Hyppää pääsisältöön

Inhimillinen tekijä: Sodan sukupolven salaisuudet

Katarina Baer (vas.), Ira Vihreälehto, Anne Flinkkilä, Kati Tervo keskustelevat suvun salaisuuksista.
Katarina Baer (vas.), Ira Vihreälehto, Anne Flinkkilä ja Kati Tervo keskustelevat sukujen salaisuuksista. Katarina Baer (vas.), Ira Vihreälehto, Anne Flinkkilä, Kati Tervo keskustelevat suvun salaisuuksista. Inhimillinen tekijä = The human factor,Yle TV1

TV1 keskiviikkona 14.9.2016 klo 22.00 - 22.50, toinen lähetys lauantaina 17.9. klo 17.10
Yle Areenassa vuoden ajan.

Syksyn ensimmäisessä Inhimillisessä tekijässä kysytään isoja kysymyksiä. Toimittaja Anne Flinkkilän vieraina on kolme naista, jotka ovat selvitelleet omien sukujensa salaisuuksia.

Onko tärkeätä tietää, tulemmeko totuudesta vai tarinoista? Millaisen särön ihmiseen jättää se, että omassa perheessä on asia, josta on vaiettu vuosikymmenten ajan? Miten ymmärtää edellisten sukupolvien valinnat tämän päivän viisauden valossa?

Isoäiti ei ehtinyt puhua

Historioitsija Ira Vihreälehdon isä sai äitinsä kuolinvuoteella kuulla, että oli olemassa joku iso asia, joka piti kertoa, jota piti pyytää anteeksi.

Isoäiti ehti menehtyä ennen kuin sai asiasta puhuttua ja isä kuulikin sitten vasta perunkirjoituksessa, että hänellä oli eri isä kuin muilla sisaruksilla.

Asiasta oli vaiettu siksi, että isä oli todennäköisesti neuvostosotavanki, joka oli jatkosodan aikaan maatöissä samalla Otavan koulutilalla, jossa isoäiti toimi keittäjänä.

Neuvostoliitto oli vihollinen ja suhteet sotavankien kanssa asia, jota ei ainakaan julkisesti suvaittu.

Ihailtu ja vaiettu isoisä

Toimittaja Katarina Baerin isä muutti Saksasta Suomeen ja lapsena Katarinaakin haukuttiin natsiksi. Se oli kummallista ja hävettävää. Hän ihmetteli myös sitä, miksi Suomen puolen isoisää muistettiin sodassa kuolleena sankarivainajana, mutta niin ikään sodassa kaatunut Saksan isoisä oli monella tapaa vaiettu isoisä.

Kun koulussa alettiin kertoa toisesta maailmansodasta ja natseista, Katarinan isä kertoi, että hänen vanhempansa, siis Katarinan isovanhemmat, olivat olleet vähintäänkin Hitlerin ihailijoita ja myöhemmin Katarinalle selvisi, että he olivat myös kuuluneet kansallissosialistiseen puolueeseen.

Katrina sanoo, että varsinkin kun kuuli juutalaisten kansanmurhasta, niin tuntui raastavalta se ajatus, että isovanhemmat olivat olleet pahuuden puolella. Saksalainen isoäiti eli vanhaksi, mutta ei koskaan puhunut sodasta eikä Katarinan isä osannut kysyä.

Isän pelottava kopplakki

Kirjailija Kati Tervo puolestaan ihmetteli isänsä erikoisia sotilasvalokuvia ja vaatehuoneen hyllyllä olevaa koppalakkia, jossa oli pelottava pääkallotunnus.

Katille selvisi koulussa, että pääkallotunnus tarkoitti Natsi-Saksan pahamaineisia SS- joukkoja ja että isä oli jollakin tavalla ollut mukana niissä.

Kati muistaa, että järkytys purkautui fyysisenä pahoinvointina ja hänestä tuntui, että isä oli syyllinen kaikkiin natsien hirmutekoihin. Selvisi, että isä oli kuulunut suomalaiseen, vapaaehtoiseen SS-pataljoonaan, jonne lähti yli tuhat miestä.

Voiko ymmärtää, hyväksyä?

Ira, Katarina ja Kati pohtivat syitä vaikenemiseen. Häpeä ja myös pelko ovat varmasti syvimpiä syitä. Jälkipolvet ovat osoittaneet monet sodanaikaiset valinnat vääriksi.

Katarina sanoo, että oman selvitystyönsä myötä hän voi ymmärtää isovanhempien ratkaisuja, vaikka ei voikaan niitä hyväksyä.

Isovanhemmat olivat alkujaan Baltian saksalaisia ja joutuivat bolshevikkien valtaantulon jälkeen jättämään kotimaansa. Natsiaate tarjosi turvaa ja yhteenkuuluvuutta.

Ira toivoo, että isoäidillä oli rakkaustarina sotavangin kanssa ja, että tarinassa olisi jotakin kaunista, ei vain hävettävää.

Hän on saanut aikalaisten todisteita siitä, että Lempi-isoäiti odotti sotavankia palaamaan sodan jälkeen viimeiseen asti ennen kuin meni naimisiin.

Kati sanoo, että tunsi pitkään valtavaa vihaa isäänsä kohtaan. Häneltä asioista ei voinut kysyä, äkkipikainen mies ei halunnut puhua ikävistä asioista ollenkaan.

Mikä pelottaa eniten?

Mutta mikä on pahinta, mitä voi saada selville? Mikä pelotti?

Katarina sanoo, että iso pelko oli se, että isoisä olisi ollut natsihirviö, joka olisi aktiivisesti osallistunut juutalaisten joukkotuhoon. Toinen pelko oli se, että vaiettu isoisä olisi jollakin tavalla osoittautunut heikoksi ja mitättömäksi ihmiseksi, joka vain meni valtavirran mukana.

Moni asia jää vaille vastausta, mutta Katarina sanoo, että silti totuus on parempi kuin se, että asiat vaietaan. Samaa mieltä ovat Ira ja Kati. Totuus ei ole mustavalkoinen. Iran perheessä tiedettiin, että vanhimmalla pojalla on eri isä kuin muilla lapsilla ja jossakin vaiheessa Iran isä joutui ottamaan etäisyyttä muuhun perheeseen.

Kati sanoo, että viha isään kohtaan laantui vasta vuosikymmenen jälkeen, ja jonkinlainen sovinto tuli, kun isä herkkänä hetkenään kertoi Katille, että ei ollut tappanut ketään.

Puuttuva palanen

Sekä Ira että Katarina sanovat, että yhtä lailla kuin etsivät omaa puuttuvaa palaansa, he etsivät omille isilleen isää. Katarina sanoi, että hänen isällään oli korkea kynnys lähteä isänsä hautapaikkaa etsimään Pohjois-Italiasta, koska pelkona oli, että isän surma oli kostettu verisesti kyläläisille.

Kati sanoo, että Saksa oli hänelle pitkään harmaa alue Euroopassa, hän ei halunnut matkustaa sinne. Hänellä oli myös kynnys kertoa Rovaniemeltä olevalle kirjailijapuolisolle, että isä oli toiminut SS-pataljoonassa.

Ira puolestaan sanoo, että on jollakin oudolla tavalla tuntenut isoäidin läsnäolon, kun on käynyt sotavankileirin paikalla ja koulutilalla. Katarina sanoo, että yllättävää on ollut se, miten avuliaita paikalliset ihmiset ovat olleet, tavallaan entiset viholliset ovat arjessa yhdistyneet ja yhdessä muistelleet sodan vuosia. Se on ollut eheyttävää.

Ira on päässyt tutkimuksissaan siihen vaiheeseen, että hänellä on kaksi ehdokasta isoisäksi. Toinen on karjalaissyntyinen, toinen inkeriläinen. Puuttuva pala puuttuu vielä, mutta Ira on vakuuttunut, että se vielä löytyy.

Kommentit