Hyppää pääsisältöön

Hypermoderni uskonnollisuus

Aix-enProvence´in Science-Po -yliopiston professori, sosiologi ja filosofi Raphaël Liogier on nostanut kissa pöydälle viimeisimmässä kirjassaan `Sivilisaatioiden sotaa ei tule tapahtumaan` ja elokuisissa artikkelissaan Le Monde -lehden mielipidesarjassa `Hypermodernista uskonnollisuudesta`.

kuva kirjasta Euroopan kartan päällä
kuva kirjasta Euroopan kartan päällä ep-kirjan kansa

Samuel Huntingtonin yli puolitoista vuosikymmentä sitten menestyksekkäästi lanseeraama käsitys 'sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä' ja sen mukanaan tuomista aikamme ennakkoluuloista saa Liogierin teksteissä kovaa kyytiä hetkellä jolloin globaali terrorismin pelko ja siihen liittyvät kannanotot hunnuista ja uimapuvuista täyttävät otsikoita.

«Kymmenisen vuotta sitten Euroopassa ja Ranskassa vain muutamat sadat nuoret naiset pukeutuivat kasvot kokonaan peittäviin huiveihin. He onnistuivat provokoimaan traditiolleen yhteiskunnallisen kiellon niin suuressa mittakaavassa, että vuoden 2010 laki kielsi kasvojen peittämisen julkisilla paikoilla. Olivatko ja ovatko he todella niin hirvittäviä vihollisia kuin heistä kuvitellaan ? Sillä hehän eivät yleisesti kuulu mihinkään islamilaisjärjestöön, he ovat eritäin vähän politisoituneita, he opiskelevat erittäin harvoin klassista arabiaa eivätkä puhu kuin spirituaalisuudesta – henkisyydestä – muuttaakseen omaa elämäänsä. He haluavat olla kokonaan 'omia itsiään'. He eivät halua avioitua ainakaan ennen kuin ovat onnistuneet ammatillisesti. He ajattelevat ekologisesti ja syövät ainoastaan halal-tuotteita terveytensä hyväksi ja ollakseen ympäristöystävällisiä. Nyt internetin aikana uskonnolliset tavat liikkuvat vapaasi kaikkien katsottavissa. Niinpä näitä tapoja harjoittavia naisia ja miehiä on Sydneyssä, New Yorkissa tai Jakartassa. »

Samuel Huntingtonen sivilisaatioiden välttämättömän yhteentörmäyksen ajatusten edeltäjät ja jatkajat ovat piirtäneet kuvan ihmiskulttuurista, jolla on vanha historiallinen kulttuureja erotteleva pohjavire ja universalismin vastaisuus, joilla oikeutetaan nationalismi ja jopa rasismi. Jo 1800-luvulla vaikuttaneen Friedrich Ratzelin (1844-1904) pohjalta differensialismi määrittelee ihmisen niin, että niin että hän on ennenkaikkea riippuvainen maaperästään, jolla hän elää. Tästä rakentuu myös hänen fyysiset ja henkiset luonteenpiirteensä. Raphaël Liogier'in mukan Ratzelin ajatuksia kehitteli sittemmin Franz Boas (1858-1942), joka kunnostautui erityisesti erottelemaan primitiiviset ihmiset sivistyneistä. Karl Hanshofer (1869-1946) sai muotiin 'Lebesraum'- eli elintilafilosofian, josta kolmannen valtakunnan johtajat ammensivat kammottavia oppejaan.
Liogier muistuttaakin edellä mainittujen uusien islamilaisten tapojen olevan muutoksia olemassaolevaan tähtääviin yksilöllisiin haluihin palata fundamentalistisiin eli perusarvoihin. Askeettisuus, vaatetus, ruokailutottumukset ja ympäristöystävällisyys ovat muslemeille aivan samaa paluuuta perusarvoihin kuin vaikkapa niin sanottu 'new age' oli taannoin läntisessä kulttuurissa. Se poiki vaikkapa kokonaan läntisen version buddhismista. Liogierin mukaan kaikkia uskontoja koskee juuri nyt perusoppien ja -käytäntöjen fundamenttalistinen uusiutuminen. Vegetarismi siellä, vegaanisuus täällä ; joogan ja meditaation intensiivinen leviäminen globaalisti tai vaatetukselliset perusmuodit uusina muotoina niin islamissa kuin vaikkapa goottilaisasusteissa. Hypermoderneja itsensäkehittämissuuntauksia on kaikissa yhteiskunnissa – ja kaupallisuus hyödyntää jokaista näistä 'tee itsestäsi parempi'- tai 'huolehdi itsestäsi enemmän' -liikettä. Muslimitkaan eivät jää paitsi tästä kapitalismin otteesta, sillä esimerkiksi Ranskassa musliminaisille suunnattu 'Imane' -lehti tarjoaa kaikki vinkit ja niksit, joilla voi tulla elegantiksi, moderniksi ja samalla uskolliseksi ajatuksilleen. Harmonia ja oma hyvinvointi ovat keskeisiä modernissa islamissakin. Suuret muotitalot tekevät luxus-huiveja siinä missä naapurikulttuurissa oikea merkki ratkaisee farkkujen paremmuuden hintalapun avulla.

«Esimerkiksi juuri tämä 'pukeutuminen vaatimattomasti' koskettaa samaan aikaan niin kristillisyyden, juutalaisuuden ja hinduismin perusarvoja etsiviä. Nämä yksilöllisyyden uuden aallon fundamentalistit voidaan löytää siis kaikista uskonnoista, vaikkakin selkeimmin muslimeihin liittyneinä. Ja todellakin, aina tämän vuosisadan alkuun saakka, muslimifundamentalismi oli ennenkaikkea islamistinen ja se kantoi poliittista ideologiaa historiallisista syistä, jotka olivat erityisesti reaktioita läntiseen dominaatioon ja kykenivät menevään reformismissaan näkymään vallankumouksellisen terrorismin laillisuudesta. Mutta ilmeisenä paradoksina, uusi, tämän vuosisadan yksilöllinen radikalismi merkitsee nuorten sukupolvien välirikkoa vanhempien militantin islamismin kanssa. Kyseessä on enemmän islamin hypermoderni tunkeutuminen kuin modernisuuden islamilainen tunkeutuminen. ISIS'in valtio-organisaation johtajia ei kuitenkaan ole vielä voitettu. Islamilaisen valtion imaamit taistelevat näitä uusia pietistisiä liikkeitä vastaan. Rachid Abou Houdeyfa [rashid abu udeifa] on ranskalaisten nuorten muslimisukupolvien tähti. Hän kannattajineen kiistää terrorismiin innoittavien laillisuuden ja korostaa yksilöllisyyyden elementejä hieman samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa amishien yhteisö. Islamilaisella valtiolla, Isisilla tai Daech'illa, on aivan toisenlainen suunnitelma. Se perustuu turhautumiseen. Sen johtajat, vaikka itse ovatkin Al-Qaidan ideologian jatkajia, ovat sopeutuneet uuteen koston intohimoon ja utopiaan, joka koskettaa erityisesti frustraatioituneita huonosti tavoitteistaan perillä olevia nuoria ja nuoria aikuisia. Heidän polkunsa kuitenkin leikkaa erittäin harvoin salafistien teitä, kun he etsivät uudelleenjuurtumistaan uskonnollisuuteen. »

Raphaël Liogier kirjoittaa Le Monde -lehden mielipideartikkelissaan 'Hypermodernista uskonnollisuudesta', että jihadin kandidaatit etsivätkin omassa elämässään muutoksen pistettä, vähintäänkin seikkailua ja tuntevat olonsa omassa nahassaan surkeaksi. He ovat kulkeneet pikku-rikollisuuden läpi, kärsineet syyllisyydestään ja sormellaosoittamisesta ja etsivät vaellusta jonnekin. Ja etsivät välitöntä pelastusta. He eivät ole kuitenkaan valmiita siihen rukousten kautta, kuten uudet pietistit. He eivät käy päivittäin moskeijoissa ja vielä vähemmän ovat kiinnostuneita arabikielen opiskelusta. Heidän etsintänsä keskittyy voimattomuuden tunteen kääntämiseen ylivoimaiseksi sankarillisuudeksi. Ranskassa Daechin/ISISin ranskankielinen lehti 'Dar Al Islaim' edustaa juuri tätä jihadistien etsintää. Kalifaatin utopia on esitetty tarkoin valittujen palojen poimimisella ja sekoittamisella Koraanista. Lännen vastaisuus ja naamioitujen supersankareiden esittely onkin sen jälkeen helppoa videopelien estetiikan ja hollywoodimaisen jättituotannon mallien mukaisesti.

«Nämä ilmiöt ovat samaan aikaan sosiaalisia ja uskonnollisia. Niiden suorasukainen erottaminen toisistaan on pinnallista. 1800-luvulta aina viime vuosisadan puoleenväliin asti uskottiin sitkeästi uskonnon väistämätömästi romahtavan järjen voittoa vastaan. Sitten sukellettiin 'new age'in' lahkoihin, zenin meditaatioihin, dalailamalaisuuteen miljoonine kannattajineen, helluntaiherätykseen ja terroristeihin 'Allah Akbar' -huutoineen. Ymmärtäkäämme, että uskovaiset paljastavat palauttamattoman intohimon, joka ei ole muuta kuin yksi asia. Se ei ole väkivalta, vaikka uskovaiset voivat sen oikeuttaa. Se ei ole rauhanasia, vaikka sitä voidaan edistää. Se on tunteen intohimo. Ja sitä kautta täytyy ottaa vakavasti jihadin hypermoderni uskonnollisuus. Terroristejä ei liikuta kuoleman intohimo, vaan elää enemmän tai saada elämästä irti enemmän. Aivan kuten vaikkapa radikaalivegaanit tai pietistiset salafistit. Tässä katsannossa ei voi kieltää sosiaalisen median kautta massiivisesti leviäviä voimattomuuden tai vahvuuden unia. Intohimot ja turhautumiset leviävät globaalisti. Juuri tässä virtuaalisessa tilassa rakentuvat järjen uudet yleiset ilmenemismuodot, joita kansallisvaltiot niin vähän tänä päivänä kykenevät kantamaan. Dalailama on menettänyt vallan maaperään Himalajalla, mutta on onnistunut rakentamaan 'cyber-Tiibetin', jota kautta miljoonat voivat uneksia. Samalla tapaa, kun Isis menettää maa-aluettaan lähi-Idässä, se ei onnistu luomaan 'cyber-kalifaattiaan' muuten kuin asettautumalla traagiseksi nihilistisen ja korruptoidun lännen uhriksi. »

Raphaël Liogier kiteyttää tämän siten, että olisi katastrofaalinen virhe uskoa, että järki voisi leikata läpiutopian ja transsendentaalisen. Kieltämällä ihmisiltä myytit ajaudutaan riittävän tukahduttavaan maailmaan, jossa vallitsee tyhjä nihilismi, ja joka sytyttää entistä järjettömämmän väkivallan. Monissa lehtiartikkeleissa kirjojensa yhteydessä ranskalaissosiologi painottaakin poliitikoille sitä, että sosiologia ja yhteiskuntatieteet tarjoavat tänä päivänä aivan riittäväsi tietoa suhteessa vaikkapa juuri islamilaisuuden kehityssuunnista Euroopassa tai maahanmuuttopolitiikasta. Ranskan poliittista johtoa Liogier on suoralta kädeltä kutsunut vainoharhaiseksi ja pääministeri Vallsia täysin todellisuudesta irti elävänä. Näihin Liogierin nyt esiteltäviin teksteihin eivät kesäkeskustelu ja pikaiset kiellot burkini -uimapuvusta vielä ehtineet. Mutta juuri modernin islamilaisuuden trendit huuhdotaan mediaa myöten kerralla pois järjellisestä keskustelusta.

« Maailman uskonnollisen järjestelmän fundamentalismeilla on paljon yhteisiä tekijöitä. Fundamentalisteja ruokkivat heikkouden ja epäoikeidenmukaisuuden tunteet. Ne muuttuvat aina tietynlaisiksi paranoijiksi ja salaliittoajatuksiksi, jotka kiinnittyvät yksilöihin. Kaikki vähemmistöihin kuuluvat eivät ole yhteiskunnallis-taloudellisesti eriarvoisia enemmistöön nähden eivätkä he tunne turhautuneisuutta päällimmäiseksi tunteeksi, mutta kun nämä ihmiset tuntevat olevansa leimattuja ja toisen luokan kansalaisia, alkaa se motivoida heitä myös uskonnollisiin sitoumuksiin. Näin ollen fundamentalismi on passiivisen vähemmistön oman tilanteen muutoksen palveluksessa. Esimerkiksi Ranskassa maahanmuuttajien ensimmäisen sukupolven syrjäytyminen muuttuu toisen sukupolven aktiivisen vähemmistön tunteeksi siksi ‘toiseksi’ perusranskalaisten ja yleisemmin länsimaalaisten silmissä. Tämä aktiivinen vähemmistö näkee itsensä samaan aikaan sekä miehitetyksi että uudistumisen etujoukoksi. Ja tästä voidaan ryhtyä piirtämään uskonnollista karttaa, missä karismaattisuus sijoittuu niiden uskollisten pariin, joilla on vähän maallista pääomaa. Globaalisti tämä koskee kaikkein köyhimpiä maita, mutta myös eri vähemmistöjä missä vain. Fundamentaalisuus istuu puolestaan parhaiten niiden keskuuteen, joilla on puutetta symbolisesta pääomasta eli heihin , jotka eivät tunne riittävää arvostusta. Erityisesti arabimaailmassa tämä on nähtävissä, mutta samalla muuallakin, missä vähemmistöyhteisöt tuntevat olevansa syrjäytettyjä. Spiritualismi liittyy sitten niihin, joilla on eniten symbolista ja taloudellista globaalia pääomaa. Edistyneimmät teollisuusmaat ovat tämän spiritualismin kenttä. On huomattava, että kyseessä ei ole traditionaalinen ja historiallinen uskonnollisuus, vaan fundamentalistinen, karismaattinen ja spiritualistinen globaali muutos. Ranskalainen protestantti on kulttuurisesti lähempänä katolista uskovaista kuin uushelluntailaista protestanttia, joka näkee ihmeparannuksen ja sähköisen suurkokouksen karismaattisen saarnamiehen omaksi henkiseksi kulttuurikseen. »

Raphaël Liogier kääntyy kirjassaan ‘Sivilisaatioiden sotaa ei tule’ tuon tuosta vastustamaan Huntingtonin perusteesiä ja hyvin myynyttä päinvastaista ajatusta – jopa ideologiaa, jota ranskalaissosiologi pitää vaarallisena suuntauksena kohti kulttuuri-eugenismia eli kulttuuri-rotuoppia. Huntingtonin lause ‘monikulttuurinen Amerikka on mahdoton, koska ei-läntinen Amerikka ei voi olla amerikkalainen’, pistää Liogerien ajattelemaan, että yhdysvaltalaiskirjoitajan menestysväittämät johtavat kylmään ajatteluun ilman kokonaisvaltaista geostrategista näkymää nykymaailmasta. Häneltä puuttuu Realpolitik, kirjoittaa ranskalainen. Ja sanoo huntigtonilaisuuden johtavan syvään synkkyyteeen, jota juuri nyt on voitu tarkkailla vaikkapa osana Yhdysvaltain presidentinvaalitaistelua ja eurooppalaista siirtolais- tai maahanmuuttodebattia. Valkoinen anglo-saksinen protestantti tuntee uhkaa latinalaisamerikkalaisista ja islamilaisamerikklaisista. Ovathan latinot tietysti kristittyjä, heittää kirjoittajamme kuin pallon takaisin huntigtonilaisten pelikentälle. Eivätkö sitten italialaiset, espanjalaiset, portugalilaiset tai irlantilaiset ole kunnon ‘länsimaalaisia amerikkalaisia’ ?

« Totta kai ovat, mutta Huntington näyttää meille, että he ovat toki katolilaisia eurooppalaisen historia valossa, mutta samalla latinot hänelle ovat geneettisesti sotkeutuneet maanosansa perimään Kolumbusta edeltävältä ajalta. Jos tulkintani Huntingtonista kuulostaa liioiteltulta, niin samalla nykyiset eurooppalaiset karikatyyrit kulttuuri-rotu –ajattelusta tai kulttuuri-sivilisaatio –pohdinnasta saattavat hieman jäähdyttää tunteita, kun keskustellaan tai halutaan ymmärtää Euroopan islamilaiskysymystä. Maahanmuuton ja sisäisten vähemmistöjen vastustaminen on selkeästi jatkumoa kansainvälisten suhteidenkin kolonialistisille sivilisaationäkemyksille. Juuri nyt ‘ sivilisaatioiden yhteentörmäys’ ja sen uhka on käypää kauppatavaraa diplomatiassakin. Aikamme informaatiokylpy ja sen metodit todistavat kuitenkin jo sinällään, ettei ole olemassa muuta kuin yksi humaani sivilisaatio, joka kaikkialla käyttää samoja moderneja keinoja omien perusarvojensa puolesta. Mutta vain universalistinen perusnäkökulma positiivisuudessaan on kykenevä tasapainottamaan identiteetti- ja hyötyajattelun ääripäät. Kansallisvaltioajattelu fyysisten rajojen puolustamisvimmoineen ja kyynisen poliitisen eliitin konfliktien hyötyajattelu on kaikkea muuta kuin viedä eteenpäin universaalia solidaarisuutta. »

Ismo Nykänen

Lähteet:
Raphaël Liogier ; 'La guerre des civilisations n'aura pas lieu. Coexistence et violence au XXI siècle'. 2016. CNRS Editions. 233 s.
Raphaël Liogier ; Une religiosité hypermoderne. Le Monde -lehden kesämielipideartikkelisarja 5. elokuuta 2016.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta