Hyppää pääsisältöön

Florence Foster Jenkins ja huonon laulun taika

Florence Foster Jenkins
Florence Foster Jenkins Kuva: George Grantham Bain Collection (Library of Congress) Florence Foster Jenkins

Florence Foster Jenkins tunnetaan maailman huonoimpana laulajana. Silti hänen musiikkinsa kiehtoo ihmisiä yhä yli seitsemänkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Mihin perustuu Foster Jenkinsin korviasärkevän taiteen vetovoima?

Lokakuun 25. päivänä vuonna 1944 76-vuotias oopperalaulaja Florence Foster Jenkins oli uransa huipulla. Hän oli myynyt kahdessa tunnissa loppuun New Yorkin legendaarisen Carnegie Hallin. Eikä siinä kaikki, jopa 2000 halukasta katsojaa jouduttiin käännyttämään ovelta. Katsomossa esitystä odotti kuuluisuuksia, kuten säveltäjä Cole Porter, näyttelijä Tallulah Bankhead ja oopperalaulaja Lily Pons.

Foster Jenkins ei kuitenkaan ollut mikä tahansa aikansa suosittu oopperalaulaja. Hän ei nimittäin osannut lainkaan laulaa. Tai kuten eräs Foster Jenkinsin aikalaiskriitikko veisteli, hän “osasi laulaa kaikkea muuta paitsi nuotteja.”

Silti Foster Jenkinsin musiikki elää yhä, toisin kuin useimpien hänen perinteisellä tavalla taitavampien kollegoidensa. Syyskuun alussa sai Suomen ensi-iltansa hänestä kertova Stephen Frearsin ohjaama elämäkertaelokuva Florence, jota tähdittävät Meryl Streep, Hugh Grant ja Rillit huurussa -sarjasta tuttu Simon Helberg.

Foster Jenkinsin levytyksiä kuunnellaan yhä Spotifyn ja YouTuben kaltaisissa palveluissa. Vuonna 2007 hänestä tehtiin dokumentti, viime vuonna sai ensi-iltansa Foster Jenkinsin tarinan inspiroima Xavier Giannolin ohjaama elokuva Marguerite, ja tänä vuonna ilmestyi peräti kaksi hänestä kertovaa kirjaa. Foster Jenkinsistä on myös tehty useampi näytelmä, joista tuorein ja tunnetuin on vuonna 2005 ensi-iltansa saanut Glorious!.

Mikä tekee laulutaidottomasta oopperadiivasta niin kiehtovan?

Narcissa Florence Foster syntyi vuonna 1868 Wilkes-Barressa, Pennsylvaniassa. Hänen isänsä Charles Dorrance Foster oli asianajaja, pankkiiri ja rikkaan suvun perillinen.

Pienestä pitäen Foster Jenkins suuntautui musiikin pariin. Hän oli niin lahjakas pianisti, että esiintyi ympäri Pennsylvanian osavaltiota nimellä Little Miss Foster ja soitti jopa Valkoisessa talossa presidentti Rutherford B. Hayesille.

Valmistuttuaan lukiosta Foster Jenkins olisi halunnut opiskella musiikkia Euroopassa, mutta hänen isältään ei hellinnyt tähän lupaa. Muutenkaan Foster Jenkinsin vanhemmat eivät tukeneet hänen musiikillisia harrastuksiaan, joita he eivät pitäneet sopivana nuorelle naiselle.

Ahdistuneena taiteellisten pyrkimystensä torjumisesta ja pikkusiskonsa kuolemasta kurkkumätään, Foster Jenkins karkasi Philadelphiaan kolmekymmentävuotiaan tohtori Frank Thornton Jenkinsin kanssa. Pari meni naimisiin vuonna 1883. Foster Jenkins oli vasta neljätoistavuotias.

Pariskunnan avioliitto ei kestänyt kauan. Vuoteen 1886 mennessä se oli käytännössä ohi, vaikka onkin epäselvää, erosivatko he koskaan. Epäilemättä yksi olennainen syy välirikkoon oli, että Foster Jenkins oli saanut mieheltään kupan. Hän kuvasi myöhemmin avioliittoaan äärimmäisen onnettomaksi, mutta piti kuitenkin loppuelämänsä Jenkinsin sukunimen.

1800-luvun loppuvuosina Foster Jenkins opiskeli Philadelphia Academy of Musicissa ja elätti itsensä pianonsoitonopettajana. 1900-luvun alussa hän muutti New Yorkiin ja alkoi osallistua seurapiirielämään. Kun hänen isänsä kuoli vuonna 1909, Foster Jenkins sai suuren perinnön, jonka turvin hän saattoi elää mukavasti.

Foster Jenkins käytti varakkuutensa taiteiden tukemiseen. Hän kuului lukuisiin asialle omistautuneisiin naisten kerhoihin, muun muassa Euterpe Clubiin ja perustamaansa Verdi Clubiin.

Kerhoissa Foster Jenkins järjesti erilaisia tapahtumia ja toimi musiikillisena johtajana. Hän muun muassa esitteli nuoria laulajalupauksia seurapiireille ja järjesti tableaux vivants -performansseja — ennen elokuvien, television ja radion aikakautta seurapiireissä suosittuja esityksiä, joissa ihmiset pukeutuivat asianmukaisiin asuihin ja asettuivat paikoilleen tunnetun maalauksen, veistoksen tai teatteriesityksen mukaisesti.

Mikä tekee laulutaidottomasta oopperadiivasta niin kiehtovan?

Pian Foster Jenkins alkoi myös laulaa itse. Hänen esiintymisensä yksityisissä illanvietoissa ja Verdi Clubin järjestämissä tapahtumissa saivat nopeasti innokkaan fanikunnan, vaikka kenellekään tuskin jäi epäselväksi, että hänen laulutaitonsa oli olematon. Foster Jenkins heittelehti esittämiensä, usein varsin haastavien, kappaleiden melodian mukana kuin villiintyneen hevosvaljakon matkassa — toisinaan reitti koukkasi ojan puolelle, toisinaan se taas ajelehti aivan omille teilleen.

Sellaisissa teoksissa, kuten Mozartin Taikahuilun Yön kuningattaren aariassa, Foster Jenkinsin laulu oli pidäkkeetöntä kiljahtelua, jossa laulamisen riemu yhdistyi kiehtovalla tavalla täydelliseen kykenemättömyyteen pysyä nuotissa.

Foster Jenkinsin ääni on kuultavissa hänen 1940-luvulla tekemillään levytyksillä, mutta hänen esityksiinsä kuului myös teatraalinen puoli, josta on säilynyt vain muutamia valokuvia. Foster Jenkins pukeutui näyttäviin asuihin, tanssi ja näytteli oopperan kohtauksia. Eräässä ohjelmanumerossa hän heitteli yleisöön ruusuja olé-huudahduksien siivittämänä. Yleisö piti esityksestä niin paljon, että Foster Jenkinsin täytyi pyytää heitä antamaan ruusut takaisin, jotta hän saattoi heittää ne uudelleen.

Kerhoissa ja illanvietoissa Foster Jenkins esiintyi yleisölle, joka hellämielisesti yritti olla nauramatta avoimesti emäntänsä konserteille. Esitysten huikeimmissa kohdissa reaktioiden peittäminen saattoi kuitenkin olla vaikeaa. Kerrotaan esimerkiksi, että Cole Porter nauroi eräässä Foster Jenkinsin esityksessä niin kovaa, että hän putosi tuolilta.

Tarinoiden mukaan yleisön jäsenet aplodeerasivat ja vihelsivät riehakkaasti peittääkseen naurunpyrskähdyksensä, työnsivät kangasnenäliinoja suuhunsa tai teeskentelivät tiputtavansa ohjelmansa, jotta he saattoivat ryömiä pöydän alle nauramaan. Foster Jenkinsin konserttien suosituimmat paikat olivat käytävän vieressä tai salin perällä. Niiltä pääsi nopeasti juoksemaan ulos salista, kun naurukohtausta ei enää voinut hillitä.

Sana Foster Jenkinsin uskomattomista esityksistä levisi nopeasti. Innokkaan vastaanoton rohkaisemana hän lauloi pian yhä suuremmille yleisöille. Foster Jenkins vuokrasi vuosittain esityksilleen New Yorkin Ritz-Carlton-hotellin suuren juhlasalin ja esiintyi myös kaupungin ulkopuolella muun muassa Bostonissa ja Washingtonissa.

Pressikuva Florence Foster Jenkins -elokuvasta. Kuvassa Meryl Streep sekä Simon Helberg.
Florence Foster Jenkins -elokuvan nimiroolissa nähdään Meryl Streep. Pianisti Cosmé McMoonina Simon Helberg. Pressikuva Florence Foster Jenkins -elokuvasta. Kuvassa Meryl Streep sekä Simon Helberg. Kuva: Nick Wall Florence Foster Jenkins

Jälkipolvet ovat olleet epävarmoja siitä, tiedostiko Foster Jenkins itse, että hän ei osannut laulaa. Hänen kuuluisa lausahduksensa “ihmiset voivat sanoa, että en osaa laulaa, mutta kukaan ei voi sanoa, että en laulanut” antaisi ymmärtää, että Foster Jenkins tiesi rajoitteensa, muttei antanut niiden häiritä itseään. Samasta kielii se, että diiva ei päästänyt kriitikkoja kuulemaan esityksiään.

Foster Jenkinsin pitkäaikainen säestäjä, pianisti Cosmé McMoon, antoi vuonna 1991 ohiolaiselle WCLV-radiokanavalle haastattelun, jonka mukaan diiva ei olisi tiedostanut kehnoja laulutaitojaan.

McMoon kertoi esimerkiksi, kuinka Foster Jenkins saattoi pitää kotonaan levyraateja, joissa kuuntelijat saivat arvioida kumman esitys oli parempi, hänen vai italialaisen sopraanon Amelita Galli-Curcin. Yleensä ystävät äänestivät aina Foster Jenkinsiä, mutta kerran eräs raatilainen erehtyi suosimaan Galli-Curcia. “Kuinka voit erehtyä noin? Minun ääneni on paljon täyteläisempi”, Foster Jenkins puuskahti.

Yleisön mylvinnän Foster Jenkins uskoi McMoonin mukaan johtuvan samankaltaisesta hysteriasta, jonka Frank Sinatra tuolloin aiheutti teinitytöissä.

Foster Jenkinsistä on kerrottu monia herkullisia tarinoita. Yhden mukaan hän joutui vuonna 1943 taksionnettomuuteen. Foster Jenkinsiä kuljettanut taksi kolaroi toisen auton kanssa, ja säikähtänyt diiva päästi korviavihlovan kiljahduksen. Kotiin tultuaan hän huomasi, että kykeni laulamaan entistä korkeamman nuotin. Palkkioksi Foster Jenkins lähetti taksikuskille laatikollisen kalliita sikareita. Kerrotaan myös, että Cosmé McMoon ei yrityksistä huolimatta koskaan onnistunut löytämään kyseistä nuottia pianon koskettimilta.

McMoonin palkkaamiseenkin liittyy oma tarinansa. Sen mukaan pianisti sai paikan, koska kukaan muu kahdestakymmenestä ehdokkaasta ei pystynyt pitämään pokkaansa, kun diiva alkoi laulaa.

Pressikuva Florence Foster Jenkins -elokuvasta. Kuvassa Hugh Grant.
Florence Foster Jenkinsin manageria St. Clair Bayfieldiä elokuvassa esittää Hugh Grant. Pressikuva Florence Foster Jenkins -elokuvasta. Kuvassa Hugh Grant. Kuva: Nick Wall Florence Foster Jenkins

Foster Jenkinsin agentin ja managerin virkaa hoiti Englannissa syntynyt vaihtelevasti menestynyt näyttelijä St. Clair Bayfield. Bayfield ei pelkästään ollut Foster Jenkinsin “ammatillinen edustaja”, vaan myös tämän elämänkumppani. Heidän suhteessa oli kuitenkin 1900-luvun alkuvuosien mittapuulla epätavallinen. Pari asui nimellisesti yhdessä, mutta Foster Jenkinsillä oli myös oma asuntonsa. He eivät koskaan menneet naimisiin.

Bayfieldin managerintehtäviin kuului konserttien järjestäminen, kriitikkojen pitäminen kaukana tähden esityksistä ja tästä huolimatta kirjoitettujen huonojen arvostelujen piilottaminen Foster Jenkinsiltä.

Bayfieldin tärkein tehtävä oli kuitenkin partnerinsa tukeminen. Sen hän teki ilman teeskentelyä. Vaikka Bayfield tiedosti, että Foster Jenkins ei osannut laulaa, hän uskoi tämän vetovoimaan. “Hänellä oli tähtikarismaa. Sen tunsi aplodeista. Ihmiset saattoivat nauraa hänen laululleen, mutta suosionosoitukset olivat aitoja”, Bayfield kommentoi Foster Jenkinsin kuoleman jälkeen.

Ihmiset voivat sanoa, että en osaa laulaa, mutta kukaan ei voi sanoa, että en laulanut.― Florence Foster Jenkins

Carnegie Hallin konsertti vuonna 1944 oli sekä Foster Jenkinsin uran huipentuma että sen joutsenlaulu. Se oli ensimmäinen hänen todella julkinen esiintymisensä. Ensi kerran myös ystäviä julmemmat kriitikot pääsivät murskaamaan Foster Jenkinsin esityksen. Kriitikot valittivat esityksen aiheuttamasta pahoinvoinnista ja päänsärystä ja julistivat sen “yhdeksi oudoimmista massavitseistä, joita New York on koskaan nähnyt.”

Viisi päivää konsertin jälkeen Foster Jenkins sai sydänkohtauksen ollessaan ostoksilla G. Schirmerin musiikkikaupassa. Hän menehtyi kuukausi myöhemmin.

Olisi houkuttelevaa ajatella Foster Jenkinsin kuolleen kriitikoiden särkemään sydämeen. Lopulta sitä tosiseikkaa ei kuitenkaan sovi unohtaa, että hän oli jo 76-vuotias, ja hänen sairastamaansa kuppaa oli vuosikymmeniä lääkitty vaarallisella elohopealla ja arseenilla.

1950-luvulla Foster Jenkinsin 1940-luvun alussa tekemät äänitykset julkaistiin ensimmäisen kerran levynä. Siitä asti ne ovat olleet erikoisten musiikillisten kokemusten ystävien kestosuosikkeja. Hänen ihailijoikseen ovat tunnustautuneet muun muassa David Bowie ja Barbra Streisand.

Joskus soitto- ja laulutaidon puute on synnyttänyt täysin omaperäistä, jopa visionääristä musiikkia.

Foster Jenkins ei tietenkään ole ainoa laulaja tai muusikko, jonka suosio perustuu huonouteen.

Toisinaan kehno laulu- tai soittotaito on ollut komedian keino, kuten 1950-luvun lopulla tunnetuksi tulleella duolla Jonathan and Darlene Edwards, jotka olivat pianisti ja säveltäjä Paul Westonin ja laulaja Jo Staffordin luomia hahmoja. Duon komedia perustui siihen, että he esittivät ikivihreitä kehnosti soittaen ja epävireisesti laulaen. Vuonna 1960 heidän levynsä Jonathan and Darlene Edwards in Paris voitti parhaan komedia-albumin Grammy-palkinnon.

Weston ja Stafford tekivät Edwardsien nimellä komedialevyjä vuosia. Vielä 1970-luvun lopulla he julkaisivat epävireisen version Bee Geesin diskohitistä Stayin’ Alive.

Sen sijaan vuonna 1966 pinnalle nousseen 59-vuotiaan Elva Ruby Millerin menestys kesti vain puolisentoista vuotta. Hän julkaisi vuosina 1966 ja 1967 Mrs. Miller -nimellä kolme levyä Capitol Recordsilla. Albumeilla hän tulkitsi epävireisellä ja kimakalla äänellä sekä ikivihreitä klassikkoja että aikansa pophittejä, kuten Downtown ja A Hard Day’s Night. Miller esiintyi elokuvissa, Ed Sullivan Show’n kaltaisissa televisio-ohjelmissa ja konsertoi sotilaille Vietnamissa.

Hänen suosionsa jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Sopimus Capitolin kanssa ei jatkunut, ja Millerin seuraava levy, psykedeliavaikutteinen ja huumeviittauksia tihkunut Mrs. Miller Does Her Thing, ilmestyi vuonna 1968 pienlevy-yhtiö Amaret Recordsilla. Vitsi oli kuitenkin vanhentunut, ja julkaistuaan vielä pari singleä omakustanteena Elva Miller jäi lopulta eläkkeelle musiikkibisneksestä vuonna 1973.

Mrs. Miller perustui Jonathan and Darlene Edwardsin tavoin huonon laulun humoristisuudelle, mutta hän oli enemmän A&R-miesten ja tuottajien kuin Millerin itsensä luomus. Eläkeläisrouva ymmärsi kyllä, mihin hänen suosionsa perustui, mutta nautti niin paljon esiintymisestä, että alistui kohtalolleen.

Toisinaan huono musiikki on muistuttanut enemmän avantgardistista taideprojektia, kuten vuonna 1970 perustetun Portsmouth Sinfonian tapauksessa. Se oli orkesteri, joka perustui sille yksinkertaiselle ajatukselle, että kuka tahansa saattoi liittyä siihen. Kokoonpanosta tuli sekoitus, johon kuului tunnettuja muusikoita soittamassa heille vieraita soittimia, aitoja virtuooseja ja ihmisiä, jotka eivät koskaan olleet edes koskeneet musiikki-instrumenttiin.

Portsmouth Sinfonian kapellimestari John Farley ei hänkään osannut johtaa orkesteria. Kun Portsmouth Sinfonia soitti valssi Tonava kaunoisen, kapellimestari laski siekailematta neljään.

Vuonna 1974 koitti Portsmouth Sinfonian suurin menestyksen hetki, kun se myi loppuun Royal Albert Hallin. Vielä vuonna 1981 sen nopeutettu ja diskobiittiin yhdistetty kuuluisien klassisten teosten potpuri Classical Muddly nousi Englannin singelistan top-40:een, mutta tuolloin Portsmouth Sinfonia oli kuitenkin jo käytännössä lopettanut toimintansa.

Joskus soitto- ja laulutaidon puute on synnyttänyt täysin omaperäistä, jopa visionääristä musiikkia. Hyvä esimerkki tästä on The Shaggs -yhtye.

1960-luvun lopulla Fremontin kaupungissa New Hampshiressa asunut Austin Wiggin oli päättänyt, että hänen tyttäristään Dorothysta eli Dotista, Bettystä ja Helenistä tulisi popyhtye. Austin hankki tyttärilleen soittimet, puki heidät yhteensopiviin asuihin ja pisti heidät harjoittelemaan armottomasti.

Trio levytti vuonna 1969 albumin Philosophy of the World, jonka yhdistelmä viatonta luovuutta ja onnetonta soitto- ja laulutaitoa kiehtoo musiikin ystäviä tänäkin päivänä. The Shaggsin musiikki ei aikanaan saanut lainkaan huomiota, mutta 1970-luvulta lähtien sen arvostus on jatkuvasti kasvanut. Yhtyeen faneiksi ovat tunnustautuneet muun muassa Frank Zappa ja Kurt Cobain.

Kuten Lindsay Zoladz kirjoitti Pitchfork-sivustolla vuonna 2013 julkaistussa artikkelissaan The Philosophy of the Shaggs, yhtyeen musiikki saa kuulijan kyseenalaistamaan hyvän ja huonon käsitteet ja lopulta pohtimaan perustavanlaatuista kysymystä siitä, mitä musiikki lopulta on.

The Shaggsin suosio on kasvanut moninkertaiseksi sitten yhtyeen hajoamisen vuonna 1975. Silti se on yhä vain pienen yleisön juhlima kulttisuosikki. 2000-luvulla huonosta laulamisesta sen sijaan tuli miljoonien ihmisten seuraamaa kansainvälistä viihdettä, kun poptähteydestä haaveilevat amatöörit pistivät itsensä likoon Idolsin ja Popstarsin kaltaisissa kykyjenetsintäohjelmissa. Vaikka ohjelmissa etsittiinkin taitavia esiintyjiä, suuri osa niiden viehätyksestä perustui alkuerissä kuultujen lahjattomien laulajien epäonnistumisten seuraamiseen.

Kilpailujen tuomarit saattoivat usein kehottaa huonoja laulajia vaihtamaan harrastustaan, mutta toisinaan kehno lauluääni teki kilpailijasta suositun. Näin kävi honkongilaissyntyiselle William Hungille, joka esitti American Idolin kolmannella kaudella vuonna 2004 onnettoman version Ricky Martinin She Bangs -kappaleesta. Hung ei luonnollisesti päässyt kilpailussa jatkoon, mutta onnistui rakentamaan saamansa suosion pohjalle lyhyen julkkis- ja laulajanuran.

Internetin ja YouTuben myötä huonoja laulajia ja muusikoita on ilmestynyt yhä enemmän. Tay Zondayn Chocolate Rain ja Rebecca Blackin Friday tulivat nettimeemeiksi kömpelyytensä takia. Nykyään YouTube on täynnä erilaisten amatööriyhtyeiden ja -laulajien esityksiä, joiden viraalisuosio perustuu niiden huonoudelle.

Huonon taiteen vetovoima on nähtävissä myös muissa taiteenlajeissa. Elokuvien saralla Ed Woodin Plan 9 from Outer Spacen tai Tommy Wiseaun The Roomin kaltaiset perinteisessä mielessä huonot elokuvat nauttivat vankkaa kulttisuosiota.

Useassa kaupungissa Massachusettsin osavaltiossa toimiva amerikkalainen museo Museum of Bad Art eli MOBA on keskittynyt “keräämään, säilyttämään, esittelemään ja juhlimaan huonoa taidetta sen kaikissa muodoissa ja kaikessa loistossaan”. MOBAn ensimmäinen pysyvä galleria perustettiin vuonna 1995 “aivan miestenhuoneen ulkopuolelle” Dedhamissa sijaitsevan Dedham Community Theatren tiloihin.

1825 syntynyt skotlantilainen William Topaz McGonagall tunnettiin 1800-luvun lopulla surkeista runoistaan, joille ihmiset tulivat nauramaan music hallien varietee-esityksiin ja heittelemään runoilijaa mädillä vihanneksilla. Kirjailija Amanda McKittrick Rosin (1860-1939) teokset puolestaan olivat huonoudessaan niin kiehtovia, että Oxfordissa ja Cambridgessä oli hänelle omistettuja yhdistyksiä, ja J.R.R. Tolkien ja C.S. Lewis olivat hänen ihailijoitaan.

Mikä sitten taidottomuudessa vetoaa? Onko sen taustalla pelkkää vahingoniloa tai friikkishow’n julmaa töllöttämistä?

Ei ainakaan pelkästään. Parhaimmillaan niin kutsuttu huono taide, kuten Florence Foster Jenkinsin tai The Shaggsin tapauksessa, paljastaa meille ihmiselämästä jotain, jota taituruus ei voi näyttää. Yrittämisessä ja epäonnistumisessa on jotakin perustavalla tavalla elämänmyönteistä ja inhimillistä. Epäonnistumisessa paljastuu ainutlaatuisen herkkä hetki, jossa unelma ja todellisuus eivät aivan kohtaa.

Kuten Zoladz kirjoitti artikkelissaan The Shaggsistä: “On mahdotonta unohtaa, että tämän musiikin ovat tehneet ihmiset, ja kun olet imeytynyt tarpeeksi syvälle sen pyörteeseen, on mahdotonta unohtaa, että olet ihminen itsekin.”

Epäonnistumisessa paljastuu ainutlaatuisen herkkä hetki, jossa unelma ja todellisuus eivät aivan kohtaa.

Florence Foster Jenkinsin elämää ja taidetta ei voi kuitenkaan tiivistää pelkäksi tsemppiluennoksi. Sen olennainen viesti ei ole “kunhan yrität tarpeeksi kovaa, voit onnistua missä tahansa.” Enemmänkin Foster Jenkinsin, The Shaggsin ja muiden taide kertoo siitä, että meidän ei ole pakko pelata meille annetuilla säännöillä, vaan ne voi kirjoittaa kokonaan uusiksi.

1960-luvun alussa ensimmäisen kerran julkaistu kokoelma Florence Foster Jenkinsin levytyksiä kantaa nimeä The Glory (???) of the Human Voice. Sen nimessä kysymysmerkit kyseenalaistavat naureskellen Foster Jenkinsin äänen loistokkuuden.

Miksi turhaan? Voiko ääni, joka on tuonut maailmaan niin paljon iloa jo vuosikymmenten ajan, olla mitään muuta kuin loistokas?

Kommentit
  • Anssi Kelan lyriikka vakuutti ja liikutti

    Anssi Kela löysi vanhan menestysreseptin

    Tällä kertaa kokonaan kotimaisessa Levylautakunnassa oli mukana monen hittiartistin uutta tuotantoa. Uusia lauluja olivat kuuntelemassa Diandra, Samuli Laiho ja Pekka Laine. Äänestyksen tulos ja kommentit 1. Anssi Kela: Ilves 26 pistettä (Anssi Kela) Diandra: Ei tätä voinut ruveta analysoimaan, jäi vaan kuuntelemaan. Tarina vei heti mukanaan.

  • Kylie Minoguen kantrivalssi ja Maj Karman rokkileka

    Kylie Minoguen kantrivalssi Levylautakunnan voittaja

    Levylautakunnan arvioille alttiiksi valikoitui viikon uutuuksista mm. Australian lahja pop-maailmalle, tuore laulaja-lauluntekijä ja kotimainen rokkijyrä. Arvionsa antavat Ylen Juha-Pekka Sillanpää, Susanna Vainiola ja Jyrki Koskenseppä. Äänestyksen tulos ja kommentit 1.

  • Kolme sointua riittää tangokuninkaillekin

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela ovat yhdistäneet voimansa duoksi, joka alkaa keikkailla yhdessä ja levyjäkin on tekeillä. Levylautakunnassa Marko ja Jukka saavat arvioitavakseen viikon uutudet. Tämän duon täydentää trioksi toimittaja Maija Salminen. Pisteet ja kommentteja 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua