumannin ja Brahmsin varjoon. Soinnillisesti kevyempi ja luonteeltaan näin vähemmän painavaksi koettu Mendelssohn oli todellisuudessa monella tavoin kypsän romanttisen ilmaisun tienraivaaja siinä missä Schumannkin – ja usein ennen häntä. Mendelssohn oli ajan hermolla jo parikymppisenä, useita vuosia ennen tulevaa hyvää ystäväänsä.

  • Lempeän karhumaista kuiskintaa

    Levyarvio

    Matthias Goerne levytti Bachin isot ja suurenmoiset bassokantaatit Ich will den Kreuzstab gerne tragen ja Ich habe genug jo kaksikymmentä vuotta sitten Camerata Academica Salzburgin ja Roger Norringtonin kanssa. Uusi levytys harmonia mundille on syvempi ja värikkäämpi: sekä Goernen oma ääni että Freiburgin barokkiorkesterin soitto ovat vivahteikkaampia – syvyyttä ja tulkintaa on tullut sekä nykyiseen barokkisoittoon että Goernen itsensä laulutaiteeseen.

  • Orfeuksen onnellisempi laskeutuminen manalaan

    Levyarvio

    Orfeuksen retki manalaan hakemaan rakasta Eurydikeään on yksi niistä tutuista, toistuvista antiikin aiheista, joiden pohjalta syntyi suuri määrä kantaatteja, teatterimusiikkia ja oopperoitakin jo 1600-luvulla. Oopperavillityksen imeydyttyä Italiasta Ranskaan vuosisadan jälkipuolella myös Orfeuksen – tuon suloisesti laulavan pastoraalisen sankarin – seikkailut taipuivat oopperoiksi. Marc-Antoine Charpentier ei juuri päässyt loistamaan suuren oopperan, tragedie lyriquen säveltäjänä, mutta sai kirjoittaa pienempiä kamariteoksia Marie de Lorrainen, Guisen herttuattaren kulttuurikodin muusikkona.